Laivalla oli taas kaikki kunnossa ja jälleen jatkettiin matkaa
itäänpäin Intian valtameren halki. (Kertojana on jälleen Schoultz.)
Tuuli oli edelleen lännessä, ja Imperator kulki hyvää vauhtia.
Seuraavana aamuna olimme jo niin kaukana, ettei maata näkynyt, mutta
parvittain seurasi meitä kaiken päivää niin sanottuja kapkyyhkysiä ja
albatrosseja. Kun tuuli iltapuolella hiljeni, pyydystimme niitä koko
joukon. Niitä pyydettiin siten, että lujaan siimaan sidottuun koukkuun
pantiin syötiksi läskipalanen. Sen annettiin laahata 10—15 syltä
laivan jäljessä. Kun linnut huomasivat läskipalasen, niin ne
tarttuivat siihen ja silloin ne olivat kiinni. Koukku ei lintuja
vahingoittanut eikä tuottanut kipua, se tarttui linnun sarviseen
nokkaan. Ja ne olivat liian tuhmia avataksensa nokkansa. Mutta lujat
voimat piti olla vetäessä laivaan albatrossia, kun se ponnisteli
vastaan siivillään ja jaloillaan, jotka ovat teevadin kokoiset. Jos
laivalla sattumalta oli luja vauhti, niin tarvittiin kahden miehen
yhteiset voimat. Kun lintu oli saatu laivaan, niin se laskettiin
laivan kannelle, ja siitä se ei kyennyt nousemaan. Ne istuivat hiljaa
katsellen ympärillensä ikäänkuin kummastellen, mihin tilaan ne nyt
olivat joutuneet. Albratrossi on kalalokeista suurin tunnettu laji.
Sen siipien pituus kärjestä toiseen on noin 4 metriä ja joskus
enemmänkin, ja linnun vartalo on lampaan ruhon kokoinen.
Kapkyyhkyt ovat myös eräs kalalokkilaji ja hyvin kyyhkysen näköisiä;
veimme ne alas laivan salonkiin, missä ne iloisesti ja tyytyväisinä
kävelivät niin kesyinä, kuin jos ne olisivat laivalla syntyneetkin.
Olisi ollut varsin hauskaa pitää ne laivalla seurana, mutta kun ei
niitä saatu mitään syömään, niin meidän täytyi ne viskata mereen ja
siellä ne pian tulivat toimeen. Mutta albatrossit olivat niin typeriä,
että vast'ikään koukusta vapautettu ja irti laskettu lintu hetikohta
uudestaan tarttui koukkuun.
Tasan neljäkymmentä päivää kesti, ennenkuin Sumatra ja Jaava tulivat
näkyviin, ja sen ajan kuluessa ei tapahtunut muita huomattavampia
tapauksia, kuin että joskus näimme muitakin purjehtijoita. Tuuli oli
kaiken aikaa ollut myötäinen, mutta ilma oli sateinen.
Heti kun olimme lähestyneet maata, tuli ympärillemme koko laivasto
malaijilaisten djonkkeja, kömpelöitä yhdestä isosta puusta
koverrettuja aluksia, joissa souti kymmenkunta malaijilaista laulellen
korvia särkevää laulua.
Nämä tulokkaat kauppasivat kookospalmun pähkinöitä, ananas-hedelmiä,
banaaneja, tamarindeja, monenlaista hilloa posliiniastioissa, joiden
ympäri oli palmikoitu bamburuokoisia suojuksia, apinoita ja
monenlaista muuta tavaraa. Luonnollista oli, että meidän laivallamme
kaikki käyttivät tilaisuutta, ja niin syntyi vilkas tavarainvaihto. Me
oikein mässäämällä nautimme näitä vastikään poimituita harvinaisia
hedelmiä.
Myöskin apinan ostimme ja siitä tuli kaikkien suosikki.
[Kuva: Jaavalainen malaiji.]
Sunda-salmeen tultuamme heinäkuun 15 p. laskimme ankkurin erääseen
Jaava-saaren lahteen, jonka edustalla rehevän kasvillisuuden peittämä
New-Islandin saari suojeli meitä kaikilta tuulilta. Täällä taas olimme
muutamia päiviä ottaen laivaan juomavettä ja tuulen kaatamia
mahonkipuita polttopuiksi. Jaavan kasvillisuus oli erinomaisen runsas.
Kookospalmut ja monenlaiset muut puut olivat täpösen täynnä hedelmiä.
Niitä ympäröi sikinsokin hurjassa epäjärjestyksessä köynnöskasveja,
liaaneja, jotka tuuheilla lehtiryhmillään estivät auringonpaisteen
pääsemästä suoperäiseen maanpintaan. Maanpintaa sitäpaitsi päällysti
taaja verkko latuskaisia puunjuuria, joitten reunat olivat maata kohti
kapea syrjä ylöspäin, usein kyynärän korkuisia. Tämmöisen metsän halki
kulkeminen oli sen vuoksi melkein mahdotonta. Puiden rungoista
pitelemällä taisi kyllä astua puun juurelta toiselle, mutta kun ne
olivat varsin liukkaita, niin jalat alinomaa luiskahtivat ja kävelijä
molskahti puunjuurien välillä oleviin kuralätäköihin.
Kerran soudimme veneessä vähäistä jokea pitkin, jonka vesi tuskin
huomattavasti valui esiin metsän peitosta. Mieliala tuli syvällisen
hartaaksi, kun vene liukui tiheiden lehtiryhmien alle, jotka
muodostivat holvin yli koko joen, niin että joella vallitsi
täydellinen hämärä. Oli niin äänetöntä, että voi kuulla oman
hengityksensä, ja hiljaisuuden keskeytti joskus vain säikähtyneen
papukaijan kirkuva huuto. Elävää olentoa ei ollut näkyvissä, mutta
tumman veden pinnalla joskus huomattavat hiljaiset pyörteet
osoittivat, että krokotiileja oli läsnä.
