Valaanpyyntiretkestä kerromme tässä Nilssonin mukaan.
Purjehtimaan lähdettyä pysähdyimme ensin _Olga_-nimiseen hyvään
satamaan, joka on 160 meripeninkulmaa pohjoisempana kuin Strelok.
Siellä on vähäisen joen suulla samanniminen venäläinen kylä.
Vuorokauden siellä viivyimme, ja sen ajan kuluessa asukkaat meille
pyydystivät 500 isoa lohta, jotka maksoivat 10 kopeekkaa kappale.
Hauskaa oli katsella, miten näppärästi he vetivät lohet vedestä. Joki
oli paikoitellen ainoastaan parin sylen levyinen. Heillä oli kahta
lajia pyydystyskaluja: kolmihaarainen iskuatrain ja seiväs, jonka
päässä oli koukku. Nopeina kuin salamat mennä vilahtivat lohet
yhtämittaa vasta- ja myötävirtaan. mutta yhtä nopeasti miehet iskivät
atraimensa toiseen tai toiseen kalaan ja tavallisesti kylkeen isketty
lohi vedettiin maalle. Kerrottiin, että Amurinjoen suulla muutamina
vuodenaikoina saadaan lohia niin runsaasti, ettei lohella silloin
ollut enää arvoakaan, vaan myytiin sitä kopeekasta kappale. Silloin
japanilaiset lannoittivat peltojansa kaloilla.
Mitä rikkauksia täällä olisikaan ollut ansaittavina kapitalisteilla,
jotka olisivat säännöllisellä tavalla voineet harjoittaa kalastusta!
Seuraava paikka, johon aioimme mennä, oli vähäinen _Moneron_-niminen
saari Sahalinin läheisyydessä. Sen paikan kapteeni Höök tunsi
entisiltä matkoiltaan. Siellä nousee merikarhuja tuhansittain keväällä
synnyttämään penikoitansa ja parittelemaan. Niiden pyynti tapahtuu
seuraavasti:
Tarkastellaan varovasti, onko niitä kylliksi paljon noussut maalle,
että kannattaa ryhtyä niitä pyydystämään. Jollei niitä ole, niin
asetutaan niitä odottamaan. Vanhat koirakset kömpivät maalle ja
jokainen niistä koettaa houkutella luoksensa niin monta naarasta kuin
suinkin. Naarakset nousevat sitten hitaasti ja asettuvat koirasten
ympärille, jotka tappelemalla muita koiraksia vastaan puolustavat omaa
perhettänsä. Koirakset kahakoivat kiivaasti lisätäksensä omien
naarastensa lukua ja naarakset liittyvät niihin, jotka parhaiten
pitävät puolensa. Nuoremmat ja heikommat merikarhut töin tuskin
onnistuvat saamaan naarasta itselleen.
Kun sillä tavoin on karttunut kylliksi suuri joukko merikarhuja
maalle, niin pyydystäjämiehistö muodostaa ketjun pitkin rannikkoa,
jokainen varustettuna saarnipuisella nuijalla. Näin ajetaan merikarhut
kauemmaksi maalle ja tapetaan siellä iskemällä nuijalla kuonoon.
Niiden nahat ovat hyvin arvokkaita ja niitä sanotaan majavahylkeen
nahoiksi; nahat suolataan ja sellaisessa tilassa ne kuljetetaan
Honoluluun tai San Fransiskoon, jossa ne valmistetaan turkisnahoiksi
(säl-bisam).
Tullessamme Moneron-saaren luo, näimme, että toinen laiva oli siellä
ankkurissa ennen meitä. Kapteeni meni laivaan ja sai kuulla, että se
oli amerikkalainen »Briggs», joka siellä oli pyydystysretkellä. Me
jätimme amerikkalaiset rauhassa pyydystämään, sillä Briggs kuuluu
uhanneen asein puolustaa pyyntipaikkaansa. Laivasta voitiin
kaukoputken avulla nähdä merikarhujen joukottain matelevan
rannikoilla. Siinä meiltä meni hukkaan suuri rikkaus. Kapteeni Höök
meitä lohdutti sillä, että me kyllä löytäisimme jonkun toisen saaren,
missä me häiritsemättä saisimme nuijia merikarhuja; mutta sen pahempi,
tämä toivo petti.
Vähän myöhemmin suomalaiset menivät maihin toiseen pieneen
tuntemattomaan saareen ja poimivat siellä veneen täyteen linnunmunia.
Jokainen sieppasi kiinni niin monta lintua kuin saattoi pitää,
ennenkuin ne olivat ehtineet lentää pois, sillä ne olivat pesissään
niin taajassa, etteivät ne kaikki voineet yhtaikaa lähteä lentoon,
vaan niitä kävi ottaminen käsin kiinni. Oli juhannusaaton aatto, ja
sinä päivänä laivamiehet kaikki joivat munatotia. Jokainen oli koonnut
munia kymmenittäin.
Heinäkuun alkupäivinä tultiin Ohotan meressä oleville Šantarin
saarille. Siellä uiskenteli jäälauttoja kaikkialla ja enimmäkseen oli
niin paljon sumua, ettei nähnyt ollenkaan eteensä. Yöllä vuoroveden
noustua maallepäin tuli veden mukana jäitäkin ja ahtautui niin
tiheästi laivan ympärille, että pelkäsimme sen pusertuvan rikki.
Kyllähän koetimme seipäillä lykätä jäitä pois laivan luota, mutta ei
se auttanut. Vaikka laiva oli ankkuroituna, veivät jäät laivan
mukanansa ja ahdistivat meidät lahteen, jonka suupuoli oli aivan
kapea. Aamulla sumun hälvettyä huomasimme ihmeeksemme olevamme
avarassa lahdessa, maata joka puolella ympärillämme paitse lahden
suulla. Laskuvesi virtasi nyt maalta poispäin ja vei jäätkin mukanansa
ja muutaman päivän kuluttua jäitä ei enää näkynytkään. Arvelimme, että
jäät olivat pusertaneet meitä pahimmin kulkiessamme lahden suun
kohdalla.
Kaiken kesää me risteilimme joka suunnalle Ohotan meren eteläosassa
etsien valaita ja usein olimme niitä lähellä. Kerran valas nosti
venettä, jossa kertoja (Nilsson) oli, niin että jokaisen piti
heittäytyä toiselle laidalle, ettei vene kaatuisi. Mutta heti valas
sukelsi jälleen. Toisen kerran vene joutui ihan kolmen ison valaan
keskeen, jotka leikittelivät. Oli jännittävä hetki, kun äänettömästi
melomalla pääsimme aivan niiden viereen. Yksi valaista olisi varmasti
joutunut meidän saaliiksemme, jollei harppuuninheittäjä olisi
epäröinyt ja laiminlyönyt oikealla hetkellä heittää keihästä. Hän näet
odotti veneen ohjaajalta heittokäskyä; tämä taas luotti heittäjän
omaan arvosteluun, sillä veneen peräpuolelle ei voinut nähdä, milloin
olisi paras hetki käsillä. Valaat aavistivat jotakin outoa olevan
tekeillä ja sukelsivat suorastaan meren syvyyteen. »Etkö jo heitä?»
huudahti veneen ohjaaja, ja silloin harppuuni singottiin veteen valaan
jälkeen, joka jo oli kadonnut näkyvistä ja tietysti ase ei osunut. On
huomattava, ettei meillä ollut mukanamme yhtään tottunutta
harppuuninheittäjää lukuunottamatta kapteeni Höökiä ja tynnyrintekijä
Michelsonia, ja nämä olivat kumpikin veneiden ohjaajina. Meidän piti
käytännössä oppia ammattimme.
Kun ruokavaramme alkoivat olla vähissä, menimme maihin erääseen
giljakkikylään ja ostimme siellä lehmän teurastaaksemme. Kauppias,
joka oli yksi kylänvanhimmista, käytti silmälaseja, joissa oli isot
pyöreät lasit, siten vaikuttaaksensa herättävästi arvonantoa. Samalla
tavalla tekivät nekin kiinalaiset, jotka tahtoivat olla muita
etevämmät.
[Kuva: Giljaaki.]
Kerran, kun olimme soudelleet pitkät matkat ympäri, usein niin kauas
laivasta, joka oli ankkurissa, ettei sitä näkynytkään, vaikka
tiedettiin, missä päin se oli, näimme giljakin rannalla. Kun meillä
oli nälkä, menimme maalle, kokien saada kalaa, sillä emme olleet
syöneet lämmintä ruokaa koko päivänä. Giljakilla oli kevyt kolmen
sylen mittainen verkko käsivarrella ja yhtä pitkä hoikka seiväs. Ukko
heitti ulos verkkonsa, jonka toinen pää oli kiinnitetty seipääseen.
Seipään toinen pää oli ukon kädessä. Muutaman yrityksen jälkeen jo
8—10 naulan painoinen hopeankiiltävä lohi pyristeli rannalla. Se
ostettiin ja pantiin heti rautaiseen ämpäriin kiehumaan suolaisessa
vedessä. Maksuksi lohesta annoimme englantilaisen keksin, sellaisen,
jollaisia merimiehille annetaan ruoan mukana. Sanomattakin sen
ymmärtää, että lohi meistä maistui hyvälle.
