Suomalaiset siirtolaiset olivat monivuotisella matkallaan Itä-Aasiaan
saaneet monenlaisia kokemuksia. Ainoastaan kaksi retkikunnan
osanottajista, Fredrik Nilsson ja C. J. Schoultz, ovat jättäneet
kirjallisia muistiinpanoja. Schoultz kertoi kirjoitelleensa
muistiinpanoja niin paljon, että niistä papereista olisi voinut tulla
kokonainen hevoskuorma, mutta tuolla kaukaisessa idässä oli tulipalo
hävittänyt ne kaikkityyni. Ne muistiinpanot, jotka Turussa löydettiin
hänen kuoltuansa, ovat kirjoitetut uudelleen ja myöhemmin, joten
niistä puuttuvat tarkemmat ajanmääräykset.
Seuraavat luvut perustuvat pääasiallisesti Schoultzin suullisiin
kertomuksiin, joita hän ei ole ollenkaan maininnut kirjallisissa
muistiinpanoissaan. Hän osasi kertoa elävästi ja mukaansatempaavasti,
vaikka hänen kirjoittamansa kertomukset eivät olleet yhtä selviä ja
kauniita muodoltaan. Kuitenkin hänellä oli monipuolinen taiteellinen
kyky. Myöskin huumorintajua hänellä oli runsaasti.
Innokas metsästäjä kun oli, joutui hän usein tiikerien läheisyyteen.
Kun näin hänen kellonperissään riippuvan ison petoeläimen kynnen,
kysyin häneltä tuon kynnen alkuperää. Silloin hänen muistojensa
runsaasta varastosta herui esiin jännittäviä kuvauksia taisteluista
noita hirveitä petoja vastaan. Seuraavassa esitän muutamia hänen
tiikerijuttujansa, jotka tiedän tositapahtumiksi, vaikkei kertoja
maininnutkaan paikkoja, joissa ne olivat tapahtuneet, eikä henkilöitä,
jotka olivat seikkailuissa osallisina. Ehkäpä ne ainakin joitakin
lukijoitani huvittavat samoin kuin muutkin metsästysjutut.
Niistä suomalaisista, jotka puolta vuotta aikaisemmin kuin Imperator
Aleksander II:lla saapuneet yhtiömiehet, asettuivat Šutšanjoen
varrelle ei mainita muuta kuin siinä yhteydessä, jolloin yhtiömiehet
kävivät heidän luonansa heti Amurin seuduille tultuaan. Mutta
Pöytyältä ja Turun tienoilta lähteneet eivät olleet jääneet tyyten
unohduksiin, koska Nilssonin muistiinpanoissa sanotaan, että
sisämaassa jokien varrella olevissa laaksoissa oli saatu hyvä
vuodentulo, vaikka Strelokissa tuli kato. Mahdollisesti on lähinnä
seuraava kertomus kotoisin juuri Šutšanjoen varrelta, vaikkei Schoultz
sitä nimenomaan maininnut.
Eräs suomalainen työmies oli mökkinsä paikaksi valinnut mäen rinteen
metsässä. Kaltevalle paikalle oli hän asettanut neljä nurkkakiveä,
joiden päällä tuvan seinät lepäsivät, ja tupa oli jo sen verran
valmistunut, että, mies vaimoineen, joka Suomesta oli tullut mukaan,
muutti siihen asumaan. Suomalaisen talonpojan tapaan hän rakensi tuvan
nurkkaan leivinuunin. Koira heillä myös oli talonvahtina. Eräänä
iltana kuului koira ensin äreästi haukkuvan, mutta pian muuttavan
äänilajia surkeaksi ulisemiseksi ja sitten se pakeni tuvan permannon
alle. Tila permannon alla oli maan kaltevuuden takia toisesta päästä
tupaa hyvin matala ja ahdas. Sinne tunkeutui koira hätäisesti yhä
ulisten. Kun sitten tuvan siltapalkit rupesivat liikahtelemaan ja
kohoamaan, arvasi mies tuvassa, että joku isompi peto ahdisteli koiraa
ja arveli petoa tiikeriksi. Hän sieppasi kiväärinsä ja riensi koiraa
pelastamaan. Akka riensi jäljessä ja oli temmannut käteensä seipään,
jota oli käyttänyt uuninluudan vartena.
»No, mitäs tuolla nyt luulet tekeväsi?» kysyi mies.
»Pistän tiikeriltä silmän puhki», arveli akka, »kun se on tullut
meidän koiraamme hätyyttämään.»
Tuvan alle oli tosiaankin ryöminyt tiikeri tullen metsästä koiran
haukuntaa kohti. Mutta tällä kertaa ei tiikeri saanut saalista, vaan
jäi itse miehen saaliiksi.
Amurin seudut olivat täynnä metsänriistaa. Hirviä ja metsäkauriita oli
runsaasti, samoin metsälintuja. Muuan venäläinen oli asettunut asumaan
erään joen saareen ollaksensa pedoilta turvassa. Hän raivasi maata
asuntonsa ympärillä pelloksi ja istutti siihen perunoita. Mutta
fasaaneja tuli metsästä parvittain ja kaappi hänen perunamaansa nurin.
Hän ampui niitä niin paljon, että hänen ruutivarastonsa loppui, ja
hänen täytyi pyytää naapureilta apua noita pahantekijöitä vastaan.
Vielä pahempi kiusa oli tiikereistä, sillä tiikeri on niin suuri ja
väkevä, ettei se pelkää ainoatakaan eläintä eikä ihmistäkään.
Esimerkkinä sen voimasta kertoi Schoultz, että, suomalaisten
uudisasuntojen läheisyydessä tiikeri oli tappanut hevosen. Purtuansa
poikki hevosen niskan ja selkärangan oli saalis kuollut. Mutta samoin
kuin kissa tekee tapetulle jänikselle, niin teki tiikerikin
saaliillensa, joka oli suurempi kuin se itse. Se kävi hampainensa
kiinni kuolleeseen hevoseen ja viskasi sen selkäänsä ja sillä tavoin
se tiheiden isopiikkisten pensasten lävitse raahasi kuolleen hevosen
korkealle kalliolle siellä häiritsemättä syödäksensä saalistaan. Isoja
nahka- ja lihakappaleita oli hevosesta jäänyt pensasten piikkeihin.
Sellaista väkevää petoa vastaan, joka on yhtä vikkelä kuin kissa,
mutta vasikan korkuinen ja tarkkakuuloinen sekä tarkkanäköinen, on
ihminen ilman hyviä aseita aivan voimaton. Kiinalaiskylässä
suomalaisten naapuristossa olivat kiinalaiset koettaneet turvata
itseänsä tiikereiden hyökkäyksiä vastaan ympäröimällä talonsa
suojelusaidalla. Talon ympärille kaivettiin ensin syvä oja ja ojaan
pystytettiin parin sylen pituisia yläpäästä teroitettuja puunrunkoja;
nämä nidottiin ylhäältä tukeviksi vahvoilla poikkipuilla, jotka oli
niihin kiinnitetty lujilla vitsaksilla. Pystyiset aitapaalut olivat
niin liki toisiaan, että jäi ainoastaan pieni rako väliin. Oja taasen
täytettiin kivillä ja maalla. Se oli häkki, joka kesti tiikerinkin
repimistä.
[Kuva: Itä-Siperialainen tiikeri.]
Näin varustetussa kiinalaistalossa oli teurastettu jokin nautaeläin,
ja metsässä liikkuva tiikeri vainusi verta. Rohkeasti se liikuskeli
talon ympärillä haluten ilmeisesti osallistua lihasta. Kun
kiinalaisilla ei ollut ampuma-asetta, niin he pyysivät naapuriansa
Schoultzia tulemaan pyssyinensä heille avuksi. Sillä peto liikkui
alinomaa ympäristössä.
Schoultz tuli ja asettui ladattu pyssy kädessä vahtimaan pedon
lähestymistä suojelusaidan sisäpuolelle. Tiikeriä houkuttelemaan oli
sianporsas sidottu aidan ulkopuolelle. Peto tuli kuitenkin metsästä
iltahämärässä ja tempasi nuoralla sidotun porsaan Schoultzin edestä
niin nopeasti, ettei hän ehtinyt aidan raosta pistää pyssynpiippua ja
tähdätä tiikeriä, joka saaliinensa heti loikkasi metsään. Tämä
vastoinkäyminen harmitti, ja Schoultz päätti seuraavana iltana
uudelleen koettaa onneansa.
Seuraavana iltana Schoultz valitsi tarkemmin vartiopaikkansa. Syötiksi
tiikeriä houkuttelemaan asetettiin teurastetun härän verinen pää, joka
sarvistansa sidottiin lujasti köydellä kasvavaan puuhun aidan
ulkopuolelle. Kun peto huomispäivän illalla jälleen tuli saalistamaan
ja ryhtyi kiskomaan irti häränpäätä, niin Schoultz ihan vierestä,
kyynärän matkan päästä laukasi pyssynsä sen kylkeen. Tiikeri hyppäsi
korkealle ilmaan ja kamalasti karjuen ryntäili sinne tänne aidan
ulkopuolella etsien vihollistansa. Schoultz juoksi sisälle pyssyänsä
lataamaan. Silloin tiikeri huomasi, mistä päin laukaus oli tullut, ja
yhdellä loikkauksella se hyppäsi parin sylen korkuisen aidan yli
pihamaalle. Tuvan seinää vastaan pystyyn nostetut pitkäaisaiset
työrattaat se kaatoi ja sai aikaan suuren metelin. Kun kiinalaisten
tuvassa oli ikkunalasien sijassa öljyttyä paperia, yritti peto hyökätä
ikkunan kautta tupaan, mutta säikähti, kun tuvan asukkaat
pystyvalkeasta siepatuilla tulisilla kekäleillä sitä löivät vasten
kuonoa.
Tulta säikähtänyt tiikeri loikkasi jälleen aidan yli pihamaan
ulkopuolelle, ja kun jo oli tullut pimeä, ei voitu enää seurata sen
liikkeitä. Aamuhämärissä lähti Schoultz vielä kerran pyssy kädessä
petoa vaanimaan. Se löytyi halkoröykkiön takana maassa vatsallaan
makaavassä asennossa. Verenvuodosta oli se jo kuollut, mutta oli vielä
aivan lämpöinen. Kun peto oli nyljetty, otti Schoultz sen etukäpälästä
pienimmän varpaan kynnen, jonka hän kiinnitti taskukellonsa vitjoihin
voiton merkiksi ja muistoksi seikkailustaan.
Niinä aikoina, jolloin ensimmäiset eurooppalaiset uudisasukkaat
tulivat Itä-Siperiaan, olivat sekä tiikerit että muut pedot siellä
hyvin tavallisia, niin että metsässä liikkuminen oli vaarallista. Aina
täytyi olla mukana pyssy valmiiksi ladattuna, jotta milloin hyvänsä
voisi ampua pedon hyökätessä.
Muutama vuosi senjälkeen kuin suomalaiset olivat Amurin alueelle
asettuneet, alkoi sinne tulla suuremmissa joukoissa venäläisiä, sekä
karkoitettuja pahantekijöitä että sotaväkeä järjestystä ylläpitämään.
Sattuipa eräs kasakka metsässä hakkaamaan puita ja oli laskenut
kädestään ladatun kiväärinsä puuta vastaan hiukan edemmäksi kuin käden
ulottuville.
Työssä ollessaan hän huomasi tiikerin, joka täydessä vauhdissa
loikkasi häntä kohti. Tulisen nopeasti hän hyppäsi kasvavan puuryhmän
taakse, ja sai kiväärin käteensä. Silloin tiikeri jo oli saamaisillaan
hänet kynsiinsä, mutta tavoittaessaan häntä löi käpälänsä
kaksihaaraisen puun ahtaaseen haarukkaan, niin että etukäpälä tarttui
nilkasta kiinni niinkuin kettu käpälälautaan. Kasakka ryhtyi heti
pyssyn perällä hakkaamaan tiikerin käpälää vielä ahtaammalle. Se ei
päässyt irti, ja toveri hätähuudon kuullessaan tuli avuksi ja löi
tiikerin kallon kirveellä halki, joten peto kuoli.
Huonommin kävi eräälle toiselle kasakalle, joka samoin metsässä
hakkasi puita. Hänen kimppuunsa syöksyi myöskin tiikeri aikoen hänet
korjata suuhunsa, ja kasakka ei ehtinytkään saada ladattua pyssyänsä
käsiinsä, vaan pääsi ison puun taakse ja kiipesi sen oksia myöten ylös
niin korkealle, ettei tiikeri ulottunut häntä tavoittamaan. Kaikeksi
onneksi tiikeri yleensä ei koskaan kiipeä puihin niinkuin kissa ja
ilves tekevät, vaan pysyy maassa, jollei se yhdellä loikkauksella
jaksa hypätä niin korkealle, että se tavoittaa saaliinsa. Niin kuuluu
leijonakin tekevän. Kun siis kasakka kiipeämällä puuhun pelastui
joutumasta tiikerin kitaan, asettui peto puun juurelle vahtimaan
miehen alastuloa. Siihen kasakalla puolestaan ei ollut ollenkaan
halua. Ja kun tiikeri jäi kauan odottamaan saalistansa, niin kasakka
kiipesi yhä korkeammalle puun latvaan, sitoi itsensä vyöllänsä kiinni
puun runkoon päättäen mieluummin kuolla nälkään tai janoon, kuin
laskeutua alas tiikerin revittäväksi.