Meren lahden ranta oli hiekkainen ja siellä voimme liikkua jotenkin
ilman häiriöitä. Siellä sattui joskus, että pelästytimme lentoon
riikinkukkoja tai pelikaaneja. Me pelkäsimme nauttia muita hedelmiä
kuin kookospalmujen pähkinöitä, joita oli puiden latvat täynnä, mutta
niitä ei ollut helppo saada alas, sillä puiden rungot olivat 5—6 syltä
korkeat ja oksattomat. Vaikka tiesimme, että metsä oli täynnä villejä
eläimiä ja käärmeitä, kuljimme kuitenkin huolettomina iltaisin
rannikolla valaisten tukalaa tietämme lyhdyllä.
En voi unohtaa — kirjoittaa Schoultz — miten minä toverien
kehoituksesta pilkkosen pimeänä iltana kiipesin kookospalmuun hedelmiä
ottamaan. Tavattomin ponnistuksin onnistuin pääsemään latvaan ja
tarttumaan kiinni lehtiin, jotka tukevina lähtivät suoraan ulospäin
puun rungosta.
Mutta kun puun juurella seisovista tovereista joku samalla sanoi:
»mutta entäpä, jos tuolla puun latvassa olisi kalkkarokäärme!» niin
minä säikähdin niin ankarasti, että olin putoamaisillani maahan.
Toisten toverien iloinen pilkanteko minua rauhoitti ja minä rohkaisin
jälleen luontoni ruveten kiskomaan irti kookospähkinöitä, joita minä
leikilläni nakkelin alas toverien päälle. Tämä leikki täytyi kuitenkin
keskeyttää osaksi sentähden, että olin väsyksissä ja osaksi sen
vuoksi, että viskasin pähkinällä erästä poikaa kalloon niin tarkasti,
että hän väitti päänsä tulleen sisäänpäin lommolle hatun alla.
Alastulo oli hirveän vaikeata ja täytyy olla kiipeämään tottunut nuori
merimies, jotta sellainen onnistuisi ilman seikkailua.
New-Islandin saari, joka on korkea, ei ole epämukava kulkea ja
paikoittain kuljimme siellä ilman haittaa. Asumaton se oli, mutta
pienet suippokattoiset palmujen lehdistä tehdyt majat osoittivat, että
sinne joskus tuli maan alkuasukkaita. Puolen päivän aikaan, kun
aurinko oli kohtisuorassa pään yläpuolella, vallitsi kaikkialla
hiljaisuus, mutta illan suussa tuli musiikkia ja elämää jokaiseen
puuhun.
Linnuista näimme enimmän riikinkukkoja ja useita papukaijalajeja.
Nisäkkäistä näimme vain apinoita, mutta niitä oli parvittain, monta
sataa kussakin parvessa. Täällä ne eivät olleet niin arkoja kuin
Hyväntoivonniemellä ja ne olivat myös melkoista pienempiä eivätkä niin
kiukkuisia. Harvoin ne olivat maassa, näyttivät enimmäkseen elävän
puissa, jossa ne liikkuivat ihmeteltävän ketterästi hypäten pitkät
matkat puusta puuhun. Jos niitä vaara uhkasi tai jos ne pakenivat,
niin ne aina huolehtivat penikoistaan, jotka otettiin syliin.
Yhden tovereistani onnistui ampua haulipyssyllä noin kyynärän pituinen
apina. Mutta kun se nähtiin kuolleena, niin siitä syntyi sellainen
sääli, ettei kenenkään tehnyt mieli ampua toista. Kun se oli maassa,
sääret ojennettuina suoriksi, toinen käsi pitkin maata ja toinen
painettuna vertavuotavaa kylkeä vastaan, niin se oli tavattomasti
ihmisen näköinen. Kun apinat ovat hengissä ja hyppelevät puusta puuhun
tai kun ne kulkevat nelinkontin puiden oksilla, niin yhtäläisyys
ihmisen kanssa on paljon pienempi kuin jos ne kuolleina ovat
pitkällään. Kun metsästäjä vei saaliinsa laivaan ja laski sen kajuutan
lattialle, niin koko laivan väestö keräytyi katselemaan tuota
kuollutta eikä ollut ketään, joka ei olisi tullut liikutetuksi tuosta
surullisesta näystä.
Jaavassa kiintyi huomiomme lentokoirain lukemattomiin parviin, jotka
tulivat joka ilta lentäen Sumatrasta meidän ylitsemme ja palasivat
joka aamu Jaavasta. Niitä varmaan oli satojatuhansia, sillä vaikka
parvi oli ainakin englanninpeninkulman levyinen, tai leveämpikin ja
lentokoirat lensivät lähellä toisiaan ja sangen nopeasti, niin niiden
lentoa kesti auringon laskusta alkaen vielä pitkän aikaa pimeän
tultuakin. Me koetimme ampua muutaman laukauksen niitä kohti, mutta ne
lensivät niin korkealla, etteivät haulit niihin asti ulottuneet tai
lienevätkö vain hiukan haavoittaneet.
Kolmen päivän pysähdyksen jälkeen nostettiin purjeet taas ja silloin
tällöin Sumatran tai Jaavan metsistä pitkinä henkäyksinä tulevien
hiljaisten puhallusten kuljettamana liukui priki vähitellen
Sunda-salmen kautta Kiinan mereen. Siellä näimme lukemattoman joukon
kiinalaisia djonkkeja ja kaikkiin kansakuntiin kuuluvia laivoja.