Vettä oli Trinidadista saatavana vain vähäisen, eikä suurempaa
vesimäärää siellä löydetty mistään; ja jos olisi löydettykin, niin
olisi ollut varsin vaivalloista sitä sieltä kuljettaa laivaan. Mutta —
kertoo Schoultz — meidän vedentarpeemme täytettiin odottamattoman
tapauksen kautta ihan vähällä vaivalla tunnin kuluessa.
Eräänä päivänä, jolloin sattumalta olimme kaikki laivassa ja veneet
olivat nostetut ylös, tuli äkkiä kova rankkasade, jolloin me veneistä
kokosimme vettä niin paljon, että suuri vesisäiliömme ja kaikki
käsillä olevat astiat saatiin vettä täyteen. Asetuimme jonoihin ja
vesiämpärit ojennettiin kädestä käteen. Siinä toimessa oli noin
neljäkymmentä henkilöä ja vettä ammennettiin niin nopeasti kuin
suinkin, mutta kuitenkin olivat veneet yhä reunoja myöten täynnä
vettä.
Tällaista vedentuloa taivaalta ei oikeastaan voisi sateeksi sanoa,
sillä vettä tuli ihan kaatamalla niin rankasti, että sitä tuskin voi
käsittää se, joka ei itse sitä tuntenut; nähdä sitä ei voinut, sillä
oli pakko pitää päänsä alas taivutettuna. Laivan kannella oli vettä
polven korkeuteen, kunnes laivan portit avattiin.
Arvattavasti oli sadepilvi kulkiessaan useita tuhansia jalkoja korkean
vuoren yli, jonka juurella laivamme oli, taajentunut ja sitten antanut
alas kosteutensa. Sadepilvi tuli meitä kohti kirkkaalla taivaalla ja
lähestyi nopeasti ankaralla pauhinalla korkeana synkkänä pilviseinänä,
vaikka oli aivan tyven ilma.
Alussa olimme kaikki tuosta luonnonilmiöstä ihan hämmästyksissämme,
mutta pian rupesimme ikäänkuin jokainen saman ajatuksen johtamina,
itsesuojeluvaiston pakottamina hakemaan vesipytsiä — ja pian oli veden
kerääminen täydessä käynnissä. Puhetta ja määräyksiä ei kuulunut,
kaikki tapahtui niinkuin edeltäpäin annettujen määräysten mukaan.
Kauan kestäneen myrskyn ansiosta, joka meidät oli ajanut niin pitkälle
länteen päin, olimme välttäneet suuria kärsimyksiä, ehkäpä surkean
janokuolemankin, ja olimme myös saaneet tarvevarastoomme runsaita
lisiä.
Pari viikkoa oli laivamme ollut ankkurissa kolmenkymmenen sylen
syvyydellä yksinänsä keskellä valtamerta olevan kalliosaaren kupeella.
Sitten ankkuri nostettiin ja laivan kurssi käännettiin lähinnä
Hyväntoivonnientä kohden.
Päiväntasaajan seuduilla usein vallitsee täydellinen tyven. Purjeet
riippuvat velttoina ja laivat kelluvat veden pinnalla liikahtamatta
paikaltaan. Niin tapahtui Imperatorillekin. Sellaisissa tilaisuuksissa
pidettiin laivalla aina jotakin hauskuutta, tanssittiin harmonikan
soiton mukaan, harjoiteltiin pilkkaanampumista tai pidettiin jotakin
muuta iloa. Laivalla olevat rouvat valmistivat erikoisen herkullisen
päivällisen ja torttuja, joita tavallisesti jaettiin palkinnoiksi
kilpa-ammunnassa.
Tultuamme suotuisain pasaatituulten alueelle sai laivamme usein 12:n
solmun vauhdin. Laiva ei ehtinyt kulkea yhtä nopeasti kuin jäljessämme
vyöryvät valtavan suuret aallot. Kerran tuli laivan perän yli suuri
hyökylaine, mursi laivan reelingin ja murskasi rikki
valaanpyyntiveneen, joka oli nostettu korkealle reelingin yläpuolelle
kannattimiinsa.
