Kuten tunnettua, pudottaa hirvi sarvensa keväällä ja entisten sarvien
sijaan kasvaa pian uudet aina vähän suuremmiksi kuin entiset. Pieninä
nuo sarvet ovat pehmeätä rustoa, kokonaan täynnä verisuonia ja niitä
peittää hienokarvainen nahka. Kuta vanhemmaksi sarvet tulevat, sitä
kovemmiksi ne muuttuvat, ja niiden päällä oleva nahka joko hankautuu
pois tai kovettuu myöskin luuksi. Suomessa on hirvien nähty hankaavan
sarviansa puiden oksiin, sillä arvatenkin nuoret sarvet ja niiden
päällinen nahka syhyvät. Kun saksanhirven sarvet alkavat haaraantua,
on sarvien arvo suurin ja Itä-Aasiassa niiden arvo voi nousta 1 800
markkaan pari. Kiertelevät kiinalaiset kauppiaat niitä ostelevat
myydäksensä ne kiinalaisille ylimyksille, jotka nauttivat noita
hyytelöksi keitettyjä sarvia, etteivät vanhenisi. Kiinalaiset
väittävät varmasti, ettei ole mitään ainetta, joka ravintona olisi
niin ravitsevaa ja virkistävää kuin tämä aine. Sitä syövät ainoastaan
miehet.
Kevättouot tehtyään Schoultz lähti pitkälle hirvenmetsästysretkelle,
josta hän kertoo: Kumppaniksi otin taasilaisen (mandšin) metsämiehen,
taikka paremmin sanoen minä seurasin häntä. Saalis, jonka saisimme,
piti jaettaman tasan.
Kirves pantiin vyöhön ja metsästäjän verkkopussiin pantiin huopapeite,
kuiva hirvennahka, muutamia reikäleipiä, vähän ryyniä, pieni
keittopata, tulitikkuja, haavasiteitä ja ampumatarpeita. Olalle
heitetty metsästyspyssy (tussari) täydensi varusteet; sitten lyötiin
kättä tovereille jäähyväisiksi ja lähdettiin matkalle, mandšilainen
Jang edellä ja minä jäljessä. Matkamme suuntasimme suoraan
metsästysmajallemme, jonka Jang oli edeltäpäin tehnyt. Kolmen tunnin
kuluttua olimme perillä.
Maja oli tehty lähelle jokea, joka oli noin kymmenen sylen levyinen ja
molemmat rantaäyräät olivat korkeat; majanpuoleinen äyräs parin sylen
korkuinen. Tällä kertaa sekä muulloinkin kuivina kesinä oli vettä joen
rannalla vain puolen kyynärän verran ja joen kivisestä uomasta oli
vastakkaisella rannalla korkeintaan kolmas osa veden peitossa.
Meidän majamme, jos sitä siksi voi sanoa, oli tehty siten, että
tuohesta oli valmistettu kaksi katonlappeata molemmin puolin majan
harjaa. Joen puoleinen lappea oli kapea ja avoin jokeen päin,
metsänpuoleinen lappea ulottui maahan asti ja molemmat päädyt olivat
umpinaiset. Maanpinta majassa oli peitetty puun kuorilla. Vettä ei
majasta voinut nähdä ennenkuin astui lähelle joen äyrästä. Kuuden
sylen päässä majasta oli polku, joka yhdisti toisiinsa erämaassa
olevat metsämiesten fansat, mutta majan ja polun välillä oli niin
tiheä pähkinäpuuviidakko, ettei ohitse kulkija voinut meitä nähdä.
Ylt'ympäri oli maa tasaista ja kasvoi metsää. Vastakkainen joen ranta
oli matala.
Ensimmäinen tehtävämme oli hankkia polttopuita, joista tehtiin leveä,
koko majan aukean puolen täyttävä nuotiovalkea suojelemaan meitä
hyttysiä ja petoja vastaan. Sitten tehtiin kolmesta kivestä
keittovalkean paikka, mihin pata asetettiin tulelle ja keitettiin
yksinkertainen illallinen, ryynivelli.
Oli jo pimeä, kun päätimme ateriamme ja syvä hiljaisuus, joka vallitsi
tällä metsän otuksista ja pedoista rikkaalla seudulla, vaikutti
mieleen ihmeellisesti; varsinkin silloin, kun iso metsästyskoiramme
»Horr» asettui nuotiovalkean ulkopuolelle, käänsi hitaasti päätänsä
joka suunnalle vainuten hyvin vakavan näköisenä. Jonkun aikaa vainuten
haisteltuansa meni se omaan koppiinsa, joka oli meidän majamme
sivulla, ja laskeutui makuulle sen näköisenä, kuin olisi tahtonut
sanoa: parasta on olla varuillansa.
Keskustelumme, joka päivän kuluessa oli isoäänistä, muuttui nyt aivan
itsestään hiljaiseksi, ja kuulomme oli tullut hyvin tarkaksi.
Poltettuamme piipullisen tupakkaa ja siirrettyämme pölkyt
nuotiovalkeassa lähemmäksi toisiaan, levitimme hirventaljamme allemme,
panimme pään alle, mitä meillä pehmeätä oli mukana ja vaatteet yllä
huopapeitteeseen kääriytyneinä laskeusimme makuulle jalat tuleen päin.
Tulitikut, puukko ja pyssy sekä muutamia tervastikkuja, joita tarpeen
tullessa voisi käyttää tuohuksena, asetettiin lähelle viereen. Sitten
sanottiin hyvää yötä ja jonkun minuutin kuluttua jo hyvässä rauhassa
nukuttiin. Mutta niin ei maattu kuin kotona maataan. Pieninkin
risahdus riitti miehen hereille saamaan. Ihmeellistä oli, että jos
herätti Jangin ja kysyi, mikä nyt risahti, niin hän aina sen tiesi,
vaikka hän nukkui sikeämmin kuin minä. Puolen yön jälkeen en enää
herännyt ennenkuin Jang minut herätti sanoen: »Nyt on aika lähteä
metsästämään.»
