Jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Aina toteutuu, että
työntekijä, joka on huolellinen, ahkera ja kohtuullinen, myöskin
edistyy, kehittyy taitavammaksi, saavuttaa itsenäisyyttä ja muiden
arvonantoa. Hänestä tulee oman perheensä isäntä ja haltija ja hän voi
kotielämänsä järjestää mielensä mukaisesti. Toisin oli laita
suomalaisten yhtiömiesten, joilta toverit vaativat yhtäläistä työn
suoritusta, koska kerran kaikilla oli samanlaiset edut ja oikeudetkin.
Mutta kaikki eivät kyenneet suorittamaan samanlaista työtä ja monet
osoittautuivat huolimattomiksi ja välinpitämättömiksi. Naimisissa
olevat miehet eivät paljoakaan saaneet vaimojensa kanssa seurustella,
kun näillä oli taakkana koko talouden hoito. Jo ensimmäisen kesän
kuluessa maalla asuessa nähtiin, että jokainen perhe tahtoi omistaa
jotakin itsenäisesti erillään muista.
Naiset kuokkivat kukin itsellensä pienen maan viljelläksensä jotakin,
minkä he voisivat sanoa omaksensa, erillänsä yhteisestä. Alituinen
riippuvaisuus toinen toisestansa teki koko yhtiön osallisuuden
rasitukseksi. Varsinkin naimisissa olevat pyrkivät vapautumaan tuosta
yhtiön pakosta. Jokainen piti silmällä kuinka paljon tai miten vähän
toinen teki työtä ja laiminlöi itse velvollisuutensa.
Levottomuudella odottivat maalla olijat prikin palajamista ja sen
miehistöltä odotettiin kaikkien toiveiden täyttymistä.
Viljelykset, jotka olivat ylängöllä sangen korkealla meren pinnasta,
jossa ei mitään jokea juossut, olivat liiaksi alttiit tuulille, mitkä
lakaisivat pois ruokamullan ja liian lähellä merta, jonka sumut
vaikuttivat haitallisesti kasvuun, niin että lukuunottamatta perunoita
ja vähän juurikasveja kaikista muista kylvöksistä tuli kato. Mutta se
kuitenkin voitiin todeta, että ylempänä olevissa laaksoissa, Šutšanin
ja muiden jokien varrella vuodentulo oli erinomainen.
Kun sitten valaanpyytäjät tulivat takaisin melkein saamatta mitään
toimeen, niin kaikki varat olivat lopussa ja paitsi edellämäinittuja
maanviljelystuotteita, suoloja ja vähän jauhoja, joita yhteisesti
käytettiin, ei yhdyskunnalla ollut mitään. Yhteinen pääoma oli myöskin
lopussa ja kaikki olivat alakuloisia ja huolissaan.
Marraskuulla pidetyssä yhtiökokouksessa päätettiin hajoittaa yhtiö,
vaikka kapteeni Höök ja jotkut toisetkin tahtoivat, että lainattaisiin
rahoja ja koetettaisiin jatkaa vielä vuosi eteenpäin. Päätös tehtiin,
että yhtiö oli hajoitettava ja jokainen saisi pitää huolta itsestään.
Yhteinen omaisuus ja irtaimisto jaettiin tasan yhtiömiesten kesken
niin, että melkein jokainen sai härän, muutamia työkaluja ja hyvän
joukon suoloja. Priki ja siihen kuuluva kalusto pantiin ankkuriin
Rasboinikin lahteen ja valtioneuvos Furuhjelmille ilmoitettiin
epäonnistuneesta yrityksestä ja kuinka välttämätöntä oli hajoittaa
yhtiö, niin että jokainen kohdaltansa olisi vapaa hakemaan
toimeentulonsa; ja että priki kaikkine tarpeinensa luovutettiin
hallituksen käytettäväksi.
Kokemuksemme opetti meille selvästi, — kirjoittaa Nilsson — että
sosialistinen tai kommunistinen yhteiskunta, jommoinen meidänkin
yhteiskuntamme oli, ei ikipäivinä menesty. On suuri erotus
osuuskunnallisella toiminnalla, jossa yhteinen voitto jaetaan sen
mukaan, minkä verran kukin on yhteiseen kassaan suorittanut ja missä
jokaisella on työalansa sen mukaan, mihin hän kykenee ja missä ei
toinen epäluuloisena vartioi toistansa tarkastellen, miten paljon tai
kuinka vähän toinen toimii, vaan jossa jokainen on täydellisesti vapaa
tehtyään tehtävänsä sinä päivänä, ja on oikeutettu järjestämään omat
askareensa, huvituksensa y. m. oman mielensä mukaan, eikä minkään
kaavan puitteissa. Onhan jokainen ihmisyksilö, kun kaikki asianhaarat
huomioonotetaan, kuin pienoismaailma omalta osaltaan.
Jos valaanpyyntiretkemme olisi onnistunut tahi jos olisimme löytäneet
kultaa sisältävän maakerroksen tahi kaivospaikan, niin olisivat
kenties kaikki olleet tyytyväisiä, mutta siinäkin tapauksessa
luultavasti olisi syntynyt riitaisuuksia ansiosta ja yhteisen saaliin
jaosta. Määräys yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, niinkuin
meidän sääntömme vaativat, jää käytännössä ja armottomassa
todellisuudessa vaikeaksi panna täytäntöön. Niin kauan kuin varat ovat
vähäiset, tahtoo kyllä jokainen ponnistaa viimeisenkin kykynsä jonkin
paremman saavuttamiseksi, mutta jos nähdään, että ponnistukset ovat
turhia, silloin lamaantuu kyky, eikä silloin yhteisellä hankkeella voi
olla menestystä.