Matka Hyväntoivonniemelle asti oli yksitoikkoinen ja vailla
seikkailuja. Kerran näimme valaita ja veneet laskettiin alas niitä
pyydystämään, mutta tuuli puhalsi navakasti ja valaat uivat niin
nopeasti vastatuuleen, että soudettuamme pari tuntia niiden jäljessä,
katosivat ne meidän näkyvistämme. Itse puolestani — kirjoittaa
Schoultz — olin varsin tyytyväinen tällaiseen lopputulokseen, sillä
kun oli tulossa sade ja sumuinen ilma, niin ei ollut lainkaan
mieluista olla avoimessa veneessä aukealla valtamerellä, kun mukana ei
ollut palaakaan syötävää eikä juoman tilkkaa. Ja vasta pimeän tullessa
saavuimme takaisin laivaan.
Koko pitkän matkan Trinidadista Kapkaupunkiin oli ruokapöytämme hyvin
varustettu. Pari kertaa viikossa teurastettiin kilpikonna. Verestä
tehtiin palttua ja veriohukaisia, lihasta keittoa, paistia, ja muita
hyviä ruokia. Kilpikonnan liha on vähän nuoren pyyn lihan makuista,
mutta se on mureampaa ja mehevämpää.
Ensimmäiset teurastetut kilpikonnat sisälsivät myöskin munia, joita
oli viidensadan ja tuhannen välillä. Suurimmat ja valmiimmiksi
kehittyneet olivat kananmunan kokoisia, mutta aivan pyöreitä ja kuori
oli pehmeä kuin nahka. Munan keltuainen oli suurempi kuin
kananmunissa. Kun munat keitettiin, niin ne kyllä olivat makeita,
mutta kuivahkoja. Vähemmin kehittyneet munat sisälsivät hyvin vähän
valkuaista ja niiden ympärillä oli sangen ohut läpikuultava kesi.
Munat tavallisesti jaettiin tasan kaikille laivassa ja jokainen sai
niistä valmistaa syötävää oman mielensä mukaan.
Kilpikonnat saivat vapaasti liikkua laivan kannella ja sydäntä
särkevää oli nähdä, miten ne vähitellen heikkenivät ja veltostuivat.
Tuntikausia ne olivat liikkumattomina ja osoittamatta elonmerkkiäkään.
Ainoa keino niiden virkistämiseksi oli valella silloin tällöin niitä
vedellä. Yön aikana ne yleensä olivat virkeämmät. Minkä pitemmälle
aika kului, sen laihemmaksi tuli liha ja sen vähemmin niissä oli verta
ja munia. Viimeinen raukka pääsi vaivoistaan aivan Kapkaupungin
edustalla.
Hyväntoivonniemeen tultiin toukokuun 7 p:nä ja sinne piti taas poiketa
hankkimaan vettä ja polttopuita. Yöllä risteillessämme sen edustalla
pääsemättä pimeän tähden satamaan, syntyi laivalla tyttö. Perheen
lisäys tuli proviisori Walldénille ja lapsi sai nimen Selma
Konstantia. Lähinnä mantereella oli näet Konstantia laakso, hyvin
tuttu eurooppalaisillekin hyvistä viineistään ja hedelmistään.
Luoteistuulet voivat avoimesti puhaltaa Kapkaupungin satamaan ja tällä
kerralla ne juuri sattuivat vallitsemaan. Näin ollen ei ollut
turvallista laskea sinne, ja senvuoksi menimmekin 16 kilometriä
etelämpänä olevaan Hautbay-nimiseen hyvään satamaan, jossa veden ja
polttopuiden saanti oli helpompaa. Hautbaysta yhtiömiehet tekivät
retkeilyjä Kapkaupunkiin.
Olimme erittäin iloisia, kun Imperator hyvää vauhtia laski Hautbayhin.
