Minä olin riisunut kenkäni ja olin paljain jaloin. Mutta Jang sysäsi
minulle jalkineensa ja kehoitti menemään siinä asussa kuin olin. Minä
sieppasin pyssyni ja riensin joen äyräälle, mutta siellä ei näkynyt
karhua. Jangin viittauksen mukaan hyppäsin alas äyräältä, vaikka joen
uoma oli täyttä kaksi syltä alempana, ja heti kun pudota mätkähdin
alas, syöksähti karhu esiin ainoastaan kymmenen askeleen päässä
minusta ja lähti laukkaamaan yli kivien ja kantojen tuhannen
tulimmaista vauhtia, jättäen jälkeensä pitkän yhtämittaisen juovan
sellaista, jota ei kehtaa mainita. Minäkin läksin juoksemaan jäljessä
toivoen saavani ampumistilaisuuden, mutta joen uoma oli niin täynnä
kaikenlaista ryteikköä, etten voinut tähdätä ennenkuin se jo ehti
piiloutua metsään joen, toiselle puolelle. Karhun arkuuden vuoksi oli
tällainen metsästys niin hassua, että minun täytyi itsekseni sitä
nauraa.
Muutamia päiviä myöhemmin Jang melkein samalla paikalla ampui
tavattoman ison karhun. Hän oli aamulla lähtenyt yksin metsälle, kun
minä jäin kotiin korjailemaan kenkiäni ja nahkaisia housujani.
Palatessaan takaisin hän kulki ison puoleksi lahon koivun ohitse ja
huomasi puusta putoavan alas jänönkäävän. Kun hän vilkaisi ylös
puuhun, näki hän ison karhun, joka arvatenkin juuri oli kavunnut
puuhun syömään kääpiä, joita kasvoi runsaasti puun katkonaisessa
latvassa. Säikähtyneenä Jang ampui lunttapyssyllään karhua
umpimähkään, mutta sillä seurauksella, että karhu kuolleena putosi
maahan.
Se oli väriltään mustanruskea ja siinä oli niin runsaasti rasvaa, että
Jangin täytyi mennä lähimpään fansaan lainaamaan härkää saadaksensa
rasvan kotiin. Minun kehoituksestani hän toi mukanansa puntarin, ja
kun karhun ruumis paloiteltiin ja kappale erältään punnittiin, niin se
päätä ja käpäliä lukuunottamatta painoi 46 leiviskää ja tali painoi
enemmän kuin kuusi leiviskää. Karhun nahka, johon sen kämmenet jäivät
kiinni, painoi niin paljon, että Jangilla ja minulla oli täysi työ
kantaessamme sitä vähän matkan päähän tappopaikalta, jossa nahka
puhdistettiin rasvasta ja levitettiin kuivamaan. Liha jätettiin
metsään, sillä se ei ollut hyvänmakuista. Savustettuna kyllä olisivat
reisikappaleet hyvälle maistuneet, mutta mandši ei siitä välittänyt,
ja minulla ei ollut aikaa ruveta sen savustamispuuhiin. Kun karhun
nahka ja tali oli ladottu härän selkään sen kannettaviksi, menimme
Jangin kotiin Kokotuniin.
Olimme tulleet perille ja aterioineet, jonka jälkeen Jang vei härän
takaisin naapurifansaan, sillävälin kuin koko talon väki ja minäkin
vähän aikaa juteltuamme panimme makuulle. Lienee ollut liki puoli
yötä, kun Jang tuli juosten kotiin ja kertoi meille, että noin
viisitoista tai parikymmentä kiinalaista rosvoa, joita siellä
nimitetään _»hunghuuseiksi»_ oli tänne tulossa. Vähän aikaa
neuvoteltuaan päättivät asukkaat maata kukin paikallaan välittämättä
mistään ja antaa rosvojen mellastaa kuten tahtoivat, sillä asukkaat
olivat vakuutettuja siitä, että rosvot ainoastaan söisivät ja
ottaisivat vaatteita minkä verran tarvitsisivat sekä haeskelisivat
pehmeitä hirvensarvia.
Tuskin oli neuvottelu päättynyt, kun hunghuusit jo tulivat ratsastaen
pihaan. Syntyi hirveä meteli. Koirat haukkuivat, talonväki huusi, ja
monta pyssynlaukausta ammuttiin. Sillä hetkellä koko joukko tunkeutui
sisään.
Minä olin viime tingassa ehtinyt panna päähäni kiinalaisen
patalakkini, asettaa peitteeni alle pyssyni ja tikarini ja olin
pitkänäni peitteen alla tikari kädessä päättäen antaa henkeni niin
kalliista kuin suinkin.
»Nouskaa ylös ruokaa laittamaan!» oli heidän komentonsa, kun he
tulivat sisälle. Vanha ukko ja Jang nousivat heti. (Jang oli myöskin
mennyt levolle.) He lausuivat rosvojoukon tervetulleeksi, kehoittaen
heitä istumaan. Kahta kehoitusta eivät kutsumattomat vieraat
tarvinneetkaan. Yksi lurjuksista tuli lähelle, lykkäsi minun pääni
sivulle ja istui lavitsalle.
»Tulta kynttilään!» kuului taas ääni komentavan.
Kun Jang oli sytyttänyt talikynttilän, otti yksi rosvojoukosta,
arvatenkin päällikkö, kynttilän käteensä ja alkoi Jangia kuulustella.
Hänen täytyi ensin tehdä selkoa siitä, mitä hän oli ampunut (jolloin
Jang tietysti väitti, ettei ollut ampunut pehmeäsarvisia) ja sitten
piti sanoa, mitä syötävää talossa oli.
Ruoka-aitassa ei ollut paljoa: vähän hirven lihaa, karhun rasvaa ja
erästä ryynilajia, jota nimitetään _siämisa_ ja vähän paloviinaa.
»Laita niin, että saamme syötävää niin pian kuin mahdollista,» sanoi
taas rosvojen päällikkö, »sillä välin minä ukon kanssa katson, että
hevoset saavat syötävää.» Hän oli menossa ruoka-aittaan, mutta ukko
pyyteli: »elä ota meidän viimeisiä ryynejämme hevosillesi, onhan
niillä kyllä hyvä laidun; mutta meillä ei ole mitään millä ostaisimme
ryyniä.»
»No pidä sitten ryynisi, mutta laita niin, että pian saamme ruokaa!»
Jang, ukko ja muutamat rosvoista rupesivat ruoanvalmistuspuuhiin,
sillä välin kuin päällikkö sekä jotkut toiset tarkastelivat
ruokahuoneissa. Mies, joka istui minun vieressäni, oli nähtävästi
väsynyt, sillä hän tahtoi että tekisin tilaa hänelle ja asettui
makuulle viereeni, mutta sillä tavoin, että hänen jalkansa tulivat
lähelle kasvojani. Minä siirsin hänen jalkansa vähän syrjään, ja siitä
rosvo ei pitänyt lukua. Rosvopäällikkö nosti kerran peitteen
kasvoiltani, mutta arvatenkaan hän pimeässä ei nähnyt, että olin
eurooppalainen, vaan viskasi heti peitteen takaisin.
Kesti ainakin pari tuntia, ennenkuin rosvolauma oli syönyt ja mennyt
matkoihinsa. Talonväen omaisuutta ne eivät ottaneet mukaansa muuta
kuin pienen veitsen, jonka minä olin jättänyt pöydälle. Taloon jääneet
hengittivät taas vähän helpommin, kun rosvot olivat menneet tiehensä.
Jang kertoi, että he kyllä tuon tuostakin saivat sellaisia vierailuja,
mutta että rosvot tuskin koskaan ottavat muuta kuin ruokaa. Jos
talossa on jotakin kallisarvoista, niin se pidetään kätkettynä. »Ja
joskus», sanoi hän, »on tapahtunut, etteivät ne ole ottaneet pehmeitä
hirvensarviamme, vaikka ovat ne nähneet. He eivät tahdo joutua riitaan
meidän kanssamme, koska he silloin eivät yksinänsä uskaltaisi kulkea,
niinkuin he usein tekevät. Ainoastaan kullanetsijöille, matkustajille
ja rikkaille he ovat vaarallisia.»
Vaikka Jangin puhe oli lohdullista, en minä enää saanut unta, ja kun
ei ollut enää pitkää aikaa aamunkoittoon, sidoimme kenkämme paulat ja
lähdimme matkalle, niin että juuri päivän koitteessa olimme valmiina
paikalla, mistä metsänkäyntimme piti alkaman.