Suuriruhtinaan armosta annettiin yhtiön ja suomalaisten siirtolaisten
velat keisarillisten perintötilojen kassaan anteeksi. Meidän prikimme
hinattiin Wladivostokiin, jossa sitä käytettiin Venäjän hallituksen
makasiinina.
Toistaiseksi jäi Strelok uudisasukasten kodiksi, missä he säilyttivät
omaisuuttansa, mutta naimattomat nuoret miehet lähtivät heti matkoille
Nahodkaan ja Wladivostokiin tiedustelemaan mahdollisesti ilmestyviä
ansiotyöpaikkoja.
Kapteeni _Fridolf Höök_ otti hänelle tarjotun paikan vähäisen
valaanpyyntikuunarin päällikkönä. Kuunarin omistajat, herrat
_Lindholm_ ja _Törnqvist_ olivat suomalaisia ja asuivat San
Fransiskossa. He harjoittivat kauppaa Wladivostokissa ja valaanpyyntiä
Tyynen meren rannikoilla, lähettivät sinne keväällä tavaroita ja
palasivat sitten syksyllä San Fransiskoon vieden sinne traaniöljyä.
Ensimmäinen perämies, kapteeni _Jakobsén_, sai työpaikan Nahodkassa
erään wladivostokilaisen kauppahuoneen liikkeessä, joka siellä avasi
haaraliikkeen. Myöhemmin hän samoin kuin useimmat toisetkin palasi
takaisin Suomeen. Helsingissä kapteeni Jakobsén perusti laivatelakan
Kaivopuiston ja kauppatorin välille ja harjoitti siellä kauan laivojen
korjausliikettä.
_Hjalmar Höök_, joka luutnanttina palveli Venäjän meriväessä, oli
saanut ainoastaan virkalomaa seurataksensa siirtolaisten mukana,
ryhtyi jälleen palvelukseen Germak-nimisellä sotalaivalla, joka kuului
Wladivostokiin sijoitettuun laivastoon. Myöhemmin hänkin palasi
Suomeen ja Tammisaaressa hän kuoli keuhkotautiin.
[Kuva: Wladivostok 1870-vuoden vaiheilla.]
Tynnyrintekijä _Mickelson_, joka valaanpyyntimiehenä oli tottunut
harppuuninheittäjä, siirtyi Wladivostokiin, perusti siellä saunan, kun
kaupunki oli kasvanut niin suureksi, että yleisen saunan pito
kannatti. Wladivostokissa Mickelson myöhemmin kuoli.
Ylioppilas _J. Söderhjelm_ siirtyi Wladivostokiin
sähkölennätinlaitoksen palvelukseen, jossa hän palveli kuolemaansa
saakka.
Ent. kauppa-apulainen _Th. Rosenström_, joka aikoinansa oli perustanut
Helsingin kaivopuistoon kylpylaitoksen, kuoli Wladivostokissa.
_Wilhelm König_, saksalaissyntyinen entinen ravintolan viinuri, oli
Itä-Aasiassa asuessaan uuttera tiikereitä hävittämään sekä kaivamalla
niille pyydystyskuoppia että asettamalla strykniinillä myrkytettyjä
syöttipaloja. Kyllästyneenä yksinäiseen elämään Wilhelm König viimein
nai venäläisen nuoren naisen, joka monien törkeiden rikosten tähden
oli karkoitettu Itä-Siperiaan asti. Tuo nainen oli kasvoiltaan hyvin
kaunis, niin että König häneen mielistyi, varsinkin kun nainen osasi
teeskennellä katumusta. Sillävälin kuin König pitemmän aikaa oli kotoa
poissa jollakin työansiolla, hänen vaimonsa otti itselleen venäläisen
sotamiehen rakastajakseen. Königin kotiintullessa vaimo tappoi
sotamiehen peittääksensä uskottomuutensa, joka kuitenkin tuli miehen
tietoon, samoin kuin sotamiehen murhakin. König ei tahtonut itse
joutua epäluulon alaiseksi tuohon murhaan, vaan lähti asiaa
ilmoittamaan viranomaisille saadaksensa rikoksen jotenkuten
järjestetyksi. Miehen ollessa sillä matkalla hänen kaunis venäläinen
rouvansa oli etsimällä miehensä kätköjä löytänyt tiikerien
pyydystämiseen käytetyn strykniinikapselin, jolla hän tappoi itsensä
välttääksensä virallista rangaistusta. Sellaisia kohtauksia voi
tapahtua erämaan yksinäisyydessä.
_Herman König_, puutarhuri, oli kiinalaisten työmiesten työnjohtajana
ja kuoli Wladivostokissa tapaturmaisesti.
_A. Grönberg_, entinen apteekin oppilas ja sittemmin merimies, palasi
takaisin Suomeen ja asettui asumaan Joensuun kaupunkiin. Oli
sukulaisuussuhteissa rikkaan tohtori Cederbergin kanssa.
Laivan rakennusmies Beckström palasi Suomeen.
Turkkuri Tennberg kuoli Wladivostokissa.
Entisestä aliupseeri Engblomista, joka sittemmin oli puuseppänä, ei
tiedetä, palasiko hän kotimaahan vai jäikö Itä-Aasian matkalle.
Maisteri _Viktor Federley_ palasi takaisin Suomeen ja toimi opettajana
Porissa, jossa hän kuoli. Hänen veljensä _Alfred Federley_, joka
Kapmaassa tovereistaan eksyi ja töin tuskin löysi heidät jälleen,
kuoli Itä-Aasiassa.