Tämä ilo johtui osittain siitä, että sataman suu on kaunis ja komea,
mutta pääasiallisesti siitä, että tiesimme jonkun tunnin kuluttua
jälleen saavamme astua vakavalle maalle.
Edellisenä vuorokautena oli vallinnut kylmä ja myrskyinen sää, mutta
onneksi oli tuuli myötäinen. Viimeisenä yönä, jonka olimme merellä,
oli tapahtumaisillaan suuri onnettomuus, johon minä olin syyllinen.
(Schoultz).
Merenkäynti oli ankara ja me laskimme ulos tuulessa, joka oli varsin
luja ja meillä oli ylhäällä ainoastaan alemmat märssypurjeet. Minä
olin laivan ruorissa ja kolmas perämies sekä muu miehistö oli
vetäytynyt peräkajuutan tyynelle puolelle tuulensuojaan.
Kompassilamppu paloi huonosti ja huolehtiessani oikean kurssin
pitämisestä, koska olimme niin lähellä maata, en tullut pitäneeksi
vaaria purjeista ja sentähden purjeet pääsivät palamaan ja rupesivat
viemään laivaa takaperin.
Kuului pauketta ja natinaa ja ryski hirveästi, niin että luulin jo
koko rikin tulevan alas. Ihme oli, ettei se tullutkin. Sekasorto ja
vaara laivalla oli suuri. Naiset ja lapset parkuivat ja valittelivat
luullen viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi oli kapteeni ensimmäisten
joukossa, jotka tulivat laivan kannelle, ja myrskyn läpi kaikui
voimakkaasti hänen huutonsa: »prasseihin!» Sitten hän antoi minulle
sellaisen sysäyksen, että löysin itseni makaamasta pitkänäni laivan
kannella, ja tarttui laivan peräsimeen.
Kapteeni Höökin reippaan ryhtymisen kautta asiainmenoon vaara meni
kuitenkin pian ohitse. Laivan riki oli kuitenkin ehtinyt pahoin
vahingoittua. Minä olin niin pelästynyt ja masentunut, että tuskin
pysyin pystyssä, enkä voi milloinkaan unohtaa tätä kauhistuttavaa
hetkeä. Jos onnettomuus olisi tapahtunut tuntia aikaisemmin, nimittäin
ennenkuin ylemmät märssypurjeet oli otettu sisään, niin laivan topit
olisivat menneet yli laidan. Niin kapteeni vakuutti minulle, kun hän
hetkistä myöhemmin minut kohtasi. Mutta tällä kertaa hän ei sanonut
minulle yhtäkään nuhtelevaa sanaa. Arvatenkin hän kasvoistani näki,
miten onneton olin. Toverini olivat myöskin niin hienotunteisia,
etteivät he koskaan minun läsnäollessani tästä asiasta puhuneet
sanaakaan.
Hautbayn satamaa ympäröi oikealla puolella alaston jättiläiskorkea
Taffelvuori, joka on Hyväntoivonniemen huomattavin tuntomerkki;
vasemmalla matalampia, harvaa pensastoa kasvavia kukkuloita, ja niiden
välillä vihanta laakso, jonka rannikot ovat hiekkaiset ja loivat;
laakson läpi kulkee iloisesti loriseva kirkasvetinen pieni joki.
Oli aamu, kun tulimme satamaan. Aurinko loisti kirkkaasti ja sai
lahden pienet vilkkaat laineet kimaltelemaan. Ilmassa liiteli
tuhansittain kormorantteja[2], jotka syöksyivät nuolennopeudella
meressä olevien saaliittensa kimppuun, niin että vesi räiskähti
lukuisina hopeapuikkoina korkealle. Kymmenittäin valaita temmelteli
lahdessa leikkien keskenänsä, niin että niiden leveät pyrstöt
jymähtäen loiskivat, ja samalla ne ruiskuttivat sieraimistaan suuria
vesisuihkuja, jotka tuulen hajoittamina putosivat alas loistavana
sateena.