Kolmatta vuorokautta odotteli nälkäinen tiikeri puun juurella, ja
kaiken aikaa oli mies kauheassa levottomuudessa puun latvassa
epätietoisena, lähtisikö peto milloinkaan pois. Viimein kasakka kuuli
jokseenkin läheltä pyssyn laukauksen ja rupesi huutamaan apua. Tiikeri
vilkastui katselemaan, joko saalis tulisi alas; mutta miehen
hätähuudot kuuluivat ampujalle, joka vastasi huutoihin. Puun latvassa
oleva kasakka kutsui toista avuksi, sillä tiikeri väijyi häntä, ja hän
varoitti toista, ettei tämä tulisi varomattomasti väijyvän pedon
saaliiksi. Toinen metsästäjä saikin tiikerin ammutuksi, ja puun
latvassa kiusaantunut kasakka pelastui maahan. Mutta pitkällinen ja
hirvittävä kuolemanpelko vaikutti, että pelastunut kasakka jälkeenpäin
tuli mielisairaaksi.
Ei ole leikin asia joutua tekemisiin tiikerin kanssa, ei sittenkään,
vaikka olisi hyvä pyssy valmiiksi ladattuna käsissä. Sen sai eräs
kolmas kasakka kokea työskennellessään metsässä. Hänenkin kimppuunsa
hyökkäsi tiikeri aikoen murkinoida hänen kustannuksellaan, mutta
kasakka ennätti sitä ennen siepata kiväärinsä ja kääntää sen tiikeriä
kohti. Mutta peto oli jo niin lähellä, ettei kasakka enää ehtinyt
tähdätä eikä ampua, vaan työnsi pyssyn piipun tiikerin suuhun painaen
sitä yhä syvemmälle pedon kitaan. Tiikeri ällistyi sellaisesta ja
ravisteli päätänsä oikealle ja vasemmalle, yrittäen samalla
käpälillään repiä miestä, joka huusi apua lähellä olevalta
kumppanilta. Hän ei saanut edes pyssyänsä laukaistuksi, kun vikkelä
peto niin rajusti tempoi sinne tänne tuskissansa, sillä pyssyn piippu
oli jo syvällä tiikerin kurkussa. Kumppani sai tiikerin tapetuksi ja
toverinsa pelastetuksi kuoleman kidasta.
Myöskin Nilsson joutui metsänkäynnillään pari kertaa tiikerin
läheisyyteen. Kun hän kerran vetohärkänsä kanssa Tiikerinlaaksossa
meni metsästä tuomaan polttopuita, näki hän tiikerin jäljet vastikään
sataneessa lumessa. Jonkun matkaa oli tiikeri seurannut reen jäljessä
tietä myöten; mutta arvattavasti oli peto säikähtänyt ja mennyt
toisaanne päin kuullessaan ison puun ryskeellä kaatuvan, kun Nilsson
sen hakkasi poikki.
Toisen kerran kulki Nilsson metsästysretkellä Hakkaraisen kanssa.
Hakkarainen kulki ylämäkeen Josefinvuorta kohden ja Nilsson alaspäin.
Kun Nilsson kääntyi katsomaan taaksensa, huomasi hän Hakkaraisen
viittailevan lakillansa ja huutavan jotakin, jota hän ei matkan
pituuden tähden voinut kuulla. Nilsson lähti silloin häntä kohti ja
sai kuulla, että tiikeri oli rauhallisesti marssinut hänen ohitsensa
ja kääntänyt kulkunsa alas laaksoon päin. Hän seisoi siinä pyssy
kädessä ja tärisi mielenliikutuksesta. Hän ei kuitenkaan tiennyt,
oliko tiikeri häntä huomannut vai eikö.
Myöskin maisteri Federley kohtasi tiikerin, kun hän talvella oli
lähtenyt metsään asettamaan strykniinikapseleita ketuille. Kun hän oli
vähän likinäköinen, ei hän huomannut tiikeriä, ennenkuin se oli hiljaa
kävellen tullut aivan lähelle. Tietysti hän peljästyi ja kääntyi
takaisin. Mutta hän ei uskaltanut lähteä juoksemaan, vaan astui
kuitenkin täysimittaisilla askelilla. Tiikeri ei hyökännyt hänen
kimppuunsa. Kenties pedolla sillä kertaa ei ollut nälkä.
Schoultz väitti, että tiikeri harvoin hyökkää eurooppalaisten
kimppuun, paitsi jos se on ärsytetty, haavoitettu tai hyvin nälkäinen.
Jos ajometsästys tehdään tiikerin pyydystämiseksi, niin se kätkeytyy
väijyksiin ja hyökkää tavallisesti takimmaisen metsästäjän kimppuun,
joka on tovereistaan jäänyt jäljelle.