Entinen työvouti _Eriksson_, sittemmin merimies, palasi kotimaahan.
_Aleksander Stjerncreutz_, suomalainen lääketieteen ylioppilas,
kunnostautui Itä-Aasiassa niin, että hän Wladivostokissa yleni
luotsi-osaston päälliköksi Amurin alueella. Ikänsä loppupuolella hän
palasi Suomeen ja kuoli Helsingissä 1917 tai 1919 aikoihin. Hän oli
naimisissa venakon kanssa ja hänen lapsensa kasvatettiin osaksi
Suomessa, osaksi Venäjällä.
Proviisori _Aksel Walldén_ antautui liikemieheksi ja Wladivostokissa
hän sai kauppaneuvoksen arvonimen. Saatuansa tarpeeksi rikkautta hän
kustansi lapsensa kouluun kotimaahan ja hänen rouvansa asui jonkun
aikaa Helsingissä. Pojan sanotaan lukeneen lakitiedettä ja tytär, joka
syntyi Kapkaupungin edustalla, joutui naimisiin Tigerstedt-nimisen
upseerin kanssa.
Ernst Wetterhoff, joka seurasi Imperator-laivalla matkustajana
olematta osakkaana yhtiössä, palasi takaisin Suomeen ja myöhemmin hän
meni naimisiin neiti Himmelroosin kanssa.
Ne pojat, jotka Suomesta lähtiessä oli otettu mukaan aikoen kasvattaa
heistä valaanpyyntimiehiä, lähtivät yhtiön hajoamisen jälkeen takaisin
Suomeen. He antautuivat Itä-Aasiasta palaavien laivojen palvelukseen
ja pääsivät sillä tavoin takaisin kotimaahan.
Tytöt, jotka Helsingistä olivat köyhäinhoitohallituksen luvalla
lähteneet Amurinmaan retkelle, saivat siellä opetusta ja kasvatusta;
varttuivat voimassa ja taidossa ja joutuivat siellä jokainen naimisiin
eurooppalaisten kanssa.
Yhtiön jäsenistä vain harvoille onnistui saada heti yhtiön
hajoittamisen jälkeen paikka, jossa saivat tilaisuuden ansaita
toimeentulonsa, sillä suurin osa heistä ei osannut venäjän kieltä.
Enimmät saivat tyytyä sellaiseen työhön, mitä sattui tarjona olemaan —
vaikka eivät sellaista työtä olleet koskaan ennen tehneet.
Wladivostokissa rakennettiin kahta isoa puutaloa tanskalaisen
sähkölennätinkaapeliyhtiön laskuun. Rakennusmestari oli tanskalainen
ja hän sovitti niin, että useat suomalaiset saivat työansiota
salvumiehinä, seppinä, maalareina, huoneiden tapiseeraajina,
muurareina tai apumielinä. Sanalla sanoen meikäläiset eivät karttaneet
mitään tehtävää, sillä nyt oli noudatettava sääntöä, ken ei tahdo
tehdä työtä, älköön myöskään syökö.
Naineet miehet eivät voineet matkustaa heti, sillä vaimojansa he eivät
voineet ottaa mukaansa, ennenkuin oli jotakin tietoa toimeentulosta ja
asunnosta. Täytyi pitää huolta heidän toimeentulostaan kotona,
ennenkuin voi lähteä matkalle, ja senjälkeen piti hankkia varmuus
työnansiosta uskaltaaksensa muuttaa kaupunkiin asumaan.
Edellä on mainittu, että suomalaiset tullessaan Strelokiin löysivät
siellä pari kiinalaisten eli mandšujen rakentamaa mutta asumattomiksi
jätettyä rakennusta eli fansaa, jotka korjattiin asuttavaan kuntoon.
Samaa rakennustapaa noudattivat suomalaisetkin uusia huoneita
rakentaessaan, kuitenkin niillä poikkeuksilla, joita he pitivät
parempina.
Mandšulainen fansa tehdään ristikkorakennepuista. Ristikkopuiden
välipaikat on täytetty olkimatoilla, jotka ikäänkuin kangas
kiinnitetään välipuihin: nämä kulkevat keskenänsä yhdensuuntaisesti
korttelin matkan päässä toisistaan. Nämä oljista punotut seinät
rapataan sekä sisä- että ulkopuolelta savella ja muodostavat puolen
jalan paksuisen seinän, joka on täyteinen ja kestää hyvin kylmää
vastaan, sillä ovathan oljet ja savi huonoja lämmönjohtajia. Katto
tehdään myöskin oljista ja savesta; välikattoa ei ole; permanto on
lujaksi poljettua savea; lämmitysuuni on huoneen ympäri kulkeva
kivistä ja savesta muurattu vaakasuora savutorvi, peitetty heinistä
tehdyillä matoilla ja käytetään sekä istuin- että makuupenkkinä. Tämän
penkin toisessa päässä on litteäpohjainen pata, missä kiinalaisen
tärkein ruoka-aine riisi keitetään. Keittoliedestä tuli menee penkin
sisällä olevaa savutorvea myöten penkin toiseen päähän, missä ontto
puunrunko on ulkopuoleisena savutorvena. Akkunana on seinässä oleva
aukko, jossa puinen ristikko on peitetty öljytyllä paperilla. Ovi ja
akkunat ovat aina etelään päin. Keskellä lattiaa on syvennys, jossa
keitetään hiilistöllä. Fansan sekä pihamaan ympärillä on luja aita,
joka on tehty kahden sylen pituisista maahan pystytetyistä paaluista.
Kumminkin on tapahtunut, että tiikeri on päässyt hiipimään pihaan,
siepannut saaliiksensa härän ja hypännyt aidan yli.