Puhtaaksi siistittynä ja lipuilla koristettuna, kaikki purjeet
levällään Imperator liukui tyynen lahden helmaan. Raskas mieliala,
joka äsken oli vallinnut, oli nyt poissa. Ilo loisti jokaisen
kasvoilla, ja kaikkien rinnoista pääsi ihastuksen huudahduksia. Vielä
hetkinen ja Imperator meni tuulilta ja laineilta suojattuun lahteen.
Kuului komentosanoja, purjeet koottiin ja ankkuri laskettiin vetäen
kettinkiä mukanansa.
Äkkiä oli tullut niin tavattoman hiljaista ympärillämme. Ei enää
kuulunut laineiden loisketta, ei näkynyt temmeltäviä valaita eikä
saalista pyydystäviä kormorantteja; tuo meluava elämä ei tänne
ulottunut. Ainoastaan heikko maininki hyväili äänettömänä rannan
hienoa hiekkaa.
Jokainen ääni laivalla tuntui kaikkien mielestä niin kummallisen
meluavalta ja jokainen ikäänkuin nuhteli itseänsä ja muitakin, jotka
jollakin tavoin häiritsivät vallitsevaa hiljaisuutta. Laskettiin vene
vesille. Kapteeni seisoi valmiina lähtemään maihin. Hänen
venekuntaansa kuuluvana olin minä yksi niistä onnellisista, jotka
saivat seurata mukana.
Aamusta alkaen olimme puetut mennäksemme maalle. Laivalla ei ollut
ketään, joka iloisen mielialan kehoituksesta ei olisi pukeutunut
juhlapukuun, vaikka koko seutu näytti autiolta.
Kun astuin veneeseen ja airot kolisten kierivät sivulle, vavahti
sydämeni niin, että veri nousi poskilleni ja minä tulin hämilleni
kömpelyyteni tähden. Kapteeni astui alas ja istui paikallensa. Hänen
lyhyen komentosanansa jälkeen vene erkani laivasta ja muutamalla
voimakkaalla aironvedolla se meni rantaan.
Meitä vastaan tuli tullivirkamies. Hän jo todisti, ettei seutu ollut
asumaton. Molemmin puolin tervehdittiin ja kapteeni lähti hänen
kanssansa antaen meille käskyn jäädä paikoillemme.
Kuumeentapaisella innolla vedimme veneen maihin ja heittäysimme sitten
ihanaan metsikköön, jossa kasvoi runsaasti kukkivia valkoisia ja
punaisia kamelioita. Parvittain pieniä monivärisiä lintuja lenteli,
hiljaa piipittäen, keveästi kuin perhoset toisesta kukkaryhmästä
toiseen. Hurmaantuneina me kuljeskelimme sinne tänne tässä
kukkatarhassa, jonka olemassaoloa ja alkuperää emme osanneet selittää,
koska maanlaatu nähtävästi oli pelkkää hiekkaa. Oliko tämän
kukkaismaan kasvattanut pelkkä ilma ja valo?
Viimein kuului kimeä vihellys, josta tiesimme kapteenin tulleen veneen
luo. Moittien omaa tarkkaamattomuuttamme syöksyimme päätäpahkaa sinne
ja säikytimme kaikki linnut ympärillämme.
Iltapäivällä, kun kaikki oli tullilaitoksen kanssa selvitetty, sai
suurin osa miehistöstä luvan mennä maihin. Muutamat varustautuivat
metsästämään apinoita, joita Taffelvuoristossa oli tuhansittain.
Tällä mielenkiintoisella metsästyksellä olisin mielelläni tahtonut
olla mukana, mutta minua esti vahtivuoro ja sitäpaitsi minulla ei
ollut kunnollista pyssyä, kun kauaksi kantava kiväärini oli Trinidadin
luona mennyt merenpohjaan. Erään toverini kertomuksen mukaan koetan
kuitenkin kertoa tästä retkestä, vaikka se päättyikin ilman suotuisaa
tulosta.