Oli vielä pilkkosen pimeätä kun me, Horr mukanamme, läksimme
kauemmaksi metsään ja kuljimme reippaasti marssien eteenpäin, mihin —
sen tiesi yksin Jumala ja Jang. Alussa tällaiset yölliset retkeilyt
eivät minua miellyttäneet. Milloin loukkasin itseni puun oksaan,
milloin kompastuin tuulen kaatamaan puuhun tai kiveen, mutta pian
totuin kulkemaan pelkäämättä ja kädet ja jalat oppivat huomioimaan
maan laadun. Oli oikein kummastuttavaa, että vaikka kuljimme melkein
juoksujalkaa, niin ehti siinä vielä kopeloida eteensä käsinensä ja
varpainensa.
Näin kuljettuamme hyvinkin pari tuntia osoitti Jang kaatunutta puuta
ja kehoitti minua istumaan. Päivä alkoi jo sarastaa ja sumu laskeutui
raskaana tihkusateena metsään. Tuhansittain hyttysiä tunkeili
ympärillämme, niin että tupakkapiippu oli nopeasti sytytettävä,
etteivät ne meitä söisi. »Pian saamme nähdä otuksia», alkoi Jang
jutella hiljaa. »Tuon mäenharjanteen yli me nousemme ja menemme alas
laakson rinnettä toisella puolella, kulkeaksemme sitä vastatuuleen.
Joki, joka juoksee laakson halki tuolla, yhtyy meidän jokeemme vähän
matkaa majamme yläpuolella.»
Kun olimme polttaneet piippumme loppuun, aloimme nousta sangen jyrkkää
ja hyvinkin kuusisataa jalkaa korkeata harjua myöten. Melkein joka
askeleella Jang minulle huomautti jotakin, joka osoitti metsänriistan
läheisyydestä. Milloin oli joku heinänkorsi taivutettu ylöspäin,
milloin jokin kuivunut lehti käännetty toisinpäin, milloin taas oli
joku karva tarttunut pensaan oksaan; kaikki, kerrassaan kaikki hän
ehti nähdä nopeasti käydessään. Ennenkuin olimme päässeet mäen
ylimmälle harjalle viittasi Jang, että odottaisin, kunnes hän ensin
kurkistaisi harjun yli toiseen laaksoon. Pysähdyin, ja Jang hiipi
kyyrysillään harjanteen yli jäljessänsä koira samoin kyyrysillään.
Tuskin oli hän mennyt mäen harjanteen yli, kun hän jo näkyi tähtäävän
pyssyllään alaspäin. Hänen pyssynsä hana iski ja poltti ruudin
sankkireiästä, mutta pyssy ei lauennutkaan. Silloin minä juoksin
esille ja kuulin Jangin huudahtavan: »Karhu!» ja samalla hän osoitti
alaspäin. Minä olin vetänyt pyssynhanan vireeseen ja yritin sivuuttaa
hänet, kun samalla iso karhu hänen edestään syöksyi ylös ja yritti
nousta harjanteen yli meidän kohdaltamme. Silloin minä juoksin vähän
viistoon eteenpäin polulle, jonka näin kulkevan pitkin harjua, jotta
saisin ampua karhun, kun se olisi mäen harjanteella. Mutta karhu
säikähti ja alkoi juosta pitkin mäen kuvetta muutaman askeleen päässä,
sillä välin kun minä juoksin pitkin polkua. Karhun tie oli paljon
vaikeampi kulkea, sillä mäki kasvoi pähkinäpuutiheikköä ja edempänä
tie tuli jyrkemmäksi. Kauempana edessäpäin sen halkaisi kahtia
kallioseinä, jonka alapuolella, sillä sivulla missä karhu juoksi,
ruohotasanko avautui, mutta polku nousi kallion yli. Muutamia askelia
vielä, ajattelin, niin täytyy kontion mennä ruohikolle, silloin se
tulee näkyviin ja minä saan ampua. Mutta karhu ei ollutkaan niin
tyhmä. Kun se huomasi vaarallisen paikan, niin se ärjyen hyökkäsi
ylämäkeen minua vastaan ja loikkasi harjun poikki niin läheltä, että
se melkein kosketti minua. Tämä temppu suoritettiin niin odottamatta
ja nopeasti, etten ehtinytkään ampua, ennenkun se jo oli toisella
puolella harjua kadonnut pensastoon.
Parasta olikin, että kävi niinkuin kävi, sillä minä olin juoksusta
niin hengästynyt, etten olisi voinut ampua, tai korkeintaan olisin
ampunut epävarmasti. Niin tyhmänrohkeaksi voi joskus innoissaan tulla.
Kun minä heti sen jälkeen palasin Jangin luo, joka sillä välin oli
korjannut pyssynsä kuntoon, niin hän näytti, että karhu oli maassa
kalvanut pudonnutta hirvensarvea, kun hän sitä ampui, huomaamatta,
miten ruuti pyssyn sankista paloi.
Aloimme taas astua hiljaa eteenpäin pitkin toista mäen rinnettä, mutta
kun alkoi sataa rankasti, niin vedin hartiani koukkuun ja annoin
Jangin kulkea parikymmentä askelta edellä. Äkkiä hän nosti pyssyn
poskelle ja ampui niin että suhahti ja paukahti. Ja kun hän tietysti
ampui ohi, niin hän heittäytyi maahan ja osoitti kädellään ja huusi:
»ammu»! Kyyrysilläni juoksin hänen luoksensa ja kun nousin pystyyn
katsomaan, niin tulee kuusi naarashirveä vastaani juosten suoraan
minua kohti ja seisahtuen 30 askeleen päähän, kun minut näkivät. Minä
tähtäsin heti lähintä, mutta pyssy ei lauennut. Mutta sensijaan että
hirvet olisivat paenneet, tulivat ne minua lähemmäksi ja asettuivat
viidentoista askeleen päähän. Tarkasti katsoen etupäässä kulkevan
naarashirven suuria ruskeita silmiä asetin uuden nallin pyssyyn ja
ammuin toisen kerran, mutta nalli paloi nytkin. Hirvi ei silmää
räpäyttänyt. Taas uusi nalli — eikä pyssy lauennut sittenkään. Vielä
kerran uusi nalli — sama juttu. Silloin minä sanoin Jangille selvällä
äänellä, samalla kun katselin hirveä silmästä silmään: »Koeta saada
pyssysi kuntoon tai tule ja teurasta hirvi puukolla!» Jang nauroi
ääneensä ja asettui seisomaan minun viereeni.