Syksyllä 1870, kun tultiin takaisin huonosti onnistuneelta
valaanpyyntimatkalta, olivat yhtiömiehet jo ehtineet rakentaa
Tiikerinlaaksoon kaksi uutta asuinrakennusta, joiden seinät olivat
savesta niinkuin mandšien fansat. Kun yhtiö hajoitettiin ja yhteinen
irtain omaisuus oli jaettu, myötiin yhteinen kiinteä omaisuus
huutokaupalla. Maisteri Federley osti toisen noista Tiikerilaaksoon
rakennetuista asunnoista, toisen lähellä olevan osti Östman.
Kumpaisessakin rakennuksessa oli kaksi huoneistoa, johon kuului
kumpaankin kaksi huonetta ja keittiö sekä eteinen. Välikatto ja
permanto oli jokaisessa sekä kelvolliset ovet, ikkunat ja uunit. Mutta
maisterin rakennuksessa ei vielä ollut vesikattoa. Östmanin
rakennukseen asettuivat asumaan rakennusmestari A. Östman ja hänen
rouvansa ja toiseen huoneistoon insinööri Nilsson rouvansa kanssa.
Mitä rakennuksissa oli keskentekoista, sen päättivät rakennusmestari
Östman, proviisori Walldén ja insinööri Nilsson yhteisesti valmistaa.
He sahasivat lautoja, tekivät lattiat ja välikatot, ovet, ikkunat ja
vesikatot niin että joulukuussa päästiin muuttamaan taloon asumaan.
[Kuva: Asunto Tiikerinlaaksossa.]
Maisterin taloon asettuivat asumaan maisteri Viktor Federley, hänen
veljensä Alfred Federley ja farmaseutti C. J. Schoultz toisessa päässä
rakennusta; toisessa päässä asuivat meidän neljä tyttöämme, sillä
heidät oli yhtiö uskonut maisterin huostaan, jotta hän heille
opettaisi niinkuin koulussa, tiedon alkeita ja uskontoa.
Entiseen poikamiesten asuntoon Strelokissa ei jäänyt ketään asumaan,
mutta perheellisille sisustetussa rakennuksessa asuivat edelleen
nahkuri Pietari Hakkarainen perheinensä, tynnyrintekijä Mickelson
vaimonsa ja pikku tyttöjensä kanssa sekä muurari Grönstrand rouvansa
ja lastensa kanssa. Kun Nilsson ja Östman aikoivat ruveta
maanviljelijöiksi, niin yhdessä asuvaiset pidetyssä huutokaupassa
huusivat kaikki yhtiön muokkaamat viljelysmaat sekä Tiikerin- että
Maisterinlaaksossa. Alfred Federley oli saanut osaksensa hyvän härän
ja sillä piti kaikki ajotyöt tehtämän.
Strelokiin ei jäänyt useampia kuin mainitut kolme perhettä asumaan, ja
niistäkin Grönstrandin ja Mickelsonin perheet aikaisin seuraavana
keväänä muuttivat asumaan Tsimohee nimiseen kylään lähemmäksi
Wladivostokia.
Huutokaupassa olivat Tiikerinlaakson asukkaat huutaneet useita
maamiehille tarpeellisia työkaluja ja tarveaineita sekä veneen.
Ensimmäinen tehtävä oli saada rakennuksen katto tehdyksi. Yhdessä
maisterin kanssa sahattiin lautoja niistä hirsistä, joita prikin
lastina oli tuotu ja katon teko kävi reippaasti, kun katon kannatukset
jo edeltäpäin olivat valmiit. Kun tämä suuri työ oli valmiina, tehtiin
halaistuista hirsistä härälle navetta pystyyn asetetuista puista.
Pystypuut kiinnitettiin toisiinsa hirsien pinnoilla ja katto tehtiin
laudoista. Ennenkun navetta oli valmistunut, oli härkä pihalla ja
kumma kyllä se sai olla rauhassa tiikereiltä, vaikka sellaisia kyllä
kuljeksi ympäristössä. Talven kuluessa oli vielä monen monituiset
tehtävät suoritettavana. Sellaisia olivat hirsien, polttopuiden ja
heinien vedättäminen ja monenlaiset käsityöt. Iltaisin ja hyvin
kylminä talvipäivinä kudottiin verkkoja, ja siinä toimessa maisteri
oli hyvin taitava. Aamupuolella maisteri kokonaan puuhasi koululasten
opetuksessa.
Schoultz kävi joutohetkinään tavallisesti metsästämässä, mutta
metsäkauriit ja hirvet olivat alituisesta ammuskelemisesta tulleet
niin aroiksi, että hän harvoin sai mitään ammutuksi. Ruokaa oli
yltäkyllin, sillä suurin osa yhtiön isosta perunavarastosta oli jäänyt
Tiikerinlaakson asukkaiden osaksi, samoin pari sataa kuivattua lohta
sekä muutamia tuhansia suolattuja sillejä, sen lisäksi jauhoja, teetä,
suolaa ja vähän ruskeata jauhosokeria. Meidän jokapäiväisenä
ravintonamme olivat sentähden kalat ja perunat ja siihen me olimmekin
tyytyväisiä. Tytöt vuorotellen keittivät ruokamme.
»Sunnuntaisin ja muina juhlapäivinä oli meillä tapana paistaa
ohukaisia — kertoo Schoultz — ja se oli minun tehtäväni, sillä minä
olin hyvin taitava niitä kääntelemään. Taikina tehtiin jauhoista,
vedestä ja suolasta, sillä munia ja maitoa ei ollut. Voin asemesta
käytettiin hirvenrasvaa. Kun ohukaisten päälle ripoteltiin vähän
hiekkasokeria, niin ne teetä juotaessa maistuivat mainioilta.»
Joulu vietettiin vallan juhlallisesti. Kaikki siistittiin ja
järjestettiin. Joulupaistin hankkimista varten lähtivät Schoultz ja
Östman yhdessä erääseen metsästysfansaan noin 15 virstan päähän
Tiikerinlaaksosta. Viimeisellä hopearuplalla, joka oli jäljellä
kassassa, onnistui Schoultzin saada rakon täyden hirvenrasvaa ja
lihava metsäkissa. Östman osti myöskin jotakin sellaista ja sitten
lähdettiin heti takaisin. Aivan lähellä kotia onnistui Östmanin ampua
iso hirvi ja siitä hän toisille joululahjaksi antoi kappaleen. Sillä
tavoin he saivat oikein hienon illallisen. Ettei kissa olisi varsin
julman näköinen, leikkasi Schoultz siltä pään ja käpälät; sitten se
näytti paistettuna varsin hyvältä. Maisteri ei ensin tahtonut siihen
koskea, sillä hän aavisteli heti, että se oli jokin petoeläin, mutta
kun Schoultz vakuutti, että se oli vain mäyrä, niin hän otti paistista
palasen ja söi. Kun se hänen mielestään oli hyvää, ei kukaan enää
kysynyt, mikä elukka oikeastaan oli kysymyksessä. Totuus tuli
kuitenkin ilmi seuraavana päivänä, kun käytiin paistin toisen puolen
kimppuun. Oli näet kiireessä jäänyt yksi käpälä kissalta leikkaamatta
ja siinä pitkät terävät kynnet heti oppineelle maisterille ilmaisivat
kissan. Irvistäen hän lykkäsi paistin luotansa sanoen: »Ei maar, hyvät
ystävät, tuo on sentään liian iljettävääl!» — Alfred Federley katseli
käyriä kynsiä, arvellen hänkin, että tuommoisen paistin syöminen oli
toki liian törkeää, mutta hän söi kuitenkin ja niin Schoultzkin teki.
Toisten esimerkki vaikuttaa voimakkaasti: vähän ajan kuluttua
maisterikin leikkasi itselleen reisikappaleen ja söi hänkin.
Tammikuussa 1871 lähtivät kapteeni Jakobsén, proviisori Walldén ja
pari muuta kumppania Nahodkaan mukanansa hevonen, joka oli tullut
kapteeni J:n osalle. Nyt ei ollut kysymys hevosella ajamisesta, sillä
teitä ei ollut, vaan ainoastaan polkuja. Strelokin lahden itärannalla,
kauempana kuin Kokotun, joka ennen jo on mainittu, on parinkymmenen
virstan päässä Maingista järjestyksessä toinen fansa nimeltä
_Tjuvaisa_. Siellä asui kiinalainen kauppias, joka merikaalin
kerääjille piti kaupaksi monenlaisia tarpeita ja ruokavaroja.
Kun tämän fansan ympärillä oli korkeita vuoria, täytyi matkamiesten
jättää reki tavaroineen virstan päähän asunnosta ja taluttaa hevonen
fansaan.
Tammikuussa kiinalaiset viettävät suurta vuosijuhlaansa, joka kestää
liki kuukauden; silloin toimitetaan heidän jumalanpalvelukseensa
kuuluvia tansseja. He hyppelevät ympäri lattiaa laulaen ja tahdissa,
joka ilmoitetaan käsien yhteen lyömisellä ja rämisevillä helistimillä,
sitten he istuvat penkeillensä sääret ristissä allansa, asettavat
eteensä pieniä jalkarahia, joita pidetään pöytien asemesta, ja sitten
he pienistä korvattomista posliinikupeista, jotka ovat vain
sormustimen vetoisia, ryyppäävät »sulia». Suli on pavuista ja
maissista valmistettua paloviinaa. Ahkerasti ryypiskellen he täyttävät
yhä uudelleen pienet pikarinsa pikkuisista kuparisista pulloista,
joissa suli pidetään lämmitettynä. Ryypyn jälkeen pureskellaan päälle
merikaalia, kuivattua kalaa, suolavedessä säilytettyä keitettyä munaa,
paistettua hirvenlihaa y. m. ja kaikki tämä on leikelty pieniksi
palasiksi ja syödessä pistetään suuhun kahdella hoikalla puisella
puikolla, joita kiinalaiset varsin taitavasti käyttävät ruokaa suuhun
ottaessaan.
Kiinalaisten tärkein ruoka on riisi ja se keitetään höyryssä ilman
mitään lientä, niin että jokainen jyvä on erikseen. Se syödään
pienistä posliinikupeista myöskin puisten ruokapuikkojen avulla siten,
että kuppi pannaan suun eteen ja riisi sysätään suuhun puikoilla.
Jokainen varustaa itsellensä kupin ja tulee kuppi kädessä padan
ääreen, jossa ruoankeittäjä kullekin antaa kauhallisen riisiä. Sillä
tavoin keitetty riisi on erinomaisen maukasta ja helposti sulavaa.
Vaikka kiinalaisessa fansassa asuisi ainoastaan kymmenen henkilöä,
niin heillä kuitenkin on oma rukoushuoneensa, joka
yksinkertaisuudessaan ei ole sen suurempi kuin tavallinen
markkinakoju. Siinä on kupera katto ja etupuolelta se on avonainen.
Takaseinällä on alttarintapainen pöytä, jolla on Buddhan kuva ja sen
ympärillä pikkutavaroita, kuppeja, jotka sisältävät hiekkaa tai
kenties pyhää tuhkaa ja siihen pistettynä kokoon käärittyjä
paperilappuja, joihin kenties on kirjoitettu pyhiä lauseita,
nisupullia, jotka on leivottu juhlaa varten Buddhan mielihyväksi, y.
m. Seinillä on kuvia heidän uskontonsa historiasta, väritettyjä
paperiliuskoja, joihin on painettu kirjoituksia Buddhan kirjoista.
Matkamiehemme, jotka Tjuvaisassa olivat yötä, heräsivät suureen
meteliin, sillä hevonen, jolla ei ollut tallia, oli kiskonut itsensä
irralleen, mennyt temppeliin ja syönyt suuhunsa muutamia nisupullia.
Oli vaikeata rauhoittaa kiinalaisten kiihtyneitä tunteita ja sovittaa
tapahtunut pyhyydenloukkaus. Saatiin vielä maksaa lisäksi joitakuita
ylimääräisiä rahakolikoita, jotta kiinalaiset saatiin lepytetyiksi ja
suosiolliselle mielelle. Venäläiset sotamiehet, jotka sotaretkillänsä
olivat kulkeneet tästä ohitse, olivat herättäneet yleistä vihaa, kun
he ylpeästi vaativat ruokaa ja asuinsijaa kiinalaisilta maksamatta
mitään, mitä olivat ottaneet. Kiinalaiset nimittivät heitä
»Lusogoiksi». Mutta me olimme aina käyttäytyneet siivosti ja
ystävällisesti heitä kohtaan ja maksaneet, mitä heiltä olimme saaneet,
ja sentähden he meitä puhuttelivat nimellä »Engeli.»
Kun meidän miestemme piti jatkaa matkaa seuraavana aamuna, niin he
näkivät, että heidän kuormansa oli pengottu ja tavaroita viskelty
sinne tänne. »Lomaasa», joksi kiinalainen sanoo tiikeriä, oli käynyt
kuormaa tarkastelemassa ja muutellut heidän saappaitansa mutta
jättänyt muutoin kaikki vahingoittamatta.
Matka Maingista Nahodkaan on arviolta 80 virstaa ja sillä välillä on
vielä Vostokin lahden varrella kaksi kalastajain fansaa, joissa voi
levätä ja olla yötä. Jos matkan kulkee juoksujalkaa, niin sen voi
tehdä parissa vuorokaudessa. Mutta jos täytyy kulkea härällä,
voidaksensa tuoda jotakin mukanansa, niin sillä matkalla kuluu 3—4
päivää riippuen siitä, mihin vuodenaikaan matka tehdään.
Mandšurian asukkaat, joita eurooppalaiset nimittävät kiinalaisiksi,
taaseiksi ja mandšuureiksi, nimittävät itseänsä mandšeiksi. Heidän
kansansa on ollut Kiinan hallitseva kansa ja heidän kielensä on aivan
erilaista kuin varsinaisessa Kiinassa käytetty kiinankieli, jota puhuu
valtakunnan suuri enemmistö. He pitävät myös itseänsä paljoa
etevämpinä kuin varsinaiset kiinalaiset. Hevosta he eivät käytä
vetoeläimenä, vaan härkää, sillä heidän hevosensa ovat pienet ja
heikot.
Suomalaisten uudisasukasten elämä asumattoman erämaan yksinäisyydessä
kului talviseen aikaan yksitoikkoisesti ilman vähintäkään vaihtelua.
Toinen päivä oli toisensa kaltainen. Eurooppalaisiin tapoihin ja
tarpeisiin tottunut tunsi usein tarvetta hakea muualta, mitä
metsäasunnossa ei ollut saatavana. Insinööri Nilsson kävi useita
kertoja Nahodkassa elintarpeita hankkimassa, milloin yksinänsä milloin
toisten seurassa. Proviisori Walldén, joka myöhemmin Wladivostokissa
antautui liikemieheksi, kyllästyi ensimmäisenä perheellisistä miehistä
Strelokissa asumaan ja kun hän kävi Nahodkassa, antoi valtioneuvos
Furuhjelm hänelle työmiesten johtajan toimen. Kun rouva Walldén jo
maaliskuussa muutti Nahodkaan, niin Tiikerinlaaksoon jäi asumaan
ainoastaan kaksi perheellistä miestä, kumpikin lapsettomia.
Insinööri Nilsson mietti sinne tänne, mitä ryhtyisi tekemään. Silloin
Strelokissa asuva nahkuri Pietari Hakkarainen sai hänet yhtymään
kanssansa yhtiömieheksi. Heidän piti rakentaa nahkurinliikettä varten
huoneisto, ostaa mandšeilta hirvennahkoja, parkita ne ja myydä hyvällä
voitolla kenkäaineiksi. Sopiihan koettaa, arveli Nilsson, ja
nahkurinliikkeen ohella käy maanviljelyskin päinsä. Helmikuun ja
maaliskuun aikana vedätettiin 30 isoa tammipuun runkoa, joista he
sahasivat 4 tuuman vahvuisia lankkuja. Niistä piti sitten
rakennettaman nahkurin työhuoneet. Nahodkasta saatiin lainaksi 100
ruplaa ja ostettiin nahkoja. Jo marraskuulla oli tynnyrintekijä
Mickelson valmistanut parkkitiinuja, jotka jo olivat upotetut maahan.
Tammenkuorista valmistetussa parkkivedessä pidettiin vuodat
likoamassa. Kun valmistettu nahka ei tullutkaan hyväksi, ja kaikesta
päättäen näytti siltä, kuin tämä liike ei kannattaisi, niin Nilsson
kyllästyi hommaan ja kaksi kuukautta työtä tehtyänsä hän erosi
nahkurin toimesta ja jätti työnsä tulokset toverille ilmaiseksi.
Vähän ennen pääsiäistä hän lähti matkalle Nahodkaan ja lupasi palata
takaisin pitkänäperjantaina. Rouva Nilsson lähti silloin kolmen
palvelustytön seurassa miestänsä vastaanottamaan ja kulki lähimpään
fansaan Kokotuniin. Kun naiset eivät siellä tavanneetkaan Nilssonia,
lähtivät he paluumatkalle, sittenkuin mandšin vaimo oli heitä
kestittänyt ja tytöt saaneet lahjaksi kolme pientä koiranpentua.
Paluumatkalla he eksyivät polulta ja lähtivät kulkemaan päinvastaiseen
suuntaan Wladivostokiin päin. Kokotun on Tiikerinlaaksosta noin 8
virstan päässä ja kun he eivät tulleetkaan Abrekin lahden rantaan,
jonka heidän laskujensa mukaan olisi pitänyt näkyä jo kauan sitten,
pelästyivät he ja etteivät enää eksyisi, alkoivat he kiivetä
Joosefin-vuorelle nähdäksensä sieltä, missä päin Strelokin lahden vesi
on. Tytöt itkivät ja koiranpennut olivat raskaat kantaa jyrkkiä
vastamäkiä raivaamattomilla poluilla. Monta kertaa he yrittivät jo
viskata penikat, mutta sääli pääsi voitolle ja tytöt pitivät
kantamuksensa. Vaikka rouva Nilsson itse oli kauhean levoton, piti
hänen kuitenkin tyttöjä rauhoittaa ja lohduttaa. Kun he tulivat ylös
vuorelle, niin he näkivät vettä edessänsä ja tiesivät, mihin suuntaan
heidän piti kulkea. Alkoi jo hämärtää, kun he tulivat rantaan, jossa
he seurasivat polkua, vaikka se heistä näytti oudolta. Silloin he
matkan päässä näkivät tulen kiiltävän ja saapuivat heille ihan
vieraaseen fansaan, josta ei kellään yhtiömiehistä ollut mitään
tietoa. He olivat joutuneet Ussurin lahden puolelle Strelokin lahden
asemesta.
»Täällä täytyy olla yötä», arveli rouva Nilsson, »käyköön kuinka
hyvänsä.» Sillä metsään he eivät voineet jäädä villien petojen
hyökkäyksille alttiiksi. Yö oli kylmä ja he olivat peräti väsyksissä,
eivätkä sitäpaitsi tienneet, miten kaukana he olivat kotoa.
Kun he tulivat sisälle fansaan, jossa asui vanha ukko, niin tämä ei
tahtonut uskoa silmiänsä nähdessään neljä sievää tyttöä edessänsä.
Rouva Nilsson oli silloin ainoastaan 20 vuoden ikäinen. Ukko säikähti,
eikä millään tavoin tahtonut heitä pitää luonansa, vaan aikoi ajaa
heidät ulos. Mutta rouva Nilsson oli taipumaton; hän istui lavitsalle
ja näytti, että hän tahtoi maata tässä (»sudjoo») ja jyrkästi hän
vaati, että he tahtoivat saada ruokaa (»tsjifa») ja munia (»tuotru»)
ja vakuutti, että he olivat »Engeli», jotka olivat tulleet Maingista.
Viimein ukko tuli vakuutetuksi, että hänen luoksensa saapuneet olivat
tavallisia kuolevaisia ihmisiä ja sitten hän parhaansa mukaan järjesti
heille yösijoja, ja antoi heille munia, teetä ja hirssiä syödä.
Vaivoista uupuneina tytöt nukkuivat hurskaan unta, mutta rouva oli
koko yön valveilla.
Herra Nilssonin tultua kotiin iltapäivällä ja saatua tietää, että
rouva oli lähtenyt häntä vastaan, lähti hän vuorostaan rouvaa ja
tyttöjä vastaan, sillä hän luuli, että he olivat sivuuttaneet
toisensa, koska hän itse ei ollut käynyt sisällä Kokotunissa. Hän ei
ehtinyt kauemmaksi kuin Abrekin lahden luo, kun jo alkoi hämärtää. Hän
arveli, että rouva ja tytöt olivat jääneet fansaan yöksi, jonka vuoksi
hän palasi kotiin. Seuraavana päivänä hän meni Kokotuniin ja kun hän
siellä sai tietää, että etsityt henkilöt olivat edellisenä päivänä
olleet siellä ja palanneet takaisin, niin joutui hän aivan ymmälle
siitä, mihin he olivat joutuneet ja kiiruhti heti kotiin. Kun Nilsson
tuli Maingiin, olivat rouva ja tytöt jo tulleet kotiin. Mandši-ukko
oli ollut niin kohtelias, että saattoi heitä kotiin asti ja palkkioksi
hän sai muutaman rukiisen reikäleivän, joita mandšit pitävät suuressa
arvossa, sillä heillä ei ole itsellään leipomauuneja, vaan he
kypsentävät nisukakkunsa höyryssä. Sillä tavoin kypsennetyt leivät
eivät nouse kuohkeiksi, vaan tulevat raskaiksi ja maistuvat
taikinalle.
[Kuva: Korealainen fansa.]
Rouva Nilsson oli kuitenkin rasittunut liiaksi, niin että hän alkoi
sylkeä verta, jonka tähden hänen miehensä piti lähettää hänet
Nahodkaan, missä lähinnä oli lääkäri ja lääkkeitä.
Pitkin talvea kestänyt yksitoikkoinen elämä, jolloin päivät olivat
niin toistensa kaltaiset, ettei huomattavaa muutosta tapahtunut,
muuttui vasta avoveden tultua. Silloin tulivat kalat ja taskukravut,
vesilinnut ja vilkas elämä, kun lahdella liikkui purjeita. Talven
kuluessa kudotut verkot laskettiin heti mereen ja saatiin runsaasti
silliä ja muita kaloja. Schoultz ja maisteri menivät usein
pyydystämään taskukrapuja. (Lukija kenties tietää, että taskukravuksi
sanotaan meressä eläviä varsin lyhytpyrstöisiä krapuja — ruotsiksi
krabba — jotka kyllä ovat syötäviä elukoita. Niitä ei tavata Suomen
rannikoilla, vaikka niitä kyllä on esim. Köpenhaminassa ja
Etelä-Ruotsissa.)
Taskukravun pyyntiin käytettiin hyvin hoikkaan ja pitkään seipääseen
kiinnitettyä atrainta. Ruuhella kuljettiin pitkin kallioiden ääriä ja
kun krapu nähtiin, niin sitä iskettiin selkään ja nostettiin ylös.
Tavallisesti kuljeksivat toistensa seurassa koiras- ja naaraskrapu.
Joskus oli koiraksella kaksikin naarasta mukanansa. Silloin aina
iskettiin koirasta, sillä kun sitä alkoi nostaa, niin se kiiruhti
tarttumaan kynsinensä naarakseen kiinni ja nosti senkin mukanansa. Jos
taas iski naarasta, niin ei se koirakseen tarttunut. Taskukravut
pysyttelevät parin sylen syvyydellä ja syvemmälläkin, mutta harvoin ne
tulevat matalammalle vedelle. Nämä niin sanotut japanilaiset
jättiläistaskukravut ovat jonkun verran hämähäkin näköisiä, mutta pää
ei pistä ulommaksi ruumiista, joka on latuskainen. Sääret lähtevät
ruumiin sivuilta, eikä niinkuin hämähäkin sääret pään ja ruumiin
väliltä. Ison taskukravun ruumis on noin 8 tuumaa reunasta toiseen ja
paksuus on noin 3 tai 4 tuumaa. Niillä on kuusi jalkaa ja kaksi käden
tapaista, joissa on verrattain pienet kynnet. Jalat ovat viisi tuumaa
ympärimitaten ja kyynärän pituiset. Väriltänsä ne ovat keltaiset kuin
sitruunan hedelmät ja lihalla on hieno, vähän imelähkö maku. Ison
kravun syötyänsä on mies kylläinen. Jos meri oli tyyni, niin krapujen
ottaminen oli varma kuin hyllyltä poimiminen.
Pian senjälkeen kuin insinööri Nilsson oli tullut takaisin Nahodkasta
rouvaansa saattamasta lääkärin luo, alkoi sillien pyynti ja, kun
silliä nousi Strelokin lahteen, niin hän neljän päivän kuluessa sai
saaliina 6 000 silliä, jotka suolattiin isoon tynnyriin. Heillä oli
suuria uusia tammisia tynnyreitä, jotka olivat ostetut traaniöljyä
varten, ja jokainen sai oman tynnyrinsä. Ruokavaroista ei nyt ollut
huolta, sillä paitsi niitä jauhoja, jotka jokainen sai jaossa, osti
Nilsson yhden maton jauhoja poismuuttavilta poikamiehiltä, — perunoita
oli runsaasti, hirvenlihaa ja rasvaa saattoivat he vaihtokaupalla
saada mandšeilta suoloja vastaan. Ei siis tällä kertaa muuta kuin
ryhtyä maanviljelystöihin.
Abrekin laaksossa, alkaen Abrekin lahdesta Wladivostokiin päin leviää
iso monen neliöpeninkulman laajuinen tasanko, jossa on hedelmällinen
maanlaatu ja siellä kasvaa uhkeata heinää ja kauniita kukkia. Kas
siellä saisi maanviljelijä ihania vehnäsatoja, jos vain olisi
liikeneuvoja, pääomaa ja työväkeä. Siellä oli noin 20 tai 40 virstan
päässä toisistaan kaksi mandšien maanviljelysfansaa nimeltä _Šituhaa_
ja _Kangaosa_. Ennenkuin insinööri Nilsson matkusti Nahodkaan hän meni
sinne ja osti 20 kappaa ruista, 10 kappaa kauroja, vähän tattaria ja
ruskeita papuja. Huhtikuun puolivälissä voitiin jo alkaa maan
muokkaaminen. Viisitoistavuotias tyttö, joka oli Nilssonin
palveluksessa, talutti härkää ja Nilsson ohjasi auraa. Maa kynnettiin
omatekoisella auralla ja äestettiin omatekoisella äkeellä. Seppä
Wikholmin johdolla kehui Schoultz tottuneensa oivalliseksi sepäksi.
Hän kertoi, että peltoihin oli kylvetty rukiita, kauroja, tattaria,
maissia ja perunoita.
Rouva Nilssonilla oli tarpeeksi tekemistä talouden hoitamisessa ja
vaatteitten ompelemisessa. Hänen apuansa käyttivät ahkerasti kaikki,
jotka tahtoivat saada jotakin tehdyksi, ja hänen ansionsa ei ollutkaan
vähäinen, sillä hän valmisti sekä naisten että miesten pukuja.
Kun kevätviljat ja perunat olivat kylvetyt, alkoi Schoultz
valmistautua pitkälle metsästysmatkalle.