»Suuntasimme metsästysmatkamme suoraan lähinnä satamaa olevaa
Taffelvuorta kohti. Vuoren juurelle tultuamme kuulimme kirkumista ja
ulvomista jotenkin lähellä. Tämän melun arvasimme olevan apinain ääntä
ja sitä kohden aloimme kiipeillä ylöspäin. Maa oli varsin hankalaa
kulkea, kiviä ja teräviä kallionlohkareita oli sikin sokin ja teki
nousun tukalaksi. Kun olimme tulleet noin puoliväliin rinnettä, kuului
meteli äkkiä lähestyvän ja tulevan kovaäänisemmäksi. Kohta hyökkäsikin
suuri joukko paviaaneja meitä vastaan. Ilmeisesti ne olivat hyvin
kiukuissaan. Ne tekivät kiivaita liikkeitä ja karjuivat joka kerta,
kun hyppäsivät penkereeltä toiselle.
Lauman etunenässä ryntäsi joukon vanhin; sitä seurasivat toiset
pituusjärjestyksessä; viimeiset olivat tuskin rottaa suuremmat.
Etujoukkojen jäsenet olivat isot kuin kelpo metsästyskoirat ja
peloittavilta ne näyttivät, silmät tuimina takkuisen otsan alla ja
kidassa lujat hampaat. Vielä peloittavampi oli vaikutus, kun kuuli
niitten ärjyvän ja näki niiden tavatonta voimaa osoittavat
loikkaukset. Me vedimme pyssyjen hanat vireeseen ja melkoisen
hermostuneina odotimme niiden hyökkäystä. Noin sadan askeleen päässä
ne seisahtuivat. Vielä hetkisen odotimme, mutta kun ne eivät
näyttäneet haluavan lähestyä, teimme me sen. Oli näet vielä liian
pitkä välimatka, jotta olisi voinut ampua hauleilla, eikä meillä ollut
sen parempia aineita käytettävinämme.
Meidän lähenemisemme sai elukat kuitenkin peräytymään pitkin koko
linjaa, mutta ne väistyivät hyvässä järjestyksessä ja ainoastaan sen
verran kuin me tulimme lähemmäksi, niin että välimatka välillämme
edelleenkin pysyi samana.
[Kuva: Paviaani.]
Niitä vastaan ammutut yhteislaukaukset ärsyttivät ne jos mahdollista
entistä kiukkuisemmiksi, mutta ampumisesta kuitenkin seurasi, että
välimatka jonkun verran suureni. Oli sen ohella hauska huomata, miten
erinomaisesti apinat noudattivat kuria. Järjestystä seurattiin hyvin
tarkasti. Kun pienemmät apinat uteliaisuudesta tunkivat liian paljon
esille, niin vanhemmat veikot niitä ravistelivat lujasti ja survasivat
takaisin. Se tapahtui hyvinkin häikäilemättä, tempaamalla korvasta,
niskasta tai kintusta kuinka vaan parhaiten soveltui.
Vähitellen apinat vetäytyivät takaisin niin vaikeasti kuljettaviin
louhikkoihin, että me lakkasimme niitä takaa-ajamasta, varsinkin kun
metsästys kumminkin olisi jäänyt aivan hyödyttömäksi.»
Yökaudet kantautui paviaanien villi ärjyntä vuorten rinteiltä
laivalle. Jollei olisi tiennyt, mistä ääni sai alkunsa, olisi luullut
sitä petoeläinten ääneksi.
Pian saimme myös kokea, että vaarallinen leopardi asustaa näillä
seuduin. Mutta se antaa harvoin kuulla ääntänsä. Hiljaa se hiipii
retkillänsä, mutta aina verta vuotaa siellä, missä se on kulkenut.