»Anna minulle neulasi!» sanoin Jangille.
Hän antoi sen minulle.
Minä puhdistin pyssyn sylinterin, panin siihen uutta ruutia ja uuden
nallin, kaiken aikaa tarkoin katsellen hirveä ja ammuin sen
oikeanpuolista silmää kohti. Viimein panos laukesi, mutta pitkän
surisemisen jälkeen eikä se tietysti nytkään sattunut, mutta vieläkin
hirvi jonkun sekunnin katseli minua, kääntyi sitten pois ja loittoni
hitaasti, toisten hirvien seuraamana, mutta katosi kuitenkin ennenkuin
minä ennätin ladata pyssyäni.
Olikohan tuollainen elukan käytös tyhmyyttä? Pikemmin luulisi hirven
olleen hypnotisoidun.
Näimme vielä useita hirviä, mutta niin epäsuotuisissa asemissa,
ettemme voineet ampua. Vasta iltapäivällä, kun toisen kerran palasimme
metsästykseltä, sain ammutuksi naarashirven muutaman sadan askeleen
päässä majastamme. Kuulin sen tulevan juosten suurella rytinällä
pensaston lävitse ja olin sentähden valmis ampumaan heti, kun se
tulisi näkyviin. Sillä oli niin luja vauhti, että se ehti saapua
jalkojeni eteen, johon se kaatui ja kuoli. Minuuttia myöhemmin pamahti
toinen laukaus. Jang ampui hirven vasikan. Sidoimme elukkain sääret
yhteen ja kannoimme ne kokonaisina majaamme.
Nyt saimme sellaisen illallisen, jommoista ei oltu syöty pitkiin
aikoihin. Varsinkin maitoiset utaret maistuivat keitettyinä hyvältä.
Muutoin sinä päivänä ei naarashirvestä syöty mitään, sillä olimme jo
perin kylläisiä vasikasta ja utarista. Jotta liha ei menisi pilalle ja
hukkaan, leikkasimme sen ohukaisiksi viipaleiksi ja kuivasimme ne
pöydäntapaisella telineellä, jonka alla paloi heikko tuli.
Kun nyt olimme saaneet lihaa moneksi päiväksi, niin kielsin Jangia
tappamasta hirven vasikoita tai naaraita ennenkuin tarvis vaati.
Jonkun päivän kuluttua Jang ampui koirashirven, mutta sen sarvet
olivat hyvin vähän arvoiset. Elukka teurastettiin metsässä. Jang otti
kaksi kolmatta osaa siitä kantaaksensa, minä loput, ja sitten me
kulkea tallustelimme puolentoista peninkulman pituisen matkan kotiin.
Minä olin kantanut tuskin enempää kuin 60 naulaa, mutta kotiin
tullessa olin perin uupunut. Tämä tapahtui aamulla, mutta sinä päivänä
ei enää metsästetty. Sensijaan me iltapäivällä menimme saalista
vahtimaan pieneen puiden kuorista tehtyyn majaan, jonka Jang jo
aikaisin keväällä oli tehnyt vetelän suoperäisen paikan viereen, johon
hän oli kylvänyt suoloja. Maja oli sikaarilaatikon muotoinen ja niin
suuri, että kaksi miestä parhaiksi mahtui siinä istumaan tai lepäämään
pitkänänsä. Vesilätäkköön päin oli majassa pieni aukko, jonka edessä
riippui vaatekappale. Koira oli jätetty kotiin sidottuna koppiinsa.
Kun olimme ryömineet majaan ja sulkeneet sen pienen oven, rupesimme
pitkällemme odottamaan pimeän tuloa, sillä vasta silloin hirvet
tavallisesti tulevat sellaisiin paikkoihin. Kului tunti toisensa
jälkeen ja alkoi jo tuntua ikävältä; silloin rupesi kuulumaan elukkain
astumista, kun ne hiljaa ja varovasti lähestyivät. Kun ne olivat
tulleet aivan likelle, niin kurkistin ulos ja näin puolikuun heikosti
valaisemana iltana kuinka ne liikkuivat kuin varjot, mutta mahdotonta
oli erottaa, olivatko ne koiraita vai naaraita. Kauan kuljeksittuaan
vesilammikon ympärillä tulivat ne sen reunalle ja alkoivat imeskellä
suolaista suomutaa. Selittämätön jännitys valtasi mieleni. Pitikö
minun umpimähkään ampua keskelle parvea, vai vieläkö odottaisin?
Kerran yksi hirvistä kulki ainoastaan puolen kyynärän matkan päässä
majan luukusta, mutta sen pää oli niin korkealla, etten voinut nähdä
oliko sillä sarvet vaiko ei, ja sentähden annoin sen rauhassa mennä
ohitse. Noin viidentoista askeleen päässä se seisahtui ja heikossa
kuunvalossa minusta näytti kuin sillä olisi ollut sarvet. Koetin
tähdätä, mutta oli liian pimeä nähdäkseni pyssyn piippua. Kun pyssyn
etutähtäimen kohdalle asetin tulitikun, jonka ympärille olin käärinyt
paperilapun, niin onnistui minun jotakuinkin tähdätä elukan lapaan ja
laukaista. Samassa lähti koko lauma pakoon, mutta aivan lähellä kuului
raskas ruumis kaatuvan maahan.
Sinä yönä emme enää voineet odottaa elukkain tulevan ja sentähden
ryömimme ulos majasta sille paikalle, mihin arvelimme elukan
kaatuneen, ja aivan oikein, vähän aikaa etsittyämme pensastossa
jalkoinemme sen löysimmekin, mutta suureksi mielipahakseni se olikin
naaras. Matkaa meidän majallemme oli noin kilometrin verran, jonka
tähden me, samoin kuin viimekin kerralla, kannoimme saaliimme
paloittamatta kotiin. Mutta sepä tosiaan ei ollut helppo tehtävä,
sillä ensiksikin elukka painoi varmaankin 12 leiviskää ja toiseksi se
roikkui niin alhaalla, että se ulottui kiinni jokaiseen kantoon ja
kiveen. Meillä oli saaliinamme nyt niin paljon lihaa, että meidän piti
käyttää koko aamupäivä lihan säilyttämiseen.
Vähän ennen puolta päivää menimme viiden kilometrin päässä olevaan
rappiolle jätettyyn metsästysfansaan, johon hirvillä oli tapana
kokoontua imeksimään suolapitoista ja salpietaria sisältävää maata
ympäristössä. Aikomuksemme oli tehdä itsellemme vahtikoju.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi ja kesäkuun aurinko paahtoi niin
kuumasti, että oli kuin saunassa. Perille tultuamme Jang otti kirveen
ja meni metsään hakkaamaan muutamia seipäitä ja minä kiipesin vanhan
fansan katolle ottaakseni sen katosta heiniä meidän majaamme.
Päästyäni katolle kumarruin ja otin syliini niin paljon heiniä kuin
taisin. Mutta ajatelkaa kauhistustani, kun kantamuksestani ryömi esiin
useita käärmeitä ja luikerteli alastomalle rinnalleni, kaulalleni ja
käsivarsilleni, jotka olivat paljaat kyynäspäitä myöten. Sitä paitsi
pisti esiin heinistä käärmeen pää toisensa vierestä yli koko katon,
niin että muutaman silmänräpäyksen kuluttua koko katto kuhisi ja
sähisi ja liikkui. Ensin seisoin kauhistuksesta ihan kuin
kivettyneenä, mutta sitten viskasin sylistäni heinät pois ja syöksyin
alas niin pian kuin pääsin, jonka jälkeen ihan kuin mieletön juoksin
ison matkaa pakoon metsään. Vasta sitten kun olin tullut
kuralätäkköön, joka ulottui yläpuolelle polvieni, täytyi minun
pysähtyä ja siellä minä epätoivoisena rupesin ajattelemaan, että minun
luultavasti nyt täytyi kuolla piankin. Ensin en tohtinut liikahtaa,
sillä luulin käärmeitä olevan povessani, mutta vähitellen rauhoituin
sen verran, että uskalsin koetella ja kun huomasin, ettei niitä
povessa ollut, riisuin paitani ja rupesin tutkimaan olivatko käärmeet
minua purreet. En nähnyt mitään puremia enkä tuntenut mitään
kirvelemistä, mutta kuitenkin kuljeskelin kauan ihan
välinpitämättömänä ja ajattelin vain sitä, että elämäni pian oli
loppuva. Vasta sitten rauhoituin, kun Jang oli nipistelemällä tutkinut
ihoni ja huomannut, että olin vahingoittumaton, mutta kauan
jälkeenpäin minusta tuntui, kuin nuo inhoittavat eläimet vieläkin
luikertelisivat pitkin ihoani. Mitä lajia käärmeitä ne olivat, sitä en
tiedä, sen vain muistan, että niitä oli monenvärisiä ja -kokoisia ja
luvultansa niitä varmaan oli tuhansia. Me jätimme koko tuumamme
majanrakentamisesta, ja muutaman tunnin levättyämme varjoisassa
seetrimetsässä ryhdyimme metsästämään.
Vaikka joka päivä kuljimme metsässä alkaen kello 3:sta kello 10:een
asti päivällä ja kello 4:stä auringonlaskuun asti, niin kesti kauan
ennenkuin viimein saimme pehmeäsarvisen hirven, sillä ne kätkeytyvät,
kunnes sarvet kovenevat, kaikista tiheimpiin viidakkoihin, joissa
niitä ei mitenkään voi nähdä, vaikka ne olisivat ihan lähellä. Eräänä
sateisena ja tuulisena päivänä olimme metsässä kuljeskelleet jo monta
peninkulmaa, kun tarkkanäköinen Jang huomasi kaksi hirveä ruohoa
kasvavalla ylängöllä. Kauan niitä tarkasteltuaan hän sanoi toisella
olevan _pantti_ (pehmeät sarvet). »Koeta hiipiä niiden luo, minä
odotan tässä.»
Minä vedin pois kotelon pyssystä, tutkin pyssyn silinteriä ja nallia,
ne olivat kuivat. Silloin panin pyssyn lukon suojaksi sitä varten
vahatusta vaatteesta tehdyn liinan, sidoin vielä nenäliinani sen
lisäksi ja sitten aloin nelinkontin ryömiä ylös tasaista rinnettä.
Ryömin ryömimistäni tohtimatta nostaa päätäni, kunnes jo olin pitkän
matkan päässä Jangista, mutta kun katselin ylöspäin, niin oli ehkä
tuhannen askelta jäljellä sinne päin. Ryömin jälleen ja taas lepäsin.
Olin jo niin väsynyt, että käteni vapisivat ja jaksoin ryömiä vain
muutaman sylen kerrallansa. Jangin luo mahtoi olla matkaa jo
kilometrin verran ja arvelin, ettei mäen harjanne voinut enää olla
kaukana. Nostin päätäni ja näin hirvet parin sadan askeleen päässä.
Ylempänä maanpinta oli epätasaisempaa, niin että välistä saatoin vähän
istahtaa. Mutta minua kiiruhti eteenpäin se pelko, että hirvet voivat
juosta tiehensä. Äkkiä kuulin askeleita. Nopeasti sieppasin pois
peitteet pyssyn lukolta ja odotin niin hiljaa, että tuskin tohdin
hengittää. Vielä pari silmänräpäystä, niin kaksi suurta hirveä
seisahtui viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Edellä kulkeva oli
komea koiras, jolla oli pehmeät sarvet. Väsymyksestä ja
levottomuudesta väristen tähtäsin sydäntä kohti ja ammuin. Elukka
hypähti ja maahan kaatui jalo hirvi, sydän lävistettynä. Heti
laukauksen jälkeen oli Jang laskenut irti Horrin ja pian se oli
saapunut paikalle, mutta kun se tuli liian myöhään, niin se vain
nuoleskeli haavasta vuotavaa verta. Hetken kuluttua tuli myöskin Jang
ja ihastui tavattomasti runsaasta saaliista. Nopeasti rupesimme nahkaa
nylkemään ja lihoja leikkelemään, mutta pimeä meidät tavoitti
ennenkuin olimme valmiit.
Kun Jang pääsi käsiksi hirven sydämeen, niin hän ensi työksensä
leikkasi siihen ristin ja viskeli siitä verta neljälle ilmansuunnalle
mutisten salaperäisiä sanoja ja vielä hän verellä hankasi omaa
pyssyänsä, että se paremmin tappaisi — kuten hän sanoi. Hän kumarsi
myös maahan asti ensin etelään päin jumalalle ja sitten minulle.
Vaikka meitä asia harmitti, niin täytyi meidän kuitenkin jättää osa
lihoista jälkeemme, sillä meillä oli kolmen tunnin matka majalle, ja
hirvi painoi arviolta viisitoista leiviskää. Minun osani kannettavasta
oli nahka, toinen takajalka, sydän ja maksa sekä selkäpaisti. Jangilla
oli koko loppuosa paitsi kaulaa, vatsaa ja selkää, ja sen lisäksi
hänellä oli vielä pää, joka ei myöskään vähää painanut.
Jang kyllä ehdotti, että ottaisimme vain vähäisen osan lihoista, mutta
minun mielestäni olisi vahinko jättää mitään mätänemään. Ensin Jang
auttoi minut pystyyn jaloilleni kantamuksineni, sitten minä autoin
Jangin ja niin lähdettiin kotiinpäin. Jang ja Horr edellä, minä
jäljessä. Oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti. Matkalla meidän piti
vielä kahlata kiivaasti juoksevan joen poikki, jossa vesi nousi puoli
reiteen asti. Matkan loppupuolella minäkin jo olin samaa mieltä kuin
Jang, että olisi ollut viisaampaa ottaa vain pienempi osa lihoista,
mutta häpesin ilmaista ajatustani Jangille. Peräti uuvuksissa me
viimeinkin saavuimme majaamme.
Ensimmäinen tehtävämme oli keittää ruokaa ja syödä, sillä emme olleet
syöneet sittenkuin kello 3 aamulla. Me olimme kulkeneet noin 70
kilometriä, siitä aamulla poislähtiessämme viisitoista kilometriä
pitkin polkua. Kun olimme syöneet, leikkelimme kiireesti osan lihasta
kapeiksi suikaleiksi ja levitimme sen kuivamaan tulen päälle pöydälle,
jolla oli katto yllä. Sitten marssimme iso joukko lihoja niskassa
Jangin kotiin, joka oli noin 8 kilometrin päässä, saadaksemme sarvet
keitetyiksi, ennenkun ne rupeaisivat happanemaan ja käymään. Jangin
kotiin tulimme noin kello 12 tai 1. Olimme siis sinä päivänä
marssineet likimäärin parikymmentä tuntia ja hyvältä tuntuikin, kun
sai muutaman tunnin maata.
Sillä välin olimme saaneet koko talonväen liikkeelle ja keskellä yötä
ruvettiin valmistelemaan monenlaisia ruokia huomispäivän pitoihin.
Jang luullakseni otti osaa puuhiin jo varhaisesta aamusta alkaen. Kun
minä nousin makuulta, niin minua pyydettiin Jangin mukaan
rukoushuoneeseen ja mielelläni sinne meninkin. Huoneen yhdessä
kulmassa oli pieni komero, missä Jangilla oli oma pronssimaalilla
maalattu jumalankuvansa. Sen edessä, samoin kuin perheen yhteisen ison
Jumalankuvan edessä, jonkunlaisessa kaapissa seinän vieressä, oli
astioita, mihin oli pantu kaikkia niitä herkkuja, joita piti syötämän.
Oli myös muutamia pieniä paloviinalla täytettyjä kuppeja.
Tullessaan rukoushuoneeseen Jang heittäysi maahan ja löi
luukappaleella kelloon, joka hänellä oli rukoushuoneessaan ja samalla
hän huusi:
»Oo-hei! isä kaikkivaltias kuule rukoukseni! Kiitos siitä saaliista,
jonka annoit, salli meidän saada paljon vielä lisäksi! Anna Šuusan
(sillä nimellä hän nimitti minua) silmän tähdätä tarkasti niinkuin
tähänkin asti ja anna hänen vielä tänä vuonna saada monta djidjaa
(hirveä)! Isä kaikkivaltias, suo hänelle hyvää!»
Nauraen hän sitten kääntyi minun puoleeni, viskasi viinakupin
sisällyksen oman jumalansa kuvan kasvoille sanoen: »Herra, ota
uhrini!»
Ennen jumalanpalvelusta ja sen jälkeen poltti Jang muutamia pieniä
raketteja ja koreita papereita, joihin oli kirjoitettu viisauden
sanoja.
Rukoushuoneesta tultuamme meidät kutsuttiin noihin muhkeisiin
pitoihin, joissa oli varmaankin parikymmentä eri ruokalajia.
Alkuruokina oli haikalan eviä ja sammakoita. Ensin minä en oikein
rohjennut syödä sammakoita, sillä ne olivat pikku ihmisten näköisiä,
kun ne astiassa olivat koivet pitkänänsä ja kädet ojennettuina, mutta
Jang tuli avukseni reväisten irti sääret muutamilta sammakoilta ja
asetti ne minun ruokavadilleni. Silloin söin ja huomasin ne
hyvänmakuisiksi. Liha muistuttaa vähän pyynpaistia, mutta on paljon
pehmeämpää ja mehevämpää.
Melkein joka suupalan välillä ryypättiin kuumennettua paloviinaa
posliini-kupeista, jotka vetivät teelusikallisen tai hiukan enemmän.
Ruoka-ajan kuluessa, jota kesti pari tuntia, koko seura ylisteli minua
metsästäjänä ja ihmisenä. Imarteleminen on mandšien heikko puoli.
Pitoja kesti pienin väliajoin kaiken päivää. Sarvet oli valmistettu ja
myötiin noin 600 markan hinnasta, joka jaettiin.
Päivän levättyämme läksimme taas metsästämään. Kello 2 yöllä olimme jo
kulkemassa Joosefin vuorta kohti. Kun pääsimme vuoren huipulle,
katosivat viimeiset tähdet näkyvistä ja päivä alkoi valjeta. Jang ja
minä olimme toisistamme eronneet eri suunnille, mutta meidän piti
kohdata toisemme siinä, missä minä seisoin. Siinä seisoessani
odottamassa näin suuren elukan tulevan ylämäkeä suoraan minua kohti.
Ensin luulin sitä hevoseksi ja ihastuin luullessani saavani
vetoeläimen, mutta kun se tuli lähemmäksi, huomasinkin sen olevan
karhun, oikein suurinta lajia. Kun se jo oli kolmenkymmenen askeleen
päässä arvelin ampua, mutta pelkäsin, ettei pyssyni laukeaisi, taikka
että luoti vain haavoittaisi otusta. Päätin senvuoksi säikähdyttää sen
pois. Tähdäten päätä kohti minä äänekkäästi mörähdin, mutta karhu vain
katsahti minuun ja mitään välittämättä kulki ylöspäin poiketen vähän
sivulle päin. Kun se köntysteli aivan hiljaa ohitseni, en voinut
hillitä itseäni, vaan ammuin. Ensin asetuin kuitenkin toiselle
polvelleni ja otin väkipuukon hampaitteni väliin, jotta se olisi
valmiina tarpeen tullessa. Tähtäsin karhua kainaloon ja laukaisin.
Kontio kaatui ojentaen suuret käpälänsä, mutta nousi heti pystyyn taas
ja kamalasti karjuen ravisteli itseään ja jatkoi kulkuansa nopeasti.
Tuntui kuin olisin saanut kauhallisen kylmää vettä niskaani, kun se
möristen nousi jaloillensa, eikä minulla ollut muuta puolustuksekseni
kuin väkipuukkoni, mutta minä lämpenin taas, kun karhu katosi
näkyvistä. Sillävälin kuin uudestaan latasin pyssyni tuli Jang.
Hänelle minä kerroin seikkailuni ja hän arveli, että meidän piti ajaa
karhua takaa, mutta kun minä kymmenen askeleen päästä en saanut sitä
tapetuksi, en enää luottanut pyssyyni, vaan arvelin parhaaksi jättää
karhu rauhaan.
Asian laita oli niin, että pyssyn luoti oli liian pieni ja se täytyi
painaa piippuun kahdella paksulla talilapulla ja usein tapahtui, että
luoti meni lappujen ohi. Siinä tapauksessa luodin voima oli heikko.
Jangin kanssa menimme Joosefinvuoren pohjoispuolista rinnettä, joka
kasvaa tiheätä metsää ja siellä hän sai ammutuksi koirashirven. Hän
laski heti irti koiran, joka vähän ajan kuluttua tuli takaisin
verisenä. Kun Jang käski, niin Horr tuli näyttämään, minkä saaliin se
oli saanut. Jang oli suuresti ihmeissään, kun löysimme kuolleen
naarashirven, vaikka hän varmasti tiesi ampuneensa koirasta. Sentähden
hän talutti Horrin takaisin sille paikalle, missä koirashirvi oli
seisonut ja aivan oikein, veriset jäljet menivät aivan toiselle
suunnalle. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin hirven parku sai meidät
ymmärtämään, että se sai tuntea Horrin hampaita. Me riensimme sinne ja
löysimme hirven kuolemaisillaan. Sen sarvet olivat vähäpätöiset,
muutaman ruplan arvoiset.
Kun tarkemmin tutkimme, niin emme naarashirvessä nähneet muita haavoja
kuin ne, mitkä Horrin hampaat olivat tehneet. Luultavasti oli hirvi
paetessaan kääntynyt takaisin ja tullut suoraan Horria vastaan, joka
silloin oli hampainensa käynyt kiinni sen kurkkuun. Sellaiset
tapaukset ovat harvinaisia.
Juuri kun paraikaa nyljimme saalistamme ja minä olin neuvotonna, mitä
tekisimme näin suurella lihan paljoudella, niin meitä lähestyi
mongoolilainen metsämies, joka luuli, että laukauksen oli ampunut
hänen toverinsa, jonka piti olla jossakin läheisyydessä. Hän sanoi
asuvansa jokseenkin lähellä pohjoisella vuorenrinteellä muutamain
toverien kanssa ja valitti ruoan puutetta. Iloissani minä kehotin
häntä ottamaan koko meidän elukkamme ja toisenkin vielä lisäksi, jos
hän vain meille antaisi päivällistä. Meidän työskennellessämme tuli
kaksi miestä lisäksi. Jang otti molemmat hirvien nahat, sarvet ja
muutamia parhaita paloja sekä hirvien hännät, jotka paistettuina ovat
varsin hyvänmakuisia. Melkein kaiken muun ottivat mongoolit, ja sitten
lähdettiin pikamarssissa heidän leiriinsä, joka oli sieltä kolmen tai
neljän kilometrin päässä.
Lehtimajassa loikoili vielä pari näitä melkoisen iljettäviä olioita,
jotka ehkä yhtä usein ajavat takaa ihmisiä kuin elukoita. He
ihastuivat suuresti nähdessään lihankantajien lähestyvän ja riensivät
vuorostaan kantamaan toverien taakkoja. Muutaman minuutin kuluttua oli
tulella viisi pataa lihaa täynnä. He sanoivat, etteivät he viimeksi
kuluneina kolmena päivänä olleet syöneet muuta kuin keitettyä heinää.
Mutta nyt he sen sijaan söivät niin, että Jang ja minä hämmästyimme.
Koko suuresta hirvinaaraksesta ei paljoa jäänyt jäljelle. Mutta he
olivat kumminkin niin siivoja, että keiton päältä kuorivat rasvan ja
antoivat sen meille rakkoon säilytettynä. Sitä paitsi yksi heistä
paikkasi minun jalkineeni, jotka olivat pahasti kuluneet.
Aterioituamme nukuimme muutaman tunnin ja sitten lähdimme jälleen
uusille metsästysretkille siihen fansaan päin, johon minun härkäni
karkasivat edellisenä keväänä minun viedessäni niitä Tsimoheehen.
Saavuttuamme kilometrin päähän fansasta näimme mandšin, joka hakkasi
mehiläispesää ontosta puusta. Mies tunsi minut ja kehoitti istumaan
hänen kanssaan ja tupakoimaan piipullisen. Jutellessamme hän kertoi
nähneensä tiikerin tiellä vähän aikaa sitten. Emme siihen asiaan
kiinnittäneet huomiotamme sen enempää, sillä tiikerit olivat siellä
hyvin yleisiä; ja vähän ajan kuluttua menimme eteenpäin, kunnes minä
ammuin metsäkauriin saadaksemme syötävää illaksi.
Tullessamme sisään tuli isäntä vastaamme ja tavanmukaisesti
kutsuttuansa sisään istumaan ja tupakoimaan, hän kyseli, olimmeko
nähneet hänen miestänsä.
»Näimme kyllä», vastasi Jang, »hän paraikaa hakkaa ontosta puusta
mehiläisparvea tuolla mäenrinteessä ja hän lupasi pian tulla kotiin.»
Mutta kului puolisen tuntia ja vieläkin toinen puoli tuntia, eikä
miestä vain kuulunut. Ukko silloin meni jonkun matkaa ylämäkeen ja
huutaa hoihkaisi, mutta vastausta ei kuulunut. »Saman tekevä», arveli
ukko, »me istumme aterioimaan, kylläpähän hänkin tulee pian.»
Aterioituamme alkoi jo hämärtää, mutta kun ei miestä sittenkään
näkynyt, eikä hän vastannut huutoon, niin ukko meidän neuvoamme
seuraten meni häntä etsimään. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin
varsin pelästyneenä ja sanoi nähneensä verisiä tiikerinjälkiä jonkun
matkan päässä.
Jang ja minä otimme heti pyssymme ja seurasimme ukkoa. Kun tiikerin
jäljet näkyivät aivan lähellä sitä paikkaa, missä olimme miehen
nähneet, niin menimme puun luo. Mies oli poissa, mutta lähellä puuta
oli hänen lakkinsa revittynä ja verisenä ja muutaman askeleen päässä
hänen kirveensä verisenä sekä tiikerin jäljet. Me seurasimme vielä
kappaleen matkaa ja löysimme hänen puukkonsa myöskin verisenä sekä
hänen piippunsa. Pimeän tähden emme voineet seurata jälkiä kauemmaksi
tiheään metsikköön, mutta mielestämme oli jo selvää, että tiikeri oli
miehen tappanut ja luultavasti syönyt.
Suruissamme menimme sentähden fansaan päätettyämme jatkaa etsimistä
seuraavana päivänä. Paluumatkalla alkoi rankasti sataa ja sadetta
kesti kaiken yötä taukoamatta ja koko seuraavan päivän. Me lähdimme
kuitenkin jo aamuhämärissä. Ei mitään jälkiä ollut enää nähtävänä ja
vesi juoksi virtanaan jyrkkää mäen rinnettä myöten, mutta me haimme
kuitenkin monta tuntia löytämättä pienintäkään jälkeä.
Jatkoimme sitten kulkuamme päämääräämme kohti, metsässä olevaan
kotiin, johon olimme jättäneet kaiken omaisuutemme, ja mandši lähti
lähimpään kylään kehoittamaan tuttavia jatkamaan etsimistä.
Jonkun ajan kuluttua saimme kuulla, että miehen ruumis oli seuraavana
päivänä löydetty noin ¾ kilometriä siitä paikasta, missä tiikeri oli
tehnyt hyökkäyksensä. Ainoastaan osia ruumiista oli jäljellä.
Kun Jang ja minä tulimme metsästysmajallemme, löysimme kaikki
paikoillaan, paitsi että osa muonavaroistamme oli syöty. Sen sijaan
oli meidän polttopuuvarastomme koko joukon lisääntynyt. Mandšurian
metsäseuduilla on näet sellainen tapa, että vieraassa talossa syödään
nälkäisenä kylläksensä, vaikka ei talonväki olisikaan kotona, ja
sitten palkkioksi tehdään joku palvelus taikka jätetään maksuksi
jotakin, mitä sattuu olemaan mukana.
Eräänä aamuna näin metsässä taas pehmeäsarvisen hirven (pantti) mutta
en saanut sitä ammutuksi, kun minua esti käärme. Jang oli parin sadan
askeleen päässä juoksevan joen partaalla nähnyt kolme hirveä, joista
yhdellä oli pehmeät sarvet. Minä heti rupesin hiipimään sen
läheisyyteen, mutta päästyäni likelle joen vartta noin
seitsemänkymmenen askeleen päähän otuksista, näin viisikorttelisen
myrkyllisen käärmeen poikkipuolin edessäni. Otin silloin pienen puun
oksan ja kosketin sitä ajaakseni sen pois, mutta tuo kanalja nosti
päänsä pystyyn tahtoen tehdä vastarintaa, ja kun vedin takaisin
käteni, niin se sähisten tuli suoraan kasvojani kohti. Minun täytyi
nopeasti nousta pystyyn, jolloin hirvet peljästyivät ja juoksivat
pois. Harmistuneena potkasin käärmettä niin että se lensi pois, mutta
tuo häijykäs hyökkäsi uudelleen minua vastaan. Pyssyn perällä annettu
isku teki lopun sen taistelunhalusta.
Taikauskoinen Jang väitti, että tämä ennusti jotakin pahaa. Aivan
oikein, kun aamupäivällä kuten tavallisesti tulimme metsästysmajalle,
oli hänen veljensä saapunut sinne ja kertoi, että hirvi oli pudonnut
heidän pyydystyskuoppaansa, mutta sieltä sen oli vienyt tiikeri.
Heti syötyämme päivällistä läksimme liikkeelle ja parin tunnin
kuluttua olimme jo hänen kotonansa Kokotunissa. Sinne tultuamme otimme
mukaamme kuusi koiraa ja menimme paikalle. Perillä näimme tosiaan
kuopan ympärystän pengottuna ja kuopan tyhjänä. Minä en tahtonut
mitenkään uskoa, että hirvi todella olisi ollut kuopassa, mutta Jang
ja poika sitä väittivät ihan kiven kovaan. Se tuntuu melkein
uskomattomalta kun ajattelee, että kuoppa oli viisi tai kuusi kyynärää
syvä, viiden korttelin levyinen ja viiden kyynärän pituinen,
sisäpuolella reunat varustetut pystyisillä puisilla seinillä.
Rupesimme kuitenkin seuraamaan jälkiä, jotka johtivat ylämäkeen tiheän
vesakon lävitse. Alussa tiikeri luultavasti oli kantanut hirveä
niskassaan, mutta sitten se oli raahannut sitä maata myöten.
Olimme jo nousseet puoli kilometriä mäelle, kun koirat, jotka tähän
asti olivat olleet rohkeita, eivät enää tahtoneet mennä eteenpäin.
»Tiikeri mahtaa olla aivan lähellä», arveli Jang. »Kaiketi se on
tuolla ylempänä, käy päälle vaan!»
Ei ollut mieluista kulkea sellaista vihollista vastaan niin tiheässä
viidakossa, jossa ei näe eteensä enempää kuin muutaman kyynärän. Mutta
minä menin kuitenkin toisten yllyttämänä ja sillä itseäni lohduttaen,
että jos minä en näe tiikeriä, niin ei sekään näe minua eikä noin
tiheässä metsässä voi hyökätä päälleni yhtäkkiä.
Jälleen tuntui vastenmieliseltä kulkea edemmäksi, sillä koirat
asettuivat vinkuen jalkojeni juureen, mutta kun Jang pyyteli, niin
lähdin. Tuskin olin liikkeelle lähtenyt, kun tiikeri ärjyen hypähti
pystyyn ja loikkasi metsän lävitse, joka ryski niinkuin olisi ollut
kaatumaisillaan. Tiikeri putosi maahan parin kyynärän päähän minusta.
Seuraavan sekunnin kuluessa se jo teki toisen ja kolmannen
loikkauksen, yhtä voimakkaan hypyn kuin ensi kerrallakin. Heti minäkin
juoksin esiin sinne, mihin tiikeri ensin hyppäsi, mutta se oli jo
kadonnut ja syvät jäljet maassa näyttivät, miten tavattoman
voimakkaasti se oli potkaissut.
Sillä paikalla, mistä se ensin hyppäsi ylös, löysimme hirven, josta
toinen takajalka oli syöty. Nähtyäni, miten voimakkaasti tiikeri
kykenee raivaamaan itselleen tien tiheikköjenkin lävitse, pidin
järjettömänä ajaa sitä takaa sellaisella paikalla ja päätin mieluummin
tuhota sen kavaluudella.
Kun hirven nahka oli nyljetty ja liha paloiteltu, otin toisen
takajalan ja siihen panin hyvän joukon sitä strykniiniä, jota minulla
aina oli mukanani pikku pullossa. Sitten sidoin hirven jalan lujasti
kiinni puuhun nuoralla. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti, ettei
tehnyt mieli lähteä metsälle, enkä luullut tiikerinkään niin pian
palaavan, koska se oli syönyt kylliksensä, mutta sen jälkeisenä
päivänä menimme sinne. Lihasta oli suurin osa syöty, mutta tiikeriä
emme löytäneet, vaikka etsimme monta tuntia. Ja kumminkin se oli
siellä noin sadan askeleen päässä joessa puun juurella, mihin vesi sen
oli kuljettanut. Sattumalta se löydettiin myöhemmin, kun vesi joessa
väheni, mutta silloin olivat sen nahasta jo karvat suurimmaksi osaksi
lähteneet. Tämä tiikeri oli kooltaan suurimpia, mitä siellä näin.
Niillä yhteisillä metsästysretkillä, joita Schoultz teki yhdessä
Jangin kanssa, ei enempiä seikkailuja tapahtunut tiikereitten kanssa,
mutta ison karhun vuoksi he joutuivat omituiseen seikkailuun, josta
hän kertoo seuraavasti.
Oli keskipäivä ja olimme juuri lopettaneet päivällisateriamme aikoen
mennä ruokalevolle, kun Horr alkoi vihaisesti murista ja joen uomassa
kivet kolisivat, niinkuin joku olisi kävellyt kiviraunioilla.