Ohotan meren rannikot ovat kaikkialla täynnä tuulen ajamia puita,
joita aallot ovat viskelleet rannoille. Enimmäksensä ne ovat sellaisia
puita, jotka aikoinansa ovat irtautuneet jokien varsilta, kun
kevättulvat ovat paljastaneet niiden juuret. Hiekka ja laineet olivat
silittäneet ne niin kirkkaiksi ja pyöristäneet niiden päät, että ne
olivat kuin jossakin koneessa sorvatut, ja niitä oli kasaantunut sylen
korkeudelle ja enemmänkin pitkät matkat. Rantojen muodostus näyttää
olevan samanlainen kuin Hollannissa, sillä vesirajan sisäpuolella on
laajoja hiekkakenttiä, joista meri on vetäytynyt pois.
Koko kesän kuluessa emme saaneet Ohotan merellä enempää kuin yhden
ainoan valaan ja senkin pienemmän kuin edellisen Strelokissa
pyydystetyn. Meidän ruokavaramme ja muutkin tarpeemme alkoivat loppua.
Yleistä tyytymättömyyttä ilmestyi näkyviin; useimmat tahtoivat palata
kotiin, vaikka kapteeni Höök vielä halusi koetella onnea. Kun ei
valaita löydetty, päätettiin tappaa muita merielukoita, mistä vaan
rasvaa saataisiin. Hylkeensukuisia elukoita oli kyllä paljon.
Olivathan suomalaiset jo ennen valaanpyyntiretkelle lähtöänsä nähneet
Strelokin lahden suulla merileijoniksi nimitettyjä isoja elukoita,
joista varmaan lähtisi paljon rasvaa. Ja niin tehtiin vielä
toisenlainen yritys.
Kapteeni Höökillä oli ehdotus valmiina. Hän oli edellisinä vuosina
purjehtinut Ohotan ja Beeringin merillä ja tiesi siellä olevan suuria
merieläviä, hylkeiden ja mursujen sukuisia _merilehmiä_, jotka syövät
meressä kasvavaa ruohoa ja lihoavat hyvin rasvaisiksi. Kun ne nousevat
maalle, ovat ne niin kömpelöitä ja avuttomia, että niitä on helppo
tappaa ja niistä saa runsaasti traania, sillä ne ovat paljon suurempia
kuin hylkeet. Ruvetaan niitä pyydystämään ja kokoamaan niiden rasvaa.
Siitä tulee arvokas kauppatavara.
Kokeneen johtajan ehdotusta pidettiin hyvänä, ja sitä päätettiin
noudattaa, kun ei valaiden pyydystäminenkään onnistunut.
Merilehmäksi (latinaksi Rhytina Stelleri) nimitettiin erästä suurta
hyljelajia, joka tavattiin Beeringin meressä. Sen pituus vaihteli
8:sta 10:een metriin ja sen paino oli keskimäärin 48 000 kiloa. Sillä
ei ole yläleuassa etuhampaita, vaan samanlainen rusto kuin
lehmälläkin. — Merilehmät syövät heinää meren pohjalla ja lihoavat
hyvin rasvaisiksi. Kun ne nousevat maalle parittelemaan, ovat ne hyvin
kömpelöitä ja aivan avuttomat pyyntimiesten hyökkäyksiä torjumaan.
Honkolan kartanon entinen omistaja, amiraali Furuhjelm kertoi kerran
joutuneensa sellaiselle pyyntiretkelle Pohj. Amerikan rannikolla.
Merilehmiä oli kömpinyt maalle iso ryhmä ja pyyntimiehet niitä
tappoivat minkä kerkisivät. Peljästyneet merielukat lähtivät pakoon
pyrkien mereen. Amiraali oli rannalla ja näki koko lauman hyökkäävän
häntä kohti. Kun hän luuli noiden isojen elukkain hyökkäystä
vaaralliseksi, alkoi hän huutaa apua, sillä hän oli tullut vain
katselemaan elukkain pyyntiä ja oli aseeton. Suuresti hän kummastui,
kun eräs pyyntimiehistä seipäällä hosuen sai koko merilehmäryhmän
kääntymään pakoon.
Niin säälimättömästi ovat ihmiset tappaneet merilehmiä niiden rasvan
ja nahan tähden, että koko elukkalaji tätä nykyä lienee sukupuuttoon
hävitetty. Sillä ne eivät ollenkaan kykene puolustautumaan
pyyntimiehiä vastaan ei hampainensa eikä pakoon lähtemällä, kun ne
maalla ovat niin kömpelöitä. Kenties niitä on vielä Pohjoisjäämeressä.
Laiva oli saapunut pohjoiseen saaristoon. Olivatko saaret Kuriilien
vai Aleutien ryhmään kuuluvia, sitä ei kertoja minulle maininnut,
mutta kun tarkastettiin kiikarilla rantoja tarkasti, niin jopa tuolla
yksinäisellä luodolla nähtiin merielukka, joka oli kömpinyt
kallionkielekkeelle päivää paistattamaan. Puolitusinaa miestä astui
veneeseen ja hiljaa soudettiin luotoa kohti, missä otus venytteli
kalliolla. Takaperin huopaamalla sitä lähestyttiin tuulen alapuolelta.
Väkevin miehistä oli asettunut veneen perään rautaisilla vanteilla
varustettu tamminen nuija kohotettuna käsissä. Parin kolmen sylen
pituinen ja hyvin paksu elukka loikoili kivellä, välittämättä
vähääkään hiipivästä veneestä. Kun vene oli tullut tarpeeksi likelle,
iski perässä istuva mies täydellä voimalla elukkaa päähän nuijallaan,
luullen sen kallon murskaavansa.
Hirmuisesti ärjyen syöksyi meripeto kalliolta mereen ja noustuaan
esiin syvyydestä hyökkäsi se heti venettä vastaan. Sitä lyötiin
uudelleen nuijalla päätä kohti, mutta se otti nuijaniskun vastaan
torahampainensa, tempasi nuijan pois perämiehen käsistä ja puraisi
nuijanvarren poikki. Heti se uudisti hyökkäyksensä venekuntaa vastaan.
Sitä iskettiin kirveillä, pisteltiin keihäillä ja venekunnan toiset
miehet soutivat pakoon pedon raivokkaasti uidessa jäljestä. Sen suusta
ja sieraimista syöksyi verta miesten päälle sen hyökätessä puremaan.
Miehillä oli täysi työ suojella henkeänsä vimmatusti hyökkäävää
meripetoa vastaan. Aseistetut miehet iskivät kilpaa sitä keihäinensä
ja kirveinensä joka kerran, kun sen pää kohosi vedestä venettä kohti.
Pitkän taistelun aikana peto viimein paljosta veren vuotamisesta uupui
ja saatiin tapetuksi. Useita ämpärillisiä veden sekaista verta
ammennettiin ulos veneestä, kun kahakka oli päättynyt.
Väsyneinä ankarasta ottelusta miehet vetäytyivät laivaan hinaten sinne
vaivalloisesti saatua saalistansa. Ja kun mielenkiihtymys oli
tyyntynyt, niin joku heistä virkkoi:
»Kuulkaas pojat! Kyllä tämä on ensimmäinen ja viimeinenkin meripeto,
jonka päivällisunta me häiritsimme hyökkäyksellämme. Tämmöisen
rasvamöhkäleen pyydystäminen on liian hengenvaarallista hommaa.»
Tapettu merielävä ei ollut mikään merilehmä vaan merileijona. Sillä
nimellä tunnettu elukka (latinaksi Otaria) tavataan vielä yleensä
Beeringin salmen ja Japanin välisillä vesillä. Se on hylkeiden
luokkaan kuuluva ja sen pituus on vain 5 metriä. Koiras painaa
täysikasvuisena 500 kiloa, mutta naaras on vain ⅕ koiraksen
suuruudesta.
[Kuva: Aino-kansan mies ja nainen.]
Ensimmäinen yritys rikastua traanirasvan kaupalla opetti suomalaiset
uudisasukkaat jättämään kaikki merileijonat rauhassa lisääntymään.
Helsingin Yliopiston eläintieteellisessä museossa on täytetty
merileijona. Arvatenkin amiraali Furuhjelmin hankkima ja lahjoittama.
Paluumatkalle lähdettiin, poikettiin rannikolla lahteen, jossa kasvoi
korkeita kauniita lehtikuusia, hakattiin niitä haloiksi ja täytettiin
niillä laiva. Myöskin Sahalinin saarelle poikettiin, kun täytyi
välttää epäsuotuisaa tuulta. Kun miehet kävivät poimimassa muuraimia,
joita siellä oli runsaasti, näkivät he Aino-kansaan kuuluvan naisen,
joka heitä pelästyi ja rupesi itkemään, mutta rauhoittui pian, kun sai
muutaman hopearahan. Aino-kansaa asuu sekä Sahalinin saarella että
Japanin pohjoisimmissa osissa. Heidän silmäkulmansa ovat
tuuheakarvaiset, usein yhteenkasvaneet ja miehet ovat tuuheapartaisia,
siinä kohden poiketen kaikista muista mongoolirotuisista ihmisistä.
Ainojen asunnot ovat kiinalaisten asuntojen kaltaisia.
Laivan ollessa ankkuroituna miehistö 20 sylen syvyydellä onki merestä
turskia suoraan laivasta. Niitä oli niin runsaasti, ettei kauan
tarvinnut nykäisyä odotella.