Pitkän ja monivaiheisen, osaksi tukalankin merimatkan jälkeen olivat
suomalaiset vihdoin saapuneet matkansa päähän, olivat valikoineet
uuden asuinpaikkansa ja laskeneet laivansa ankkurin tyyneen ja
suojattuun satamaan. Kun suurimman osan elämästään kiinteällä maalla
asuneet ihmiset, kaikenlaiset myrskyt ja heilumiset koettuaan, nyt
vihdoinkin pääsivät tyyneen satamaan ja tunsivat sieraimissaan metsän
tuoksun, niin heidän teki mielensä levätä yö vakavalla maankamaralla.
Vähät siitä, vaikka ihmisasuntoa ei näkynyt missään. Olihan ranta
tasainen ja kaunis. Kuivista puista tehtäisiin nuotiovalkea, jonka
ääressä olisi suloinen nautinto nukkua verrattuna siihen edestakaisin
heilumiseen, jota oli saatu kokea laivassa merellä.
Ja niin mentiin maihin vähän matkan päähän laivasta. Tehtiin
nuotiovalkeat ja haaveiltiin tulevaisuuden unelmia kaikesta siitä
onnesta, mikä tässä uudessa kotiseudussa toivottiin saavutettavan.
Vielä oli maa asumatonta, suomalaiset tulivat paikkakunnalle
ensimmäisinä ja olivat oikeutetut valitsemaan asuinpaikaksensa, minkä
paikan vain tahtoivat. Arvatenkin olisi raskas ja pitkällinen työ
edessä ennenkuin täällä saataisiin asumuksia ja viljelysmaita kuntoon,
mutta leppoinen ilmanala antoi toiveita maanviljelyksen ja
puutarhanhoidon hyvästä menestymisestä. Luottamus toinen toisensa
apuun ja yhteisvoimiin sai mielet kuitenkin turvallisiksi ja
toivehikkaiksi.
Nuotiovalkeiden ääressä lausutut toivorikkaat sanat saivat pian rumia
säestyksiä. Metsästä alkoi usealta eri haaralta kuulua pitkin yötä
ilkeitä ääniä, jommoisia ihmisen kurkku ei saa syntymään. Suomalaiset
olivat tulleet tälle seudulle siihen vuodenaikaan, jolloin tiikerit
parittelevat, ja neljältä viideltä eri taholta kuului tiikerien ääniä
metsästä, kun ne houkuttelivat toisiaan niinkuin kollikissat
naaraskissoja, jommoinen musiikki kyllä on Suomessakin tuttua.
Tuollainen ääni oli uudisasukkaille hyödyllinen ilmoitus, jotta
tiesivät olla varuillaan noitten vaarallisten petojen suhteen.
Strelokin lahdelta katsellessa mantereelle päin näkee noin 4—5
kilometrin päässä meren rannikolta taustassa parintuhannen jalan
korkuisen vuoren, jota kiinalaiset nimittävät _Maing_, mutta
suomalaiset antoivat sille nimen _Joosefin vuori_. Matka Strelokista
on yhtä pitkä Nahodkaan kuin Wladivostokiin. Vasta sitten, kun
suomalaiset uudisasukkaat olivat perehtyneet paikkakuntaan, tulivat he
huomaamaan, että lähin ihmisasunto oli noin 8 kilometrin päässä oleva
kiinalainen mökki eli fansa nimeltä _Kokotun_, jossa asui 4-henkinen
perhe, kiinalainen metsästäjä vaimonsa ja poikansa kanssa ja lisäksi
heidän työmiehensä.
Imperatorilla saapuneet suomalaiset pitivät yhtiökokouksen ja
päättivät asettua asumaan Strelokiin, jonka he olivat katsoneet
mukavimmaksi paikaksi ja ensiksi päätettiin korjata nuo hyljätyt
kiinalaisten rakentamat huoneet asuttavaan kuntoon, sillä talvi oli
tulossa ja syksy oli jo pitkälle edistynyt. Päällystön ja merimiesten
sekä muutamain yhtiömiesten johdolla laiva palasi Nahodkaan tuomaan
siellä ostettua karjaa.
Kaikki maalle jääneet joutuivat vilkkaaseen toimintaan ja ne, jotka
ennestään eivät olleet työhön perehtyneet, saivat käytännöllisesti
oppia esiintulevia tehtäviä, kun heitä oli neuvomassa työnjohtajat ja
käsityöläiset, jotka heidät ottivat apulaisikseen.
Pian olivat molemmat autiot kiinalaisten rakennukset valmiiksi
sisustettuina. Suurempi rakennus sisustettiin naimattomille nuorille
miehille. Siihen sijoitettiin 35 makuupaikkaa ja iso lämmitysuuni,
joka muurattiin harmaista kivistä, sillä tiiliä oli ainoastaan
leipomauunia ja keittotakkaa varten. Pienemmässä rakennuksessa oli
vain kaksi huonetta, keittiö, jossa oli leipomauuni ja keittoliesi
sekä sali, joka oli jaettu kuuden eri perheen ja neljän palvelustytön
asuttavaksi.
Priki palasi Strelokiin syyskuun lopulla ja toi mukanansa 20 härkää ja
hevosen. Lypsylehmiä ei ollut saatavissa. Vetoeläiminä kiinalaiset
käyttivät ainoastaan härkiä.
Heti kuin asuinhuoneet olivat kunnossa, muuttivat rouvat, jotka laivan
mukana olivat käyneet Nahodkassa, maalle asumaan. Jokaisen emännän
piti neljän palvelustytön ja parin yhtiöön kuuluvan miehen avustamana
vuoron mukaan hoitaa viikon ajan taloutta ja valmistaa ruokaa kaikille
50:lle hengelle. Ruokavarojen hoitaja antoi talouteen ruoka-ainekset.
Näin alettiin kommunistinen yhteiselämä.
[Kuva: Suomalaisten uudisasunto Strelokissa.]
[Kuva: Suomalainen siirtola-alue Tyynen meren rannikolla.]
Kun asuinhuoneet oli saatu valmiiksi, piti rakennettaman tavarasuojia
ruokatavarain ja tarvekalujen säilyttämistä varten sekä
navettarakennuksia elukoille. Heiniäkin piti koottaman tarpeeksi
paljon talven varalle. Kyllä saatiin tehdä monenlaista työtä: muurata,
sahata, rakentaa, nikkaroida ja sitäpaitsi suorittaa
maanviljelystöitä. Mutta jokainen teki työtä ilolla ja kukin toivoi
parempia aikoja. Myöhään syksyllä kuokittiin pari tynnyrinalaa maata.
Jokaisen oli tehtävä yksi kapanala päivässä. Joka oli voimakas ja
työhön tottunut, suoritti tehtävän 6:ssa tai 7:ssä tunnissa;
tottumaton sensijaan sai tehdä työtä kymmenenkin tuntia, mutta pitkä
merimatka ja iloinen elämä laivalla oli voimistanut ja kehittänyt
niitäkin, jotka olivat tottumattomia ruumiilliseen työhön.
Heti Strelokiin tultua pantiin toimeen ajometsästys edustalla olevalla
Putjatinin saarella. Metsästys alettiin saaren eteläpäästä ja
muodostettiin 35-miehinen metsästäjärivi koko saaren poikki. Ampujat
olivat sopivan matkan päässä toisistaan ja heidän välillään kulkivat
tottumattomat metsämiehet varustettuina lyömäaseilla, torvilla ja
rämistimillä, etteivät laskisi yhtäkään otusta ajorivin lävitse. Saari
oli vuorinen ja asumaton. Siellä kasvoi koivuja, tammia, korkkipuita,
sokerivaahteraa, saarnia, jalavia, leppiä, marjakuusia ja
etelänpuoleisilla rinteillä taas villejä omenapuita, viiniköynnöksiä
ja monenlaisia pensaita. Tällä metsästysmatkalla, joka alkoi aikaisin
aamulla ja päättyi iltahämärässä, saimme saaliina 11 metsäkaurista ja
3 isoa hirveä. Petoeläimiä emme nähneet.
Muutamia päiviä myöhemmin insinööri Nilsson ja hänen rouvansa soutivat
Putjatiniin poimimaan mustia viinirypäleitä, joita siellä kasvoi
runsaasti, ja joita rouva halusi keittää hilloksi. He kulkivat
kumpikin eri suunnalle. Insinöörin katsellessa korkealta kukkulalta
merelle, huomasi hän joukon aluksia, pieniä soutuveneitä, noin 30—40
vaiheilla, tulevan Nahodkasta päin, jokaisessa ainoastaan yksi
soutaja. Insinööri pelästyi, arvellen, että alkuasukkaat olivat
mahdollisesti kuulleet prikin saapumisesta ja aikoivat hyökätä
tulokkaiden kimppuun. Hän meni heti rantaan päin, missä heidän
veneensä oli. Sillävälin vene toisensa jälkeen laski saaren rantaan.
Rouva kertoi, että useat soutajista olivat kulkeneet hänen ohitsensa,
ja kun hän oli yksin, niin hän tunsi vähän pelkäävänsä. Mutta hän ei
kuitenkaan menettänyt malttiansa, vaan näyttääksensä, ettei hän ollut
turvaton, hän miehensä revolverilla, joka oli jäänyt hänen
suojaksensa, ampui varista, joka istui puussa. Kauan eivät
rypäleidenpoimijat viipyneet saaressa, vaan soutivat kotiinsa.
Myöhemmin he saivat kuulla, että soutajat olivat merikaalin kokoojia.
Mandšurian alkuasukkaat, joita nimitetään mandšuureiksi eli taaseiksi
ja jotka itseänsä nimittävät mandšeiksi, kokoavat meren pohjalla
lähellä rannikkoa kasvavaa merikaalia koukuilla, jotka ovat pitkiin
seipäihin kiinnitetyt. Merikaali on tärkeää Kiinaan vietävää
kauppatavaraa ja sentähden kesäisin tulee joukottain näille tienoille
kiinalaisia kaalia nostamaan merestä.
Kaalin nostajat siirtyvät paikasta toiseen, asuvat risumajoissa tai
teltoissa, kasaavat nostamansa kaalin isoihin pieleksiin, jotka
myöhemmin viedään pois suuremmilla djonkeilla.
Ennenkuin meri oli ehtinyt jäätyä, lähti priki päällystön, merimiesten
ja poikain kanssa Hakodadiin Japaniin ja palasi sieltä tuoden riisiä
ja monenlaisia muita tarpeita valaanpyyntimatkaa varten. Paluumatkalla
priki poikkesi Wladivostokiin ja toi sieltä 15 korealaista työmiestä
avuksemme maanviljelystyöhön. Talvi kului kaikenlaisissa töissä,
joista mainittakoon tukkien hankkiminen kahta suurempaa taloa varten,
jotka piti rakennettaman pari kilometriä sisämaahan päin Rasboinikin
lahdesta laaksoon, jolle olimme antaneet nimen _Tiikerinlaakso_.
Sellainen nimi laaksolle annettiin sen johdosta, että siellä
kaikkialla tavattiin tiikerien jälkiä. Meidän talvitehtäviämme oli
vielä halkojen hankinta, sekä rekien ja monenlaisten työkalujen
valmistaminen.
Yhtiömiehistä kävi joka päivä vuoron mukaan kaksi metsästämässä.
Tavallisesti suunnattiin retki Josefin vuorelle päin ja usein onnistui
meidän saada joku metsänotus ammutuksi. Näillä metsästysretkillä
tehtiin tuttavuutta metsästysfansan asukkaiden kanssa. He pyydystivät
kesällä hirviä kaivettuihin kuoppiin ja elättivät niitä sitten
aitauksissa, kunnes hirvien uudet sarvet hienon karvaisen nahan
peittäminä olivat kasvaneet määrättyyn suuruuteen, jolloin niistä
Kiinassa maksetaan tavaton hinta, sadasta kahteenkin sataan
hopearuplaan.
Samoin kuin Lapissa elävä poro pudottaa hirvikin vuosittain sarvensa
ja uudet entistä suuremmat kasvavat sijaan. Uudet sarvet ovat alussa
nahan peittämät ja pehmeät sekä täynnä verisuonia. Sellaisina
kiinalaiset katkaisevat hirvien sarvet ja keittävät ne hyytelöksi.
Näin saatua hyytelöä pidetään Kiinassa hyvin arvokkaana herkkuna.
Altai-vuoriston asukkaat kuuluvat niinikään pyydystävän hirviä niiden
tuoreiden sarvien tähden.
Hirven sekä metsäkauriin lihaa sai ostaa ruplalla puudan (16 ½) kiloa.
Hirvifansaksi suomalaiset nimittivät mandšien asuntoa Strelokin
pohjoispuolella. Sieltä tuli naapurin poika usein käymään suomalaisten
luona ja suomalaiset vaihtoivat heiltä suolaa vastaan, jota Kap
Verdestä oli tuotu, milloin lihaa milloin hirvenrasvaa. Keittämällä
puhdistettu hirvenrasva säilytetään puhdistetuista suolista tehdyissä
pusseissa ja kuuluu olevan erittäin hyvää paistinrasvana sekä voin
sijakkeena leivän päälle levitettynä, niinkuin nykyaikainen
margariini.
Naapurin poika oli nähnyt, että suomalaisten luona oli myös ennen
mainitut Helsingin köyhäinhoitohallituksen yhtiön huostaan jättämät
nuoret tytöt. Useita kertoja hän suomalaisten kanssa hieroi kauppaa
saadaksensa ostaa niistä yhden tytön (jatu) vaimoksi (lauba)
itselleen. Suomalaiset tekivät pilkkaa hänen sellaisista
naimapuuhistaan ja tarjosivat kujeillen milloin yhtä milloin toista
tyttöä hänelle kysellen paljonko hän tahtoisi »jatusta» maksaa. Poika
lupasi maksaa parisataa hopearuplaa yhdestä tytöstä, mutta kauppaa ei
sittenkään syntynyt.
Jauhot loppuivat suomalaisilta kevättalvella v. 1870 ja täytyi
lähettää kysymään jauhoja Nahodkasta. Mutta sieltä oli mahdoton saada
jauhoja, kun ei sinne ollut kuljettavaa tietäkään, ainoastaan
epätasainen polku, joka enimmäksensä seurasi meren rannikkoa. Tämä
polku oli noin 80 kilometriä pitkä ja sen varrella oli 3
kalastajamökkiä, joissa voi levätä. Ei ollut myöskään alusta
merimatkaa varten ja sitäpaitsi rannikot ja lahdet olivat jäässä.
Kuitenkin päätettiin, että 12 miestä lähtisi Nahodkaan jauhoja
hakemaan jokaisella mukanansa puudan vetoinen selkäpussi. Eihän noihin
pusseihin mahtuva jauhomäärä kauankaan riittänyt 50:lle hengelle,
mutta olihan edes vähän. Iltapuolella lähdimme Maing'ista ehtiäksemme
Tjuvaisaan yöksi; se oli lähin kauppapaikka, josta merikaalin nostajat
saivat ruokavaroja. Sitten jatkettiin matkaa juoksujalassa, jotta
ehdittäisiin Nahodkaan ennen yön tuloa. Sitä matkaa oli liki kuusi
peninkulmaa. Kun tulimme perille, vastaanotti valtioneuvos Furuhjelm
meidät hyvin ystävällisesti ja antoi meille osoitteen, jonka mukaan
saisimme mukavimmalla tavalla jauhonpuutteemme poistetuksi.
Strelokista (eli Maingista) 12 kilometriä Wladivostokiin päin oli
Ussurinlahden ja Strelokin lahden välillä eräällä niemellä
sotilasasema, jonne oli majoitettu 15 sotamiestä. Sotamiesten luona
oli ruokavaroja runsaasti, ja sieltä voisimme ne helposti kuljettaa
kotiimme pitkin rannikkoa kirkasta jäätä myöten. Valtioneuvos
Furuhjelm antoi meille kirjallisen määräyksen, että meille oli sieltä
jauhoja luovutettava.
Yhtiömiehistä lähti kaksitoista matkalle kahdella reellä. Härkiä ei
voitu käyttää, sillä niitä ei saatu astumaan jäälle. Maantietä ei
ollut, kun meren rannikko on äkkijyrkkä ja täynnä syviä rotkoja, jotka
päättyvät merenrantaan. Kuusi virstaa mainitusta niemestä on Askoldin
saari, jossa tätä nykyä on perustettu kullanhuuhtomoja. Muutamia
satoja syliä rannasta oli useita pieniä kalliosaaria. Niitä vastaan
murtautuivat kohisten Tyynen meren aallot ja luodoilla istui
takajaloillaan tusinan verran tavattoman suuria merileijonia kauheasti
ärjyen; muutamat niistä näyttivät keskenään taistelevan, ikäänkuin
painiskellen. Olipa oikein kummallinen näky tämä vapaudessaan elävien
merileijonien näytelmä.
[Kuva: Merileijonia.]
Sotilasasema oli niemen takana, lahden pohjukassa kallioiden suojassa,
puoleksi maan sisällä turvekatolla katettuna samoin kuin giljakien ja
jakuutien asunnot. Nilsson kertoo, että hän kauan jälkeenpäin
muisteli, miten herkulliselta pitkän jäämatkan jälkeen se ateria
maistui, jonka vieraanvaraiset sotamiehet tarjosivat tulijoille.
Heillä oli tarjottavana hirvenlihamuhennosta perunain kanssa ja
uunissa paistettua tattariryynipuuroa, johon silmäksi oli pantu
hirvenrasvaa.
Vietettyään yön sotilasten luona ja juotuaan teetä leivän kanssa,
lähtivät miehet paluumatkalle ja tulivat kotiin mukanaan kuusi
niinimattoa täynnä jauhoja.
Kun laiva oli palannut Japaninmatkalta, järjestettiin yhdyskunta
siten, että yhtiömiehet jakautuivat kahteen osastoon. Toisen tuli
lähteä merelle valaanpyyntiin, toisen taas jäädä maalle maanviljelystä
harjoittamaan, muodostaen uudisasutuksen, joka hankkisi
valaanpyyntimiehille ruokatarpeita. Nilsson liittyi
valaanpyyntimiehistöön, sillä näiden piti saada ylimääräinen prosentti
saaliista, riippuen kunkin taitavuudesta. Loppuosa piti jaettaman
tasan kaikille.
Alku näytti hyvin lupaavalta, sillä jo laivaa varustettaessa
pyyntimatkalle huomattiin valas, joka ajoi takaa silliparvea; sillit
nimittäin tavallisesti nousivat Strelokin lahteen aina jäiden
lähdettyä. Kaksi venettä pantiin heti kuntoon ja varustettiin
tarpeellisilla harppuuneilla ja muilla tarpeilla. Toisessa veneessä
olivat kapteeni Höök veneen ohjaajana ja proviisori Walldén
harppuuninheittäjänä. Tämä vene pääsi onnellisesti niin lähelle
valasta, että keihäs voitiin heittää.
Heti kun valas tuntee keihään ruumiissansa, sukeltaa se syvälle
tulista vauhtia ja manillanuorasta tehty harppuuninvarteen kiinnitetty
pyydyssiima juoksee ulos yhtä kiivasta vauhtia veneessä olevasta
astiasta etukeulassa olevan klyysin kautta. Harppuunin heittäjä seisoo
kirves kädessä iskeäksensä nuoran poikki, jos nuora juoksisi loppuun
asti ja vene näyttäisi lähtevän seuraamaan valaan mukana meren
syvyyteen. Mutta tällaista tapahtuu harvoin. Tavallisesti valas jo
aikaisemmin kohoaa veden pintaan hengittämään. Sen vauhti vähenee ja
nuora ei ole enää yhtä kireällä, vaan höllenee. Niinpian kuin on
mahdollista, tehdään nuoraan silmukka veneen laidassa olevan pollarin
ympärille. Silloin tavallisesti tulee veneelle pikajunan nopeus.
Kahden puolen venettä kuohuu vesi korkeana laineena. Sillä tavoin saa
joskus seurata valaan mukana peninkulmittain, kunnes valas on uupunut.
Heti kun voidaan, ruvetaan nuoraa lappamaan sisälle veneeseen ja
pyritään lähemmäksi valasta, jotta toinenkin harppuuni ja siihen
kuuluva nuora voidaan heittää valaan kylkeen. Silloin valas tekee
uuden vimmatun ponnistuksen ja jälleen alkaa veneen hinaaminen. Missä
valas kulkee, siinä vedenpinta tulee verensekaiseksi. Sillä tavoin saa
jatkaa monta tuntia, kunnes valas väsyy niin, että veneellä voidaan
sitä lähestyä. Nyt veneen miehistö tarttuu leveäteräisiin
pistokeihäisiin ja pistelee valasta niin kauan, kunnes se kuolee.
Valasta lähestyessä tarvitaan suurta varovaisuutta. Kun siitä
vesisuihkusta, minkä se puhaltaa sieraimistaan, voi arvata, millä
kohdalla se on ja mihin se on menossa, koetetaan kiivaalla
soutamisella päästä sen edelle. Jos luullaan, että on päästy sen
läheisyyteen, istutaan veneen tuhdolle, tartutaan meloihin, lyhkäisiin
lapion muotoisiin airoihin, pistetään ne molemmin käsin veteen ja
melotaan venettä äänettömästi eteenpäin, nostetaan melat yhtä hiljaa
vedestä ja odotetaan, kunnes nähdään valaan sukeltavan näkyviin
vedestä. Tähän kaikkeen vaaditaan paljon kärsivällisyyttä ja
kestävyyttä, sillä usein valas tulee ylös vedenpintaan aivan toisella
paikalla kuin oli aavistettu. Täytyy pyrkiä sen lähelle sivultapäin ja
varoa sen pyrstöä, sillä valaalle on tietysti vähäpätöinen seikka
lyödä pyrstöllään vene murskaksi tai viskata se ilmaan. Me näimme
valaan aamupäivällä ja vasta illan hämärtyessä me sen saimme
voitetuksi. Valas ankkuroitiin 6:n tai 7:n virstan päähän
asunnostamme, samalle paikalle, missä se saatiin tapetuksi ja
seuraavana päivänä läksi meitä kolme venekuntaa hinaamaan sitä prikin
luo suurella ilolla ja riemulla. Kaikki rouvatkin lähtivät saadaksensa
olla mukana. — Tämä valas oli laadultaan pienempää lajia, pituudeltaan
35 tai 40 jalkaa ja läpimitaten 6 jalan paksuinen. Siitä
traaniöljystä, joka sen rasvasta keitettiin, saatiin Wladivostokissa
muutamia satoja hopearuplia.
Valaan rasva nyljetään yhtenä levynä ja se tehdään seuraavalla
tavalla: korkealle laivan mastoihin kiinnitetään kaksi isoa
väkipyörää. Näiden väkipyöräin kautta kulkevat köydet, joihin on
kiinnitetty kaksi isoa koukkua ja nämä koukut isketään kiinni valaan
rasvakerrokseen. Ankkuripelillä ruvetaan koukkuja vähän erällänsä
kohottamaan ja leikataan syvä leikkaus rasvaan päästä alkaen pyrstöön
asti. Sitä mukaa kuin valaan ruho taipuu, ratkotaan rasva irti valaan
ruumiista suurilla sitä varten tehdyillä puukoilla. Miehet seisovat
valaan päällä kiertäen sitä hitaasti ympäri sitä mukaa kuin
rasvakerros irtautuu. Rasva hinataan ylös suurena levynä, joka ulottuu
märssystä laivan reelinkiin asti. Riippuen valaan suuruudesta voi
rasvakerroksen paksuus olla 6—18 tuumaa. Jos valas on pitkä, otetaan
useampi sellainen levy, kukin kappale jonkun verran pitempi kuin
välimatka mastojen välillä, joihin väkipyörät ovat kiinnitetyt.
Rasvakerros lasketaan sitten laivan kannelle, leikellään sopiviksi
kappaleiksi ja pannaan kahteen hyvin isoon pataan, jotka sitä
tarkoitusta varten on muurattu laivan kannelle ja sitten rasvasta
keitetään öljyä. Öljy ammennetaan tynnyreihin sen mukaan kuin sitä
patoihin muodostuu ja yhtämittaa lisätään uutta rasvaa. Pataan jää
ruston kaltaista loppujätettä, josta ei enää lähde öljyä ja se
käytetään polttoaineeksi padan alle. Strelokin lahdessa
pyydystämällämme pienellä valaalla ei ollut kelvollisia kitalaesta
riippuvia hetuloita eli kalanluita; ne olivat liian pienet, kapeat ja
hoikat. Suurilla hetulavalailla voivat ne olla 3—4 metrin pituisia ja
usean sadan ruplan arvoiset. Samoin voidaan sellaisesta valaasta saada
traaniöljyä 4—8 tuhannen ruplan arvosta, riippuen valaan suuruudesta.
Toukokuun lopulla — kertoo Nilsson — saatoimme lähteä prikillä
purjehtimaan pohjoisille vesille. Ohotan meren lahdista eivät jäät
lähde ennenkuin kesäkuun alulla. Ennenkuin ennätimme lähteä
purjehtimaan, luikkivat eräänä yönä korealaiset työmiehemme meiltä
karkuun. He eivät pitäneet meidän maanviljelijöistämme ja heidän
komennostansa ja korealaisten oli vaikea saada suomalaisia heitä
ymmärtämään. Kumminkin oli muokattu melkoisen suuri ala maata ja
siihen kylvettiin perunoita, juurikasveja ja muita syötäviä kasveja.
Me kylvimme vain vähän viljaa, koska meillä ei ollut myllyä, jolla
jyvät olisi jauhettu.