Suomalaiset uudisasukkaat Amurin alueella olivat eläneet sovinnossa
kiinalaisten naapuriensa kanssa jo vuosikausia ja hyvin tulleet
toimeen. Kumpikin erilainen kansallisuus asui erillänsä antaen
toisillensa sen arvon, mikä heille tuli. Suomalaiset pitivät arvossa
kiinalaisia heidän ahkeruutensa ja hyvän työtaitonsa vuoksi. Hidas ja
perusteellinen kiinalainen on, sen huomasivat hänestä suomalaiset; kun
hän johonkin työhön ryhtyy, niin ensin hän tarkastelee työkalut perin
pohjin ja panee kuntoon huolella ja tarkkuudella. Teräkalut
teroitetaan visusti. Ja sitten kun työhön on ryhdytty, näyttäytyy
kiinalainen täysin oppineeksi mestariksi, ainakin mitä huoneiden
rakentamiseen ja puun veistoon tulee. Niin näppärää ja tarkkaa työtä
harvoin näkee kuin kiinalaiset tekevät. Maanviljelyksessä ja
puutarhanhoidossa he myös osoittavat ikivanhan sivistyskansan
esi-isiltä perittyä taitoa ja huolellisuutta. Jokapäiväisessä
kotielämässä vallitsee yksinkertainen vaatimattomuus ja säästäväisyys.
Kaikki nämä ovat ominaisuuksia, joista suomalaisilla on oppimista.
Heidän huonot puolensa jääkööt vielä mainitsematta.
Vuosien kuluessa siirtyi noille kaukaisille maille myös venäläisiä.
Halki Siperian oli läpi metsien ja yli vuorien raivattu maanteitä,
jotta yhteyttä voitiin ylläpitää kaukaisen Pietarin hallituksen
kanssa. Sieltä lähetettiin Tyynen meren rantamaille saakka
ylhäisimmät virkamiehet varustettuina sangen suurilla valtuuksilla.
Kun ei ollut varsin kiirettä, niin ei käytetty meriteitä Afrikan ja
Etelä-Aasian ympäri, vaan virkamies suurivaltaisena herrana matkusti
halki Siperian ja sen mukaan miten ylhäiseen asemaan hänet oli
nimitetty, oli häntä seuraamassa ja suojelemassa suurempi tai pienempi
määrä sotaväkeä. Ja suojelusta hän kyllä tarvitsi sekä apua ja
voimakasta palvelusta. Talvella oli vaarallista liikkua isojen
susilaumojen tähden, kesällä oli muita vaikeuksia voitettavina.
Kulkuneuvot olivat sangen alkuperäisiä. Länsi-Siperian tasangot
kuljettiin kesällä tarantassilla, joka on pitkä kuusipyöräinen vaunu.
Pohjana sangen pitkät ohuet laudat, jotka notkuivat, sillä vietereitä
ei ollut. Tarantassin pohjalle ladottiin matka-arkut ja pakkalaatikot,
niiden päälle polstereita ja vilttejä, joilla matkustaja sai loikoa ja
yli kaiken tämän tavaran kiinnitettiin pitkistä notkeista seipäistä
tehdyt kaaret, jotka kannattivat purjevaatteesta tai niinimatoista
tehtyä katosta eli kuomia. Sillä tavoin saatiin suojaa tuulta ja
rajuilmaa vastaan. Tällaisen ajopelin eteen valjastettiin pitkä jono
hevosia. Länsi-Siperian heinäaroilla, joissa maaperä on joko hienoa
hiekkaa tai savea taikkapa suota, mutta kiveä ei löydä sormenpään
kokoistakaan usein satojen kilometrien matkalla, kuljetaan mistä kukin
tahtoo heinää kasvavien kenttäin yli. Seurataan vain edellä
kulkeneiden rattaiden jälkiä, sillä vakinaista tietä ei ole. Harvoin
ajetaan samalla kohdalla kuin edellinen matkamies, vaan edellisen
rattaiden jälkien vieressä. Jos maantieksi voi sanoa sitä paikkaa,
missä rattailla on kuljettu, niin on maantie monin paikoin parin
kolmen kilometrin levyinen. Laajoilla tasangoilla, jotka ulottuvat
niin kauas kuin silmä näkee, on heinä, usein oivallista apilasta,
yhteistä omaisuutta, Jumalan kasvattamaa kaikkien ihmisten ja
villieläintenkin tarpeeksi.
Talvella kuljetaan lumihankien yli reessä vällyjen peitteessä.
Saattojoukkona kulkeva sotaväki tavallisesti ratsastaa, harvemmin
marssii jalkaisin. Matka ei voi tapahtua nopeasti, kun jokaisella
matkueella täytyy olla mukana monenlaiset tarpeet: ruokavarat, aseet,
teltat, köydet ja keittoastiat, joskus polttoaineetkin.
Vaikka virkamiehillä oli runsaat palkat, niin sivistyneeseen elämään
tottunut ei noilla kaukaisilla seuduilla usein kauankaan viihtynyt,
vaan pyrki takaisin Eurooppaan (jos pääsi) nauttimaan siellä
säästettyjä rikkauksiansa.
Itä-Aasiaan Amurin alueelle lähetettiin Nahodkaan kuvernööriksi
suomalainen mies, valtioneuvos Furuhjelm, josta useita kertoja on jo
mainittu tässä kertomuksessa. Hänen veljensä, amiraali Johan Hampus
Furuhjelm oli ensimmäinen, joka milloinkaan oli kulkenut talvella
suuren Baikal-järven ylitse. Jokainen kansakoulun tiedot saanut on
lukenut Baikal-järven nimen ja tietää sen olevan Siperian itäosassa,
mutta kaikki eivät tiedä tuon korkeiden vuoriseutujen ympäröimän
järven suuruutta. Pituudeltaan se on jotakuinkin niin pitkä kuin
välimatka Helsingistä Ouluun, suoraan linnun tietä halki ilmojen; ja
leveys on kuin matka Porista Tampereelle.
Matka Baikal-järven ympäri olisi sen aikuisilla kulkuneuvoilla
vaatinut ainakin kuukauden ajan. Mutta Furuhjelm lähti suoraan järven
poikki jäätä myöten kompassi ainoana ohjaajanaan. Pari komppaniaa
sotaväkeä saattojoukkona ja pitkä jono rekiä hänellä oli, mutta siihen
lisättiin järven länsirannikolla vielä pari rekeä, joihin pantiin
kuivia halkoja. Kun oli kuljettu kompassin ohjauksen mukaan koko
päivä, ja tuli pimeä, niin reet koottiin piiriin, jonka keskelle
tehtiin haloista nuotiotulet ja seuraavina päivinä matkaa jatkettiin.
Siperialaisessa pakkasessa ei ollut pelkoa jään pettämisestä. Neljässä
päivässä taivallettiin näin matka, jota ei kukaan ihminen sitä ennen
ollut tehnyt. Amiraali Furuhjelm asettui venäläisen sotalaivaston
päälliköksi Nikolajevskiin.
Siperian loppumattomien metsien lävitse oli maan valloituksen jälkeen
vähitellen raivattu teitä ja teiden varsille asettunut asumaan
uudisasukkaita sen mukaan, miten runsaasti kullakin paikkakunnalla oli
luonnonrikkauksia tarjolla. Sillä tavoin venäläinen asutus levisi yhä
kauemmaksi itään. Sillekin paikkakunnalle, missä ensin kiinalaiset ja
sitten suomalaiset olivat metsiä raivanneet viljelysmaiksi sekä
rakentaneet asuntoja yhä enemmän, tulvasi venäläisiä uudisasukkaita
lisäksi. Niin paljon venäläisiä sinne tuli, että alkuansa vähälukuinen
kiinalais-suomalainen väestö jäi mitättömän pieneksi vähemmistöksi,
jonka mielipidettä hyvin vähän otettiin huomioon. Venäläiset olisivat
mielellään karkoittaneet pois kaikki kiinalaiset ja anastaneet heidän
hyvin hoidetut viljelyksensä, mutta eivät juljenneet ilman syytä
käyttää väkivaltaa rauhallisia ja nuhteettomasti eläviä ihmisiä
kohtaan. Niinpä toimittiin tahallisesti sillä tavoin, että syytä
ilmestyisi.
Kotimaassansa Venäjällä ovat venäläiset tottuneet ahkerasti
juopottelemaan. Joka paikassa on juoppous niin yleinen, että Venäjällä
joka ainoassa kylässä — ainakin siihen aikaan — oli kapakka ja
juomaseuroille tilattiin viinaa ämpärittäin. Monessa venäläisessä
kylässä on kapakoita useampiakin. Tällainen ryssäin kotimainen
järjestelmä piti pantaman käytäntöön kiinalais-suomalaisessakin
asuntoseudussa.
Kun juopottelu ja siitä seuraava rähinä ja kotirauhan rikkominen oli
saatu toimeen, niin sellaiseen tottumattomat kiinalaiset saatiin
levottomiksi ja ärtyisinä ryhtymään väkivaltaisuuksiin
rauhanhäiritsijöitä vastaan. Sitä venäläiset juuri olivat odottaneet
ja toivoneet. Kiinalaiset karkoitettiin pois paikkakunnalta, koska he
muka eivät tahtoneet oikein suhtautua hallitsevaan kansaan,
venäläisiin, jotka eivät suvainneet loukkauksia omassa maassaan.
Kiinalaisten viljelysmaat tietysti joutuivat venäläisille, jotka niitä
olivat kärkkyneetkin.
Melkein samaan aikaan kuin Nahodkan, perustivat venäläiset myöskin
Wladivostokin, johon maantiet ja sähkölennätin päättyivät. Kun Suezin
kanava oli vuonna 1869 valmistunut ja avattu liikenteelle, tuli
laivaliike Itä-Siperian ja Etelä-Venäjän välille entistä vilkkaammaksi
ja sekin vaikutti, että Wladivostok alkoi nopeasti paisua tärkeäksi ja
suureksi kauppakaupungiksi. Tavaranvaihto Euroopan Venäjän ja
Itä-Aasian välillä tuli sangen suureksi ja vilkkaaksi.
Rauhattomuuksien alettua kiinalaisten ja venäläisten välillä joutuivat
suomalaisetkin siitä kärsimään. Suuri joukko kiinalaisia rosvoja, noin
75 miestä, lähti suomalaisia hätyyttämään. He yllättivät ja murhasivat
muutamia heidän asunnoissaan. Suomalaiset kuitenkin saivat varoituksia
ja suurin osa heistä pelastui. Heidän rohkeuttaan osoitti, että heistä
noin 25—30 miestä lähti rosvolaumaa takaa-ajamaan ja karkoitti sen
pois. Mutta kahakka vaati ihmishenkiä molemmin puolin.
Mutta eurooppalaiselle väestölle kunniaksi eivät olleet ne suuret
pahantekijöiden laumat, joita Venäjältä vuosittain lähetettiin
Itä-Siperiaan, joksi Amurin seutua sanottiin. Enin osa heistä oli
kokonaan menettänyt kaiken ihmisarvonsa. He olivat kotimaassaan
tehneet niin monta rikosta, että omantunnon ääntä ei enää heissä
ollenkaan kuulunut. Eikä heillä ollut haluakaan nousta
alennustilastaan. Kotiseuduillensa he eivät saaneet milloinkaan tulla
takaisin ja Itä-Siperiassa he tunsivat itsensä muukalaisiksi, joita
ylenkatsottiin ja epäluulolla kohdeltiin joka paikassa.
Kiinalaisten rosvojen, hunghuusien menettelystä omia maamiehiänsä
kohtaan on kerrottu XIII luvussa Schoultzin metsästysretkien ohella.
Toisella tavoin hunghuusit menettelivät vihattuja ulkomaalaisia
vastaan, jotka olivat tulleet väkisin ottamaan heidän maansa.
Isossa parvessa rosvot tulivat yön aikaan, ympäröivät yksityiset
asunnot ja murhasivat kiduttamalla sen asukkaat. Wladivostokin
tienoilla asui eurooppalainen lääkäri kahdenkesken vanhan
palvelijattarensa kanssa. Yöllä taloon hiipineet rosvot tulivat
keittiöön, jossa palvelija nukkui; tohtori kuuli metelin ja
hätähuutoja, mutta ymmärsi, ettei hän yksin voinut puolustaa kotiansa
isoa asestettua laumaa vastaan; näin ollen hän sieppasi pyssynsä ja
ikkunasta pakoon päästyään riensi naapurilta apua saamaan.
Kun hän palasi mukanaan apuväkeä, löysi hän palvelijattaren
murhattuna. Onneton nainen oli varpaista sidottu riippumaan ja
rääkätty hirveästi, kunnes hän oli kuollut.
Suomalaiset ajoivat rosvoja takaa sotilasketjuun järjestyneinä.
Jokainen rosvo, joka vain saavutettiin, passitettiin armotta
ikuisuuteen. Suomalaisten hyvä järjestys ja johto tuottivat heille
voiton ja hunghuusit pakenivat. Tässä pienoissodassa näyttivät
kiinalaiset huonoja puoliansa. Sekä eurooppalaisille, jotka eivät
milloinkaan olleet heille mitään pahaa tehneet, että niille
kiinalaisille, jotka olivat eurooppalaisten puolella sotatoimien
aikana, tehtiin kauheata väkivaltaa. Suomalainen joukko tavoitti
tuollaisen rosvolauman, joka oli saanut käsiinsä oman kansalaisensa,
kiinalaisen miehen, suomalaisten ystävän ja puolustajan.
Mies oli sidottu kiinni ja riisuttiin alasti kidutettavaksi. Tehtiin
valkea ja astiaan pantiin tulelle öljyä kuumenemaan. Savesta, joka oli
vetelää ja hyvin huolellisesti sotkettua, leivottiin rinkilän
kaltaisia ympyröitä, jotka asetettiin vangitun miehen alastomalle
iholle ja rinkilän keskelle kaadettiin kiehuvaa öljyä. Miehen piti
saada tuntea hirveitä tuskia, mutta ei saanut liian pian kuolla, ettei
kiduttajain ilo olisi varsin pian loppunut.
Suomalaiset ehtivät pelastaa ystävänsä, ennenkuin hänet oli lopetettu.
Pelastajien joukossa olivat Schoultz ja kapteeni Höök. Varsinkin
viimeksimainittu oli hyvin tarkka pyssymies. Hän ajoi takaa
kiinalaista rosvojen päällikköä ampuen häntä monta kertaa, mutta rosvo
vain ei ottanut kaatuakseen. Kun Höök aivan läheltä oli ampunut
rosvoon rinnan lävitse, niin tämä taskustansa sieppasi tukon
kiinalaista pehmeätä paperia, pisti paperia haavan tukkeeksi sekä
rinta- että selkäpuolella olevaan haavaan ja sanoi: »Puu paa!» (Ei tee
mitään) ja lähti jälleen juoksemaan pakoon. Höök silloin lennätti
luodin hänen kallonsa lävitse, jolloin kiinalainen viimein kaatui.
Kummastuen mongoolirodun sitkeähenkisyyttä epäili Höök, että hänen
luotinsa eivät olleetkaan tuohon rosvoon sattuneet, vaikka hän luuli
tarkkaan ampuneensa. Mutta kun rosvon ruumis riisuttiin, niin
huomattiin, että vainajaa oli seitsemästä kohdasta ammuttu lävitse ja
vasta viimeinen pään lävitse ammuttu luoti hänet kaatoi.
Kiinalaisten luonteeseen kuuluva säälimätön julmuus, jokapäiväisessä
elämässä jotenkin säännöllinen epäsiisteys sekä pohjaton petollisuus
kaupanteossa teki heidät epämiellyttäviksi naapureiksi suomalaisille,
joiden kuitenkin täytyi tunnustaa heidän hyvätkin puolensa.