Eräänä päivänä olimme teurastaneet härän, jonka olimme ostaneet
lähellä olevasta hollantilaisesta maatalosta. Härän liha oli viety
laivaan, mutta teurastetun elukan sisä-osat oli pantu pataan kiehumaan
aivan joen partaalle metsän reunaan. Ennenkuin keitto oli jäähtynyt,
tuli pimeä ja me päätimme jättää sen huomiseen. Mutta seuraavana
aamuna sinne tullessamme oli leopardi kuljettanut pois tai syönyt
suuhunsa suurimman osan padan sisällyksestä. Seurasimme varkaan jälkiä
jonkun matkaa metsään kuitenkaan mitään löytämättä.
Silloin muutamat uhkarohkeat miehet päättivät sillä paikalla pitää
vahtia seuraavan yön. Mutta joko oli peto saanut kylläksensä keitosta
tai saanut jotakin parempaa, ainakaan se ei tullut toistamiseen.
Parasta olikin, sillä hyvin luultavaa on, että jos se olisi tullut,
niin joku meidän uljaista pojistamme olisi menettänyt henkensä.
Englantilaisilta sukeltajilta, jotka sattumalta viettivät tulen
ääressä yönsä lähellä meitä, kuulimme, että leopardi on näillä
seuduilla yleinen ja on hyvin vaarallinen päivälläkin. Yöllä ei kukaan
mielellään liikkunut omia kotinurkkia ulompana, kun leopardin hyökkäys
oli pelättävissä.
Kumminkin me liikuskelimme jotenkin vapaasti lähistössä sekä varhain
että myöhään.
Päiväkaudet olimme melkein joka mies maalla halonhakkuussa ja
kuljetimme puut rannalle sekä edelleen laivaan. Tämän työn jälkeen
kuljetettiin vettä suurissa astioissa joesta prikiin. Jälkimmäinen työ
oli epämiellyttävää, kun sai suurimman osan päivästä kahlata kylmässä
vedessä. Oli kesäkuun alkupuoli, se on: Etelä-Afrikassa oli
sydäntalven aika. Yöllä oli usein niin kylmää, että vesi tyynillä
paikoilla joessa meni riitteeseen.
Mutta kaikkihan kerran päättyy, ja niin päättyi meidän työmmekin. Kun
lastaus oli suoritettu, saimme luvan kahdessa eri vuorossa käydä
Kapkaupungissa.
Hautbaysta Kapkaupunkiin oli matkan alkupuoli noin 8 kilometriä
kuljettava jalkaisin Wynberg nimiselle rautatieasemalle, josta pääsi
kaupunkiin junalla. Jalkamatka oli mentävä osittain hyvinkin
pehmeähiekkaista tietä. Oikeastaan tie kulki pitkin Taffelvuoren
kuvetta luikertelevaa polkua. Wynbergin aseman luona oli vähäinen
kauppala.
Ensimmäiseen joukkoon, joka kaupunkiin lähti, kuului iloinen ryhmä
vekkuleita, joiden seassa myöskin minä. (Schoultz). Kukin sai vähäisen
summan rahaa matkan tarpeisiin. Ne, joilla vielä oli tallella
Sal-saarella ansaitut rahat, liittivät ne yhteen nyt saatujen kanssa
ja olivat siis kohtalaisen hyvin varustetut parin päivän jalkamatkaa
varten. Varhain aamulla läksimme liikkeelle pukeutuneina parhaaseen
juhlapukuun ja pulska merimieshattu tyylikkäästi päähän asetettuna.
Matkan alkupuoli kulki melkein asumattoman hiekkatasangon poikki,
jossa harvaltaan kasvoi siellä täällä kamelioita ja muita
pensaskasvejä, taikka komeita hopeapoppeleita, jotka ainoastaan täällä
kasvavat viljelemättä. Lopputaival oli kiinteätä maata ja kaunista. Se
kulki asuttujen seutujen kautta. Isohkoon kylään tultuamme poikkesimme
vähäiseen ravintolaan. Se oli aivan lähellä ihanaa ja rehevää
Konstantia-laaksoa.
Ensin meille annettiin »something to eat» (jotakin syötävää) ja sen
jälkeen »some Constantia-wine to drink» (vähän Konstantian viiniä
juotavaksi). Vanