Toukokuun alussa 1871 palasi kapteeni Höök valaanpyyntiretkeltä
pienellä »Karolina Törnqvist»-nimisellä laivalla. Hän ei ollut
kulkenut kaukana, vaan oli seurannut Tyynen meren rannikoita ja hänen
oli tällä kertaa onnistunut pyydystää 5 pienenpuoleista valasta, mutta
hänellä olikin mukanansa valaanpyyntiin tottunutta väkeä ja hyviä
harppuuninheittäjiä. Laivan oli määrä mennä Nahodkaan, ja kapteeni
otti mukaansa rouva Nilssonin, jonka täytyi keuhkotulehduksen tähden
päästä lääkärin hoitoon. Pari viikkoa myöhemmin, toukokuun 19 p. lähti
hra Nilsson tiedustelemaan rouvansa terveydentilaa, antoi soutaa
itsensä Vostokin lahden poikki ja saapui Nahodkaan toukok. 21 p:nä.
Taraskevitš niminen lääkäri, jota Nilsson kehuu sangen taitavaksi ja
miellyttäväksi henkilöksi, hoiti rouvaa niin huolellisesti, että hän
parani, vaikka tauti olikin ankara. Rouva Nilsson sai myös hyvän
asunnon kapteeni Jakobsénin tulevan rouvan luona, joka silloin vielä
naimatonna hoiti valtioneuvos Furuhjelmin taloutta.
Ankara isku kohtasi samaan aikaan koko siirtokuntaa, kun valtioneuvos
Furuhjelm huhtikuun 18 p:nä äkkiä kuoli. Saapas oli hangannut hänen
jalkaansa vähäisen haavan; siihen pääsi jotakin likaa, joka aiheutti
verenmyrkytyksen. Vaikka jalka kiireesti leikattiin, oli myrkky
ehtinyt levitä ruumiiseen ja aiheutti kuoleman.
Yleinen hämmästys ja kaipaus vallitsi Nahodkassa, kun koko
siirtokunnan johtava henkilö ja sielu oli äkkiä poistunut. Aivan
epätietoista oli, miten nyt kävisi vasta-alkavalle kaupungille ja
kaikille sen virkamiehille. Erittäinkin suomalaisille uudisasukkaille
oli suurta hyötyä siitä, että heillä oli suomalaisia kansalaisia
ylhäisissä viroissa sekä Nahodkan että Wladivostokin kaupungeissa ja
Venäjän laivastossa. Sillä nämä vaikutusvaltaisissa asemissa olevat
miehet auttoivat ja kannattivat kansalaisiansa, kun näkivät heidän
olevan rehellisiä, ahkeria ja kyvykkäitä.
Paitsi Nahodkaa, joka oli Venäjän keisarillisen suvun perintömaiden
hallituspaikaksi määrätty, oli samoihin aikoihin perustettu uusi
Wladivostok (Idän Waltias) niminen kaupunki, joka Venäjän sotasatamana
ja suurimpana kauppapaikkana oli aiottu Amurin alueen pääkaupungiksi.
Wladivostokia rakennettiin samoihin aikoihin kuin suomalaiset olivat
asettuneet Strelokin lahden rannikoille asumaan. Mutta kun
suomalaisten yritykset järjestää yhteiskuntansa kommunistisella
tavalla olivat epäonnistuneet, hajaantuivat myöskin yhtiömiehet mikä
minnekin.
Tähän kirjaan liitetty kartta osoittaa, että Strelokin ja
Wladivostokin keskivaiheilla, Ussurin lahden pohjoispäässä oli
1870-luvulla Tsimohee-niminen kylä, samannimisen joen suussa. Tuon
kylän olivat venäläiset uudisasukkaat perustaneet harjoittaen siellä
maanviljelystä ja kalastusta. Merestä nousi Tsimoheejokeen runsaasti
lohia. Paikka miellytti myöskin suomalaisia, ja muutamat entisistä
yhtiömiehistä asettuivat asumaan venäläisten naapureiksi, vuokrasivat
itselleen mökin asunnoksensa, pyydystivät joesta lohia, kävivät
metsästämässä, muokkasivat itselleen pienen perunamaan ja asuivat
siellä kesäkauden, ennenkun siirtyivät Wladivostokiin, jossa he olivat
saaneet työansiota. Tsimoheen kylässä oleskeli myös ajoittain kapteeni
Höök, sillä häntä houkuttelivat sinne hyvät metsästystilaisuudet.
Suomalaiset tappoivat monta tiikeriä osittain siten, että tiikeriä
varten oli asetettu syötti, ja kun peto siihen kajosi, laukesi pyssy,
joka tappoi tiikerin; osittain oli syötti myrkytetty
strykniinikapselilla.
[Kuva: Metsästäjäin palaaminen saaliinensa.]
Merkillisempi tiikerintappo tapahtui saman kylän navetassa. Navetta
oli rakennettu siten, kuten usein Suomessa nähdään heinälatojen olevan
tehdyt, että seinät ovat ulospäin kaltevat ja lattian pinta pienempi
kuin kattopuoli. Ovi aukeni sisäänpäin niin, että ovea avattaessa se
itsestään omasta painostaan sulkeutui. Navetan kattona oli vaakasuoria
pitkiä salkoja, joiden päälle oli koottu elukoille heiniä.
Eräänä päivänä iltahämärässä tiikeri ajoi takaa lehmää, joka hädissään
juoksi navettaan lykäten sarvillaan oven auki. Silloin tiikerikin
juoksi sisälle samalla kertaa. Ovi painui kiinni ja molemmat jäivät
navettaan. Vasta sitten kuin tiikeri väkevällä käpälällään oli
tappanut lehmän, se huomasi olevansa suljettuna kuin pyydykseen ja
arvatenkin se silloin niin hämmästyi, että siivosti asettui tapetun
lehmän viereen. Mutta se melu, joka oli navetassa syntynyt, sai kaikki
metsästäjät liikkeelle ja lyhdyt käsissä he nousivat katolle, tekivät
kurkistusaukkoja kattoon ja ampuivat tiikerin ilman että mikään vaara
uhkasi heitä itseään. Muutoin ei meikäläisistä kukaan uskaltanut käydä
tiikerin kimppuun. Siihen aikaan ei tunnettu vielä räjähtäviä
ekspressiluoteja, joita metsästäjät nykyjään käyttävät ampuessaan
isoja ja vaarallisia otuksia.
Mandšuriassa elävä tiikeri on K. F. Nilssonin arvostelun mukaan suurin
kaikista tiikereistä. Hän oli nähnyt kerran komean tiikerin
ripustettuna nyljettäväksi. Sen ruumiin pituus oli ainakin 7 jalkaa ja
häntä oli yhtä pitkä.
Mihin tapoihin ihminen on tottunut, niitä hän noudattaa, jos se käy
päinsä. Niinpä Strelokiin jääneet suomalaiset viettivät joulunsa
niinkuin oli tapana Suomessakin se juhla viettää. Naimisissa olevat K.
F. Nilsson ja laivan rakennusmestari A. Östman lähtivät joulukuun 27
p:nä 1871 Tiikerinlaaksosta jättäen kotiin vaimonsa ja kulkivat
Wladivostokiin. 29 p:nä he saapuivat Tsimohee-kylään ja olivat siellä
yötä entisten yhtiötoveriensa luona. He saivat siellä syödä tuoretta
keitettyä lohta ja perunoita sekä maitoa, jota eivät moneen aikaan
olleet maistaneetkaan. Uuden vuoden yönä 1872 he olivat yöpyneet
metsäfansaan, jossa asui mandšeja. Nämä hakkasivat metsää ja
vedättivät hirsiä erääseen jokeen, joka laskee Amurin lahteen. Puut
piti ensi avoveden aikana uitettaman lauttana Wiladivostokiin.
Suomalaisten tullessa mandšien asuntoon iltapäivän hämärtäessä olivat
nämä jo kaikki menneet levolle makuusijoillensa. Kun suomalaiset
olivat syöneet ja juoneet teetä, rupesivat hekin levolle. Mandšit
nousivat hyvin aikaisin ja härät mukanansa he lähtivät laaksoon, missä
metsänhakkuu oli parhaillaan. Heidän esimerkkiänsä seurasivat
suomalaisetkin, joilla ei ollut mukanansa taskukelloa. Unen pöpperössä
hekin lähtivät härkinensä liikkeelle.
Oli kirkas kuutamo. Östmanilla oli mukanansa sianlihaa kaupaksi ja
Nilsson oli ostanut hirvenlihaa myydäksensä. Hän ajoi maisteri
Federleyn härällä, joka oli vietävä Wladivostokiin. Kaiken aikaa
kulkiessaan mandšit huusivat ja kiljuivat kovalla äänellä
säikyttääksensä tiikereitä ja suomalaiset tekivät samalla tavalla.
Vaikka he kulkivat kauan, ei päivä tahtonut selvitä lainkaan. Kuu oli
korkealla taivaan laella ja valaisi tietä. Sittemmin huomasivat
matkamiehet lähteneensä liikkeelle kello yhden ja kahden välillä
yöllä. Mandšit nousivat levolta kuutamoöinä aikaisin puolen yön
jälkeen ja menivät kotiin, kun kuu oli laskenut.
Kun Nilsson ja Östman olivat tammikuun 2 p:nä 1872 saapuneet
Wladivostokiin, sai edellinen asunnon entisen yhtiömiehen Grönstrandin
luona, joka jo oli ehtinyt itselleen ostaa vähävenäläiseen tyyliin
rakennetun tuvan, jossa oli suippopäätyinen olkikatto.
Hirvenlihan oli Nilsson ostanut 3 ruplan hinnasta puudalta ja nyt hän
sai sen myydyksi 6:sta ruplasta. Virkaa toimittava kuvernööri Armfelt
lupasi Nilssonille työtä valtion konepajoissa, joita sanottiin
Portiksi. Siellä oli valtion varastorakennus, joka piti uudelleen
rakennettaman toisella tavalla ja tavarat siitä tyhjennettämän ja
muutettaman toiseen. Nyt tuli Nilssonille kiire tuoda härkänsä, joka
vielä oli Maingissa; Grönstrand seurasi häntä Strelokiin. He lähtivät
tammikuun 6 p:nä ja tulivat perille 9 p:nä, sillä heitä ei mikään
estänyt tekemästä pitkiä päivämatkoja. Grönstrandin piti jäädä
Strelokiin auttamaan Östmania vähäisen purjealuksen rakentamisessa.
Aluksen rakentamiseen tarpeellisia aineksia jäi Östman hankkimaan
Wladivostokiin.
Jo keväällä (1871) kun hra Nilsson oli käynyt Nahodkassa
tiedustelemassa. rouvansa terveydentilaa, oli hän valtioneuvos
Furuhjelmin jälkeen jääneestä omaisuudesta hankkinut itselleen
venäläisen lehmivasikan, joka oli hyvää lypsävää rotua. Vasikan hän
hankki vaihtokaupalla, antaen sen vastineeksi hirvenlihaa. Samalla
matkalla hän sai hankituksi myöskin pari lammasta. Sotalaivaston
palveluksessa oleva luutnantti Höök oli näet käynyt Olgassa ja
muistellessaan entisiä tovereita, jotka erämaassa Strelokissa
viettivät vaivalloista ja yksinäistä elämää, ostanut lampaat
tuodaksensa ne Strelokiin.
Kesäkuun 11 p. rouva Nilsson tuli Strelokiin takaisin _»Karolina
Törnqvist»_-nimisellä purjelaivalla ja toi mukanansa vasikan, pari
porsasta ja kaksi kanaa. Kun kotieläimet olivat näin lisääntyneet,
tuli herra Nilssonille kiire valmistaa myöskin navetta ja sikoläätti,
sillä siihen asti oli hän pitänyt härkänsä yhteisessä navetassa
Maingissa, hyvän matkan päässä omasta asunnostaan. Olihan yhtiön
hajotessa jäänyt melkein jokaiselle oma härkänsä, ja kun kaikki eivät
olleet tilaisuudessa käyttämään juhtaansa, niin kymmenen härkää oli
majoitettu yhteiseen navettaan ja ne oli jätetty maisteri Viktor
Federleyn hoitoon.
Strelokiin jääneet entiset yhtiön jäsenet eivät tietysti ryhtyneet
uudispeltoja muokkaamaan, vaan jatkoivat sitä viljelystä, joka oli
valmistettu yhteisin voimin. Nilssonille kuuluvista peltotilkuista
yksi oli Maingin läheisyydessä, ja oli siihen kylvetty ruista,
tattaria, maissia ja kauraa. Toinen pelto oli Tiikerinlaakson
puolella, myöhemmin tehdyssä viljelysmaassa, johon oli istutettu
perunoita. Kaalia ja puutarhantuotteita oli kasvamassa
Tiikerinlaaksossa asuinhuoneen läheisyydessä.
Navettain rakennuspuuhat edistyivät hitaasti, sillä työ oli tehtävä
yksin ilman auttajaa. Ja uudisasukkaana oli Nilssonilla monta muuta
tehtävää. Heiniä piti niittää ja korjata; halkoja piti saada kotiin ja
hakata pieniksi. Yksin suutarinammattiakin täytyi hänen harjoittaa,
jollei tahtonut kulkea paljain jaloin. Ja hän valmistikin pieksut sekä
itsellensä että vaimollensa vieläpä muutamille muillekin, jotka eivät
olleet yhtä toimeliaita. Asunnostansa hän kertoo, että hän sen oli
jakanut kahtia ruohokahiloista kudotulla väliseinällä. Huonekalustona
oli hänellä kirstu, johon oli tehty hyllyt ja jalat. Sohva oli
omatekoinen, päällystetty hirvennahoilla; sänky ja pöytä olivat
myöskin omatekoiset. Huoneen pienempi osa oli keittiöpuoli. Toverit,
jotka tulivat hänen luonaan vierailemaan, ihmettelivät: »hyvänen aika,
kuinka teillä on hieno koti!»
Eräänä päivänä tapahtui insinööri Nilssonille paha vahinko: härät
pääsivät viljelysmaille, söivät kaiken maissiviljan (1 650 tainta),
polkivat rukiit, kauran ja tattarin, ennenkuin vilja vielä oli
kypsynytkään, niin että lokakuussa korjatessaan satoansa hän sai
ainoastaan 35 ½ tynnyriä perunoita, 8 kappaa rukiita, 6 kappaa
kauroja, 2 kappaa tattaria, ja 45 kaalinpäätä sekä vähän vihanneksia.
Kun Fredrik Nilssonin asunto oli jonkun kilometrin päässä Maingista,
missä hajaantuneen yhtiön iso leipomauuni oli, tuli rouva Nilssonille
tukalaksi jokaisen leipomisen takia mennä Maingiin. Mutta onnellisen
sattuman kautta huomasi Nilsson Rasboinikin lahden vastakkaisella
rannalla tiilistä rakennetun kellarin, jonka venäläiset arvatenkin
Mandšurian valloitussodan aikana olivat tehneet. Nyt ei rakennuksesta
tosin ollut jäljellä muuta kuin jäännökset, mutta Nilsson sai siitä
oivallisia tiilejä leivinuunia varten ja hän ryhtyikin rakennusta
jatkamaan tehden keittiön ja siihen leipomauunin. Keittiön ja muiden
huoneiden välille hän avasi oven. Toinenkin onnellinen sattuma
hyödytti uudisasukkaita. Keväällä oli myrsky tuonut Strelokin
rantamille pienen japanilaisen veneen, josta Nilssonille oli suurta
hyötyä, sillä hän käytti venettä sekä kalastukseen että muihin
toimiin. Tällä veneellä hän toi tiiletkin Rasboinikin lahden ylitse.
Keittiö valmistui marraskuun puolivälissä ja uuni kypsytti leivät
mainiosti. Nilsson oli rakentanut keittiötä välitöikseen muiden
askareiden lomassa elokuusta alkaen.
Vähitellen oli yhtiön entisistä jäsenistä toinen toisensa jälkeen
siirtynyt pois Strelokista. Ainoastaan nahkuri Pietari Hakkarainen ja
pari poikamiestä asui enää Maingissa ja Tiikerinlaaksossa asuivat
Östman ja Nilsson. Grönstrandin ja Mickelsonin perheet olivat
muuttaneet Wladivostokiin, jonne heitä myöskin seurasivat Helsingistä
mukaan tulleet palvelustytöt.
Mitä kaikkia hankaluuksia ja puutteita suomalaiset siirtolaiset saivat
kärsiä, käy selville siitä, ettei heillä ollut mukana lääkäriä eikä
lääkkeitä, eikä muitakaan terveydenhoidossa tarpeellisia auttajia. Kun
eräässä perheessä tapahtui lisäys, piti miehen kätilönä auttaa
vaimoansa. Siviilihenkilöiden täytyi tarpeen tullessa toimittaa lasten
kasteet ja kuolleiden hautaamiset, sillä kristityt vanhemmat eivät
tahtoneet jättää lapsiansa kastamattomiksi pakanoiksi eivätkä hautaa
siunaamatta kuopata kuolleita tovereitansa. Luterilaista pappia ei
vuosikausiin ollut käynyt niillä mailla ja kun joku sellainen vihdoin
tuli käymään, oli hänen tehtävänsä tavallisesti vain antaa kirkollinen
vahvistus kastetoimituksille ja vihkimisille, kun pariskunnat jo
olivat kauan yhdessä eläneet.
Minkäänlaista raha-ansiota ei Strelokissa enää voinut toivoa,
kirjoittaa Nilsson. Jauhovarastomme oli loppumaisillaan ja
tulevaisuutta erämaan yksinäisyydessä ei voinut ajatellakaan. Sen
vuoksi hän yhdessä Östmanin kanssa päätti lähteä tiedustelemaan
Wladivostokiin muuttamisen mahdollisuuksia. Mutta sitä ennen piti
rouville sovittaa välttämättömät tarpeet, sillä nyt he jäivät
Tiikerinlaaksoon kahdenkesken. Palvelustyttö oli jo marraskuun 20 p:nä
lähtenyt pois. Miehet varustivat senvuoksi rouville tarpeeksi
runsaasti pieniksi hakattuja polttopuita ja heiniä elukoille. Miesten
piti sitten lähteä vesitietä Nahodkaan, ostaaksensa siellä sokeria,
teetä, vehnäjauhoja ja ryynejä, mutta eivät päässeet sen pitemmälle
kuin Maingiin, sillä syksyn pakkaset alkoivat jäädyttää rannikoita.
Vene siis jätettiin Maingiin ja matkaa jatkettiin joulukuun 6 p:nä
härkien avulla reessä. Tultuamme Abrekin joelle, ei Östmanin härkää
saatu kulkemaan eteenpäin kirkkaan jään yli. Härkä oli vahingoittanut
toisen jalkansa, niin että Östmanin täytyi kääntyä kotiin, ja Nilsson
jatkoi matkaa yksin.
Sellainen matka talviseen aikaan härällä ajaen on sangen vaivalloinen.
Reki, jota siellä käytetään kesällä ja talvella, on niin tehty, että
rinnakkain kaksi pitkää seivästä ovat samalla aisoina ja reen
jalaksina, niin että sellainen ajopeli liukuu kivien ja kantojen yli.
Menomatkalla oli jo seikkailuja, mutta Nilsson saattoi kuitenkin
kiiruhtaa härkäänsä, niin että hän aina hyvissä ajoin iltapäivällä
ehti pitkien välimatkojen päässä oleviin kiinalaisten kalastajain
asumuksiin.
Nahodkaan tultuansa hän teki ostoksensa, satuloitsi ja kuormitti
rekeen viisi puutaa tavaroita, jotka oli pantu kahteen säkkiin, otti
aseensa itse kantaakseen, varusti itselleen hyvän kepin ja lähti
paluumatkalle ajaen härkää edellänsä kapeata polkua myöten, sillä
ajotietä ei Strelokin ja Nahodkan välillä ollut. Menomatkalla oli reki
alinomaa kolhiutunut kiviä ja mättäitä vastaan ja lopulta mennyt
rikki, jonka tähden Nilsson sen jätti Nahodkaan ja hankki itselleen
häränsatulan.
Polku johti korkeiden vuorten yli, jonka tähden satula ja sen varassa
olevat säkit luisuivat milloin eteenpäin milloin taaksepäin; alinomaa
ne piti sitoa uudelleen ja se viivytti matkaa. Talvella niillä
seuduilla tavallisesti vallitsee terävästi puhaltava luoteistuuli,
jonka mukana useimmiten seuraa lumituisku, ja se hakkasi vasten
kasvoja. Usein täytyi ajajan poiketa polulta, kun härkä lähti syrjään
tavoittelemaan kuivia lehtiä tai ohdakkeen nuppuja, jotka se huomasi.
Löytääksensä jälleen polun täytyi usein tunkeutua tiheiden pensaiden
lävitse milloin pujojen tai viiniköynnösten tiheiköissä, jotka
sotkivat jalkoja ja tekivät kulkemisen tukalaksi. Katkeilevien puiden
ja pensasten ratiseminen teki yksinäisen matkamiehen araksi, niin että
mustaksi palanut puunkanto näytti hänestä karhulta tai joku muu esine
väijyvältä tiikeriltä, sillä näiden eläinten tuoreita jälkiä näkyi
usein. Nilsson olisi kyllä kiiruhtanut härkäänsä, jottei pimeä olisi
häntä tavoittanut, mutta härkä kulki vain tyyntä yksitoikkoista
kulkuansa. Polku kulki edelleen laaksossa, jonka halki kulki pieniä
puroja, joiden äyräät olivat jyrkät. Täytyi joko etsiä paikka, missä
härkä voisi kahlata puron poikki, tai purkaa härän selässä oleva
taakka ja toisella puolella satuloida kantamus uudelleen. Hämärän
aikana Nilsson ehti ensimmäiseen fansaan, joka on Wostokin lahden
rannalla.
Kiinalaiset, jolla nimellä tässä kirjassa useimmiten tarkoitetaan
Pohjois-Kiinan ja Mandšurian alku-asukkaita mandšeja eli taaseja, ovat
Nilssonin arvostelun mukaan vieraanvaraista väkeä ja heidän luonansa
saa hyvän kohtelun. Hänellekin he osoittivat avuliaisuuttansa, toivat
hiiliä, että hän sai keittää teetä ja antoivat hänen härällensä
hirssiviljan olkia. Kun hän oli juonut muutaman kupin teetä leivän
kanssa ja syönyt puupuikkojen avulla vähän hirssiä, jota hänelle
tarjottiin, asettui hän mandšien joukkoon levolle heidän
makuulavitsallensa, joka samalla on sekä istuinpenkki että
makuupaikka.
Lukija ehkä muistanee, että mandšien rakentama fansa on jo tätä ennen
(XII luvussa) kerrottu ja selitetty. Päivän vaivoista väsynyt Nilsson
piankin nukkui ja altapäin tulella lämmitetty makuupaikka tuntui
hyvältä lepopaikalta. Jonkun tunnin kuluttua hän kuitenkin heräsi, kun
alaspäin käännettyä kylkeä poltti. Makuupenkki oli vähitellen tullut
kuumaksi; matkamiehemme kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui jälleen,
mutta myöhemmin hän sai usein kääntää kylkeä. Altapäin polttava
kuumuus ja päältäpäin rasittava vilu sekä yökauden alinomaa kiekuva
kukko häiritsi yölepoa niin, että Nilsson herätessään oli enemmän
rasittunut kuin makuulle mennessään.
Keitettyään teetä, jolla hän itseään virkisti, hän juotti härkänsä,
satuloitsi ja kuormitti sen taas sekä lähti jatkamaan matkaansa.
Polku kulki pitkin Wostokin lahden rannikkoa niin lähellä rantaa, että
meri oli näkyvissä; maata peittivät jäiset kivet ja sora, niin että
oli tukala kulkea. Muutaman sylen päässä rannasta kohosi korkeita
vuoria tai jyrkkä hiekkapenger. Sekä härkä että Nilsson tuontuostakin
luiskahtelivat liukkaalla rantakivikolla, mutta molemmat saapuivat
viimein lahden pohjukkaan, jossa alkoi iso puita kasvava tasanko, ja
sen halki kulkivat _Saudimi_ ja _Taudimi_-nimiset joet monihaaraisina.
Siellä Nilssonia kohtasivat suurimmat vaikeudet matkansa varrella.
Tultuaan ensimmäiselle joelle, jota peitti kirkas jää, yritti hän ajaa
härkänsä sen yli, mutta ei saanut juhtaa astumaan jäälle. Hän yritti
vetää sitä sarvista, mutta hänen voimansa eivät riittäneet saamaan
härkää liikkeelle. Menomatkalla hän oli kulkenut matalien
kahlauspaikkojen kohdalla näiden jokien poikki noin 8 kilometriä
pitkää kiertotietä jota kiinalaisetkin käyttävät kulkiessaan härkä
mukanansa, ja jotka kahlaamot talven aikana olivat melkein kuivat.
Mutta nyt oli Nilsson kadottanut paljon aikaa eikä tahtonut enää yön
lähestyessä uskaltautua niin pitkälle matkalle jokivartta ylöspäin,
sillä jokien rantamien tiheissä viidakoissa saattoi helposti eksyä tai
joutua villipetojen saaliiksi. Hän sitoi härkänsä puuhun ja kaivoi
kepillänsä irti hiekkaa jäätyneestä rantatörmästä, ja kantoi sitten
hiekan takin liepeillänsä jäälle tehden kyynärän levyisen hiekoitetun
tien joen poikki, joka tällä kohtaa oli viidentoista sylen levyinen.
Piiskaamalla ja pakottaen hän sai härkänsä kulkemaan hiekkapolkua
myöten, mutta puolitiessä sen takajalat luiskahtivat ja härkä ei
kuormitettuna jaksanut nousta pystyyn. Nilsson purki kuorman ja kantoi
jäälle vielä enemmän hiekkaa; auttamalla sai hän härän taas
jaloillensa ja niin päästiin ensimmäisen joen toiselle puolelle.
Nilssonin täytyi itsensä laahata säkkinsä toiselle rannalle. Siellä
hän kuormitti härän jälleen ja jatkoi matkaansa. Mutta, seuraavan joen
rannalla tuli jälleen pysähdys. Virran rannat olivat äkkijyrkät, joten
ei ollutkaan yhtä helppoa päästä jäälle härkinensä. Joen vesi sillä
kohdalla väheni ja näytti katoavan rantahietikkoon muodostaen
ainoastaan leveän uoman meren rannassa, missä pohjahiekka oli
alituisessa liikkeessä. Joen uoma oli vain kolmen sylen levyinen eikä
näyttänyt olevan kuin parin kyynärän syvyinen, jonka tähden hän päätti
kulkea ylitse kahlaten. Rantaäyräs oli roudassa ja vesi niin kylmää,
että kirveli. Nilsson sitoi härän satulan lujemmalle, kiinnitti
tavarasäkit satulaan, riisui jalkineensa ja talutti härän veteen
käärittyään ylös housujensa lahkeet. Reippaasti hän astui jokeen, veti
härkää lähemmäksi ja meni sitten joen uoman toiselle puolelle; mutta
joen keskikohdalla virran vesi kulki pyörteissä hänen jalkojensa
ympärillä ja kuljetti hiekkaa mukanansa. Jokaisella askeleella hän
vajosi syvemmälle. Virtapaikoilla hän kulki kuin sitkeässä liejussa.
Loppumatka oli uimalla mentävä köydenpää kädessä, mutta joka
tapauksessä hän pääsi onnellisesti toiselle puolelle. Nilssonin
vetäessä nuorasta kaikin voimin ponnisteli härkä vastaan ja sen
sieraimet tuhisivat ja pärskyivät, mutta se tuli kuitenkin vähän
lähemmäksi. Jo ennenkuin härkä oli tullut joen keskikohdalle, ulottui
vesi sen vatsaan asti. Härkä yritti hypätä, seisattui ja ähkyi.
Nilsson oli niin jännittynyt, ettei hän huomannut, miten häntä vilutti
— härkä vajosi huomattavasti, satula ja säkkien alaosa joutuivat jo
veteen ainoastaan pää oli veden yläpuolella. Muutama hetki vain lisää,
niin härkä olisi hukkunut jokeen. Silloin se teki vimmatun
ponnistuksen, sai jalkansa kiskaistuksi irti juoksuhiekasta ja pääsi
pari kyynärää eteenpäin. Tämä voimanponnistus pelasti sen ja se sai
etujalat virran uoman toiselle puolelle. — Vielä muutamia ponnistuksia
ja jo olivat molemmat joen toisella puolella.
Kolme tuntia aikaa oli voitettu. Sukat ja saappaat, jotka Nilssonin
oli onnistunut pitää veden yläpuolella, olivat ainoat kuivat pukineet,
jotka hänellä oli yllään. Likomärissä vaatteissa hän jatkoi matkaansa
ja saapui viimeiselle joenhaaralle, josta oli vain pari kilometriä
jäljellä lähimpään kiinalaisfansaan.
Viimeisessä joenhaarassa Nilsson etsi paikan, jossa äyräs ei ollut
kovin jyrkkä, ja teki sielläkin hiekoitetun käytävän jäälle, kuten
ensimmäisen joen poikki kulkiessaan, mutta tällä kertaa härkä oli
itsepäinen eikä astunut jäälle. Täytyi siis keksiä joku toinen keino.
Härän kantama kuorma purettiin; Nilsson kantoi tavarat joen toiselle
puolelle, talutti härän likelle rantapengertä ja survaisi härän
onnenkaupalla jäälle, johon se kaatui. Hän kantoi hiekkaa härän
ympärille, mutta sepä ei yrittänytkään nousta seisaalleen. Vesi oli
laskehtinut ja jää oli kuopalla joen keskiuoman kohdalla. Nilsson
alkoi laahata härkää vetämällä sarviin sidotusta nuorasta. Alamäkeen
se kyllä onnistui, mutta ylöspäin hän ei jaksanutkaan. Nyt ei ollut
varaa hukata aikaa, sillä ilta alkoi jo hämärtää, ja niin jätti hän
härän paikallensa ja juoksi kiinalaismökille apua hankkimaan. Parhaan
kiinan (mandšun) kielen taitonsa hän pani liikkeelle selittäessään
asiansa ja sai maksun edestä neljä miestä avuksi tulemaan. Härkä oli
yrittänyt kömpiä jaloillensa, mutta ei onnistunut, vaan oli siirtynyt
ainoastaan jonkun jalan matkan siitä paikasta, mihin Nilsson oli sen
jättänyt.
Yhteisvoimin härkä kiskottiin toiselle rannalle ja mökkiin saavuttiin
kello 9 aikaan illalla.
Nyt vasta saattoi Nilsson ruveta ajattelemaan itseänsä, kuivaamaan
vaatteitaan ja tutkimaan tavaroitansa, mikä niistä oli pilaantunut.
Kaikeksi onneksi oli vain joku ryynipussi kastunut, ja hän sai kiittää
onneansa, ettei sellaisia vaivoja nähtyänsä sairastunut.
Valmistettuansa illallisensa ja syötyänsä hän laski levolle ja vietti
yönsä niinkuin edellisenkin yön, mutta kuitenkin vähän levollisemmin.
Seuraavana päivänä Nilsson jatkoi matkaansa ja tuli ilman mitään
pahempia esteitä kiinalaisen kauppiaan mökkiin Tjuvaisaan, johon hän
jäi yöksi. Sieltä kulki oikotie jään yli Abrekin lahden poikki ja
päivässä olisi Nilsson ehtinyt kotiinsa, jollei hänellä olisi ollut
härkää mukanansa, mutta nyt hänen täytyikin mennä yönpitoon
Kokotuniin, joka on Abrekin joen varrella kolme kilometriä ylempänä.
Taasilaisen metsästäjän Jangin koti Kokotun, jossa Schoultz niin usein
oli ollut metsästysmatkoillaan, oli myöskin Nilssonille hyvin tuttu
paikka, ja kun hän oli kulkenut puoliväliin lahden pohjukkaa kohti,
lähti hän oikotietä mökkiä kohden, mutta pimeä tavoitti hänet, ja kun
hänen täytyi kulkea kahden vuorenharjanteen poikki, jotka kulkevat
kohtisuoraan meren lahdesta poispäin, niin hän olisi varmaankin
eksynyt, jollei olisi kuullut koiran haukkumista. Seitsemän tai
kahdeksan virstan matka oli jäljellä Maingiin, jonka tien Nilsson
kulki seuraavana päivänä saapuen onnellisesti kotiin, mukanansa
kalliisti ostettu ja suurella vaivalla kuljetettu ruokavarastonsa
lähestyvää joulua varten.
Joulu vietettiin sekä Nilssonin että Östmanin perheessä samalla
tavalla kuin Suomessa oli tapana ollut. Mutta joulun jälkeen lähtivät
kumpikin Wladivostokiin tiedustelemaan työansiota. Rouvat jäivät
ypöyksin erämaahan kotia hoitamaan.
Strelokin ja Wladivostokin välillä — jota matkaa Nilsson arvelee
olevan maitse noin 12 peninkulmaa — ei siihen aikaan ollut kuin kuusi
kiinalaisasuntoa, joissa saattoi levätä.
Tammikuun 12 p. 1872 lähti Nilsson toistamiseen asunnostaan
Strelokista Wladivostokiin. Silloin hän järjesteli kotiin vaimollensa
monenlaisia tarpeita, jotta tämä tulisi toimeen yksinänsä sillävälin,
kuin mies oli työansiolla. Lammas ja sika teurastettiin myötäväksi;
tynnörillinen silliä otettiin mukaan samassa tarkoituksessa,
lehmänvasikka otettiin mukaan elävänä, sillä se oli liian hyvä ja
harvinainen tapettavaksi. Saman päivän iltana Nilsson jo tuli
Hirvifansaan, 13:na päivänä Shituha-nimiseen kiinalaisasuntoon.
Tammikuun 14 p:nä Kangaosaan, 15 p:nä Tsimoheehen, 16 p:nä
Metsäfansaan. Tämän nimen olivat suomalaiset antaneet
kiinalaisasunnolle, jossa asui metsänhakkaajia eli tukkilaisia. 17
p:nä hän tuli Sidankaan ja 18 p:nä tammik. Wladivostokiin.
Siellä Nilsson sai sillitynnyrinsä myydyksi kapteeni Armfeltille, joka
silloin oli varakuvernöörinä, ja sai 26 ruplaa. Lehmänvasikasta hän
sai 100 ruplaa. Sen osti tanskalaisen sähkölennätinyhtiön päällikkö
hra Hansen. Toistaiseksi asettui Nilsson asumaan erään
Paskejeff-nimisen venäläisen talonomistajan luo, joka omisti pienen
talon Grönstrandin naapurina; mutta hänellä oli talo ja viljelysmaata
myöskin Tsimoheessä, jossa hänen perheensä asui.
Päästyänsä kotiutumaan Wladivostokiin, hankki Nilsson heiniä
härällensä ja ryhtyi ajotöihin. Venäläinen valtionmakasiini, jota
sanottiin Portiksi, oli rakennettava uudelleen ja muutettava
työpajaksi; siihen tarvittiin rakennusaineita. Samanlaista työtä sai
myös farmaseutti Falken, ja nyt vanhat tuttavat auttoivat toisiansa.
Kumpikin sai palkkaa 7 ruplaa päivässä. Kun toverit olivat työtänsä
jatkaneet helmikuun puoliväliin, oli Nilsson jo säästänyt itselleen
sievän summan. Kaupunkiin hän jo oli ehtinyt perehtyä ja päätti
muuttaa sinne vakinaisesti ja jättää kotinsa Tiikerinlaaksossa. Falken
auttoi häntä muuttotoimissa.
Kahdella reellä ja härillä lähtivät toverit helmikuun 16 p:nä ja
saapuivat Strelokiin 20 p:nä helmikuuta.
Seuraavana päivänä oli nahkuri Hakkaraisen perheessä lapsenristiäiset.
Hänelle oli syntynyt tyttö. Lapsen ristimisen toimitti kapteeni Höök,
joka sattumalta matkusti sitä kautta mukanansa kapteeni Jakobsén ja
esikuntakapteeni af Björksten. Luterilaista pappia ei silloin Amurissa
ollut. Tulihan sinne sitten kylläkin vuosien kuluttua sellainen
käymään ja vahvisti silloin sellaiset kirkolliset toimitukset, jotka
aikaisemmin joku siviilihenkilö oli suorittanut.
Strelokissa ryhdyttiin heti ristiäisten jälkeen panemaan kokoon
irtainta omaisuutta. Siinä toimessa teki häiriötä tulipalonalku.
Oljilla katettu yhteinen perunakuoppa syttyi nimittäin palamaan. —
Lähtö Strelokista tapahtui helmikuun 27 p:n aamulla. Parin päivän
kuluttua (helmik. 29 p:nä) tultiin jälleen Tsimoheehen. Kun miehet ja
heidän härkänsä kulkivat hitaasti, sillä kuormat olivat raskaat ja
tarttuivat usein kiviin ja kantoihin, niin rouva Nilsson riensi jonkun
matkaa edelle. Hänen siinä kulkiessaan mietteissään aavistellen
valoisampaa tulevaisuutta, hän kuuli takanansa ryskettä metsissä ja
elukkain askeleita yhä lähempänä; ja nyt ne jo olivat hänet ihan
tavottamaisillaan. Kauhistuneena rouva puri yhteen hampaansa ja sulki
silmänsä. Mutta hyökkäystä hänen kimppuunsa ei tapahtunutkaan.
Metsäelukat olivat juuri sivuuttaneet hänet ja juoksivat kauemmaksi.
Hän avasi silmänsä ja näki parven hirviä, jotka juoksivat ohitse.
»Kun yö oli vietetty Tsimoheessä, joka oli paras yösija koko matkan
varrella, jatkettiin kulkua ja illalla saavuttiin ennen mainittuun
Metsäfansaan. Se oli tilapäinen asunto laaksossa keskellä synkkää
metsää, jossa paraikaa sembramäntyjä ja lehtikuusia hakattiin Venäjän
valtion rakennustarpeisiin. Siellä vietimme tukalimman yön koko
matkalla, kertoo Nilsson. Halkoja ladottiin riviin saviselle lattialle
tulisijan ympärille, jolla mandšit keittivät riisikeittoansa. Siinä
sitten oli vuoteemme. Halkojen päälle asetimme vaatteitamme ja
joitakuita päänalusia ja rupesimme itse täysissä pukimissa maata.
Wladivostokiin tulimme maaliskuun 3 p:nä ja menimme asumaan
Paskejeffin luo, joka oli Tsimoheessä asuvan perheen poika. Saimme
heti häntä onnitella, sillä hän oli mennyt kihloihin saman tytön
kanssa, joka oli ollut meidän palveluksessamme ja asunut meillä, mutta
oli muuttanut kaupunkiin Grönstrandin perheen luo. Jo puolen vuoden
ajan oli Grönstrand asunut siellä ja työskennellen muurarina
tanskalaisella sähkölennätinasemalla hän oli työansiollansa hankkinut
pienen mökkinsä.
Samana päivänä kun Wladivostokiin saavuttiin, oli Mickelsonin perheen
luo kokoontunut useita suomalaisia. He asuivat vuokralaisina, ja
heidän luonansa vietettiin ennen mainitut kihlajaiset. Niihin kemuihin
oli myös tullut tanskalaiselta lennätinasemalta pari tanskalaista,
herrat Kaiser ja Stigliz. Vaikka me majanmuuttajat olimme matkasta
väsyneitä, niin tanssimme kumminkin uutterasti.»
Samat tanskalaiset olivat myöhemmin lapsenkummeina, kun Nilssonin
perheessä v. 1876 Wladivostokissa syntyi tyttö. Kun herrasväki Nilsson
muutamia vuosia myöhemmin muutti takaisin Suomeen, niin nämä
tanskalaiset yhdessä Strauch-nimisen kolmannen kansalaisensa kanssa
ostivat yhden heidän taloistansa.
Maaliskuun 4 p:nä, seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Nilsson oli
muuttanut kaupunkiin asumaan, hän jo ryhtyi työhön erään Johan
Friis-nimisen norjalaisen rakennusurakoitsijan ajomiehenä. Senjälkeen
sisusti Nilsson puisen asuinrakennuksen eräälle Demby-nimiselle
englantilaiselle, ympäröi talon aidalla ja kuokki pellon. Palkaksi
tästä työstä piti hänen saada asua vuokrattomasti syksyyn asti.
Nilsson pestasi miespalvelijan, joka voi toimittaa ajotyöt ja auttaa
niissä toimissa, joihin hän oli sitoutunut, ja jo maaliskuun 17. p:nä
pääsi N. muuttamaan huoneistoon.
Jo seuraavana päivänä Nilsson ryhtyi työhön valtion konepajassa ja
toimi sekä viilaus- että pannutyöpajassa rakentaen rautaista proomua
ja sai palkkaa 45 ruplaa kuukaudessa. Samaan työpaikkaan oli tullut
työhön myöskin Nilssonin entinen asuintoveri Schoultz.
Varastoaitasta työpajaksi muutettua rakennusta rupesivat työläiset
sanomaan Portiksi. Nilssonin asumuksen ja Portin välillä oli
yksinäinen vähäinen rakennus, johon kuului huone ja porstua. Huoneessa
oli avonainen takkauuni ja huoneen omisti norjalainen Johan Friis.
Seuraavana vuonna yhtiön hajaantumisen jälkeen oli kahdeksan meidän
yhtiömme entisistä jäsenistä, poikamiehiä kaikki, yhteisesti
vuokranneet tämän rakennuksen ja asettuneet sinne asumaan. Työansiota
he olivat saaneet tanskalaisen sähkölennätinyhtiön rakennusmestarin
avulla.
Nyt piti huoneet paperoitaman. Seinät olivat puiset ja ensin oli
seinille pingoitettava isot vaatepinnat, samoin katotkin vaatteella
vuorattavat. Pikkurakennuksessa ei ollut kivijalkaa, vaan ainoastaan
multapenkit seinäin ympärillä.
Kaksi kansalaistamme seurasi Nilssonin mukana. Toinen heistä kantoi
selässään säkkiä, jonka hän taloon tullessaan heitti seinustan
multapenkille, niin että helisi. Nilsson kysyi:
»Mitä Herran nimessä sinulla on säkissä, siinähän helisee kuin
lasikappaleita?»
»Jäätyneitä perunoita», vastasi toinen.
Sisällä olevat miehet istuivat ompelemassa kokoon vaatteisia
tapettipalstoja. Työstä maksettiin ompelusauman pituuden mukaan ja
kaikki kilpailivat veljellisessä kilvoittelussa. Siellä ei ollut
minkäänlaista säätyerotusta. Lukuunottamatta muutamia kirstuja ja
makuuvuoteita ei huoneessa ollut mitään huonekaluja. Kaikilla ei ollut
edes sitäkään. Odotettiin kesää, jolloin oli aikomus lähteä pois.
Rouva Nilsson otti ruokavieraita (tanskalaisia), ja kun herra Nilsson
käyttäen härkää vetojuhtana myöskin ansaitsi, niin he alkoivat päästä
varoihinsa.
Myöhemmin sitoutui Nilsson korjaamaan kapteeni Höökin
valaanpyyntiveneen. Palkkioksi siitä kapteeni pienellä jahdillansa toi
Strelokista Nilssonin siellä jäljellä olevat perunat ja muut sinne
jääneet tavarat. Nyt oli Nilsson luopunut ensimmäisestä kodistaan,
jossa aviopari oli nähnyt vaivoja ja uurastanut toista vuotta ja jota
he eivät enää koskaan nähneet.
Harvoin elämässä sattuu, että hyvin järjestetyn ja sisustetun kodin
ovi lukitaan ja koti jätetään ainaiseksi, saamatta vähintäkään
palkkiota kaikesta vaivasta ja työstä, jota on kuluttanut kotinsa
rakentamiseen ja sisustamiseen.
Vuotta myöhemmin olivat kaikki entiset yhtiömme jäsenet lähteneet
Strelokista.
Kuka siellä nyt asuu ja taloutta pitää, kun maa jo on tullut taajemmin
asutuksi, on tietymätöntä, mutta suomalaisilla uudisasukkailla ei
ollut mitään todistuksia maan omistamisesta ja kun se oli heille
annettu vain asuttavaksi ja viljeltäväksi, niin ei heillä ollut
oikeutta palkkion vaatimiseen, kun he sieltä muuttivat pois.
Toukokuun 15 p:nä Nilsson sanoutui irti työstä valtion konepajoissa,
sillä hän sai edullisemman työpaikan tanskalaisen yhtiön
sähkölennätinasemalla, jossa hänelle maksettiin 60 ruplaa kuukaudessa.
Monenlaisia töitä hän siellä suoritti. Kymmenkunta Suomesta lähtenyttä
entistä yhtiömiestä työskenteli siellä. Rouva Nilsson lakkasi kesäkuun
alussa ruokavieraita pitämästä, sillä se toimi rasitti häntä liiaksi,
varsinkin kun hänellä ei ollut palvelustyttöä apunansa. Kaikki ne
tytöt, jotka oli otettu mukaan Suomesta, olivat jo joutuneet
naimisiin, ja muut siellä asuvat naiset olivat kotimaastansa
maanpakolaisuuteen tuomittuja pahantekijöitä, jotka tosin kulkivat
vapaina, mutta olivat poliisin alituisen valvonnan alaisina. Heistä
rouva Nilsson ei tahtonut eikä tohtinut ottaa ketään palvelukseensa.
Ompelutyöllä voi hän ansaita vähemmällä vaivalla yhtä paljon kuin
ruokavieraita pitämällä.
Syyskuussa rouva Nilsson Wostok-nimisellä venäläisellä sotalaivalla
lähti Nahodkaan tervehtimään rouva Jakobsénia, joka paraikaa
toimitteli valtioneuvos Furuhjelmin kuolinpesän selvittelyä. Kapteeni
Jakobsén, joka Nahodkassa oli saanut toimipaikan kauppaliikkeessä,
jätti toimensa eräälle Sonnenblick-nimiselle miehelle ja oli aikeissa
rouvansa kanssa matkustaa takaisin Suomeen.
Nahodkassa tehtiin lopputilit kaikista toimista. Vähitellen siellä
taukosi kaikki kaupanteko. Keisarin perintömaiksi julistetut seudut
siirrettiin valtion huostaan ja virkamiehet siirtyivät pois tuosta jo
kukoistavalla alulla olevasta kaupungista. Kaikki mitä suinkin voitiin
siirtää, siirrettiin Wladivostokiin. Rakennukset joutuivat rappiolle,
ja Nahodkaan asettuneet siirtolaiset kadottivat kaiken
ansiomahdollisuutensa. He eivät myöskään voineet siellä myydä
tuotteitansa, eivätkä he siellä voineet ostamalla hankkia mitään
tarpeitansa. Sillä tavoin nuori uudisasuntola tyyten lopetettiin.
Suomesta sinne tulleet siirtolaiset muuttivat sieltä vähitellen
vuosien 1872 ja 1875:n välillä Wladivostokiin ja viimein suomalaiset
jättivät koko seudun. Nahodka jäi tyyten rappiolle, eikä sinne jäänyt
muita asukkaita kuin joitakuita vahtisotamiehiä.
Nilsson oli ansainnut työllänsä Wladivostokissa sen verran, että hän
voi ostaa itsellensä lokakuun 15 p:nä Paskejeffin talon. Se oli
rakennettu hirsistä ja siinä oli yksi huone ja keittiö. Sitäpaitsi
siihen kuului sauna, joka vuokrattiin asunnoksi ryssäläisäijälle.
Talon mukana seurasi vähäinen perunamaatilkku.
Lisätäksensä sitä pientä rahallista pääomaa, jonka Nilsson-puolisot
yhdessä olivat säästäneet kokoon, möi hra N. härkänsä, auransa,
pyssynsä, sekä kaiken muun, jota ilman hän tuli toimeen, mutta
sittenkin hän vielä jäi 100 ruplaa velkaa ostamastansa talosta.
Lokakuun 12 p:nä 1872 Wladivostokin korkein virkamies, amiraali Kraun
kutsui Nilssonin puheillensa ja Höökin suosituksesta tarjottiin hänen
rakennettavaksensa Venäjän valtion laskuun höyrysaha. Nilsson
vastaanotti tarjouksen ja suostui rupeamaan sahan johtajaksi ja
mekaanikoksi sadan ruplan kuukausipalkalla. Siinä toimessa hän oli
viisi vuotta.
Hän viihtyi Wladivostokissa hyvin, ja hänen esimiehensä pitivät
hänestä. Laivaston ylipäällikkö Scheffner lahjoitti hänelle
ratsuhevosen, kun hänen usein piti kulkea 3 virstan matka asuntonsa ja
sahan välillä. Myöhemmin hän sai talontontin upseereille varatussa
kaupunginkorttelissa läheltä sahaa.
Wladivostokin kaupunki on ihanalla paikalla. Sitä suojaa
pohjoispuolella vuorenharjanne, joka kaartaa sarven muotoisesti
mantereeseen pistäytyvää merenlahtea. Lahden rannat ovat kaikkialta
syviä, niin että suurinkin laivasto voi siinä saada suojaa puhalsipa
tuuli miltä taholta hyvänsä. Ei muuta tarvita kuin lankkuportaat, niin
voi laivasta suoraan nousta maalle.
Lahdenpohjukassa on laivaston hallitus ja merisotilaiden tarpeeksi
rakennetut kasarmit. Näiden rakennusten lopullista valmistamista
varten höyrysahakin perustettiin. Kauempana olivat upseerien asunnot.
Ylempänä vuorenrinteeltä saamallensa tonttipaikalle Nilsson rakennutti
pienen asumuksen, jossa oli asuinhuone ja keittiö. Pihassa kasvoi
viikunapuu ja villinä viiniköynnöksiäkin. Usein tuli metsästä
fasaaneja pihaan syömään kilpaa kanojen kanssa niitä ruokittaessa.
Lahdenpohjukkaan laski vuorilta alas vähäinen puro laakson notkelman
läpi. Tässä laaksossa olivat maasotilaitten vähäiset mökit heidän
perheitänsä varten. Edempänä oli varattu tilaa kruunun varastoja
varten. Senjälkeen oli upseeriklubi, ja sitten seurasi varsinainen
kaupunki, joka ulottui pari virstaa pitkälle pitkin lahden rannikkoa.
Viimeisinä olivat valtiolle kuuluvat konepajat varastoinensa eli
»Portti».
Viereisessä talossa, Nilssonin kodin lähimpänä naapurina, asui
englantilainen Lenny, joka oli otettu Portin rautatakomon ja
peltiseppäverstaiden työnjohtajaksi. Hänen perheensä tuli Nilssonien
jokapäiväiseksi seuraksi, ja heidän kodissaan ja heidän seurassaan he
oppivat puhumaan englantia. Nilssonin toimi sahan johtajana ja
mekaanikkona vei häneltä aikaa kello 6:sta aamulla kello 6:een i. p.,
ja päivällislomaa hänellä oli puolitoista tuntia. Kun saha talven
aikana ei toiminut, valmisteli hän piirustuksia ja suunnitelmia.
Sitäpaitsi hänen oli valvottava kuuden ison varastosuojan
rakentamista. Rakennusaineena käytettiin aallokkaaksi taivutettua
galvanoitua rautapeltiä ja niiden kattoja kannattivat valurautaiset
pylväät. Koko tusina sellaisia varastoaittoja rakennettiin valtion
tarpeita varten. Kun jäät lähtivät, niin että tukinuitto kävi päinsä,
pantiin saha jälleen käyntiin.
Joskus oli sahattava sangen suuria puunrunkoja. Sembramännyt eli
seetripuut olivat usein hyvin isoja. Sellaisen rungon sahaamisessa
sattui onnettomuus, joka Nilssonilta vei etusormen. Oli sahattava
kaksi puunrunkoa, jotka latvapäästä olivat 32 tuumaa paksut, mutta
sahan raamiin mahtui vaan 28 tuuman paksuiset. Sahalla oli useita
kirvesmiehiä, jotka veistivät isoja puita kapeammiksi, jotta ne
mahtuisivat sahan raamin lävitse. Onnettomuuden sattuessa Nilsson
ennätti vasemmalla kädellään tarttua sahan käyttökankeen ja seisautti
sahankoneen, muutoin olisi hammasrattaiden väliin musertunut koko
oikea käsi.
Pari viikkoa täytyi hänen pysyä kotona, kun haava ei tahtonut
parantua. Tohtori Taraskevitš, joka Nahodkassa oli parantanut rouva
Nilssonin, kun tämä sairasti keuhkotulehdusta, hoiti nyt Nilssonin
kipeää kättä. — Samaan aikaan tapahtui toinenkin onnettomuus;
tanskalainen Busk sai kipeää hammasta poisvedettäessä
kloroforminukutuksen, jonka antoi ylilääkäri Pfeiffer, ja jonka
seurauksena oli sydämen halvaus ja kuolema. Tätä tapausta
ajatellessaan tohtori Taraskevitš ei uskaltanut nukuttaa Nilssonia
kloroformilla, vaan leikkasi murskaantuneen sormen ilman muuta
saksilla pois.
Ennen ostamallensa talon tontille Nilsson sitten rakensi suurehkon
asuinrakennuksen ja myöhemmin hän sen möi.
Siitä suomalaisesta retkikunnasta, joka syksyllä 1868 lähti
Amurinmaahan, luvultansa 26 yhtiömiestä, jäi ainoastaan 10
Itä-Aasiaan. Heistä on ainakin 6 kuollut, mutta heidän lapsiansa ja
lastenlapsiansa elää vielä tuolla kaukaisessa idässä. Kaikki toiset
ovat palanneet takaisin Suomeen, useimmat purjelaivoilla, jotka ovat
vieneet Pietarista elintarpeita itään Venäjän valtion tarpeiksi. Joku
harva siellä ennen maailmansotaa oli päässyt hyviin varoihin.
Proviisori Walldén sai Wladivostokissa paikan prokuristina Lindholmin
kauppaliikkeessä. Kapteeni Lindholm, joka aluksi ainakin asui San
Fransiskossa, oli naimisissa amiraali Ertmannin tyttären kanssa, ja
oli saanut kauppaneuvoksen arvonimen, alkoi oman liikkeen
Wladivostokissa, jossa hän sitä ennen oli myynyt tavaroita muille
kauppaliikkeille. Viime vuosina on Walldén ruvennut Lindholmin
yhtiömieheksi ja heillä on ollut suuria hankintoja Venäjän valtiolle
ja ovat suuresti rikastuneet.
Ylioppilas Stjerncreutz toimi Aasian jokiliikenteen palveluksessa ja
kohosi lopulta laivankapteeniksi läpikäytyänsä ensin kaikki alemmat
arvoasteet. Viimein asettui hän asumaan Blagovestšenskin kaupunkiin,
jossa hän vielä maailmansodan aikana oli varastopäällikkönä Venäjän
palveluksessa Tie- ja Vesikulkulaitosten hallituksessa, jossa hänellä
oli hyvä palkka.
Jäljellä olevista ovat vain harvat enää elossa ja elävät
jälkeläisinensä melkoisen hyvissä olosuhteissa.
Yksi niistä tytöistä, jotka Helsingistä lähtivät Amurin retkelle ja
jotka kaikki joutuivat naimisiin, sai miehekseen ruotsalaisen
sahanisännöitsijän, joka asui muutaman penikulman matkan päässä
Wladivostokista. Kun heidän kotiinsa yöllä hyökkäsi mongoolilainen
rosvojoukko, hunghuuseja, niin hän pelästyi niin pahasti, että menetti
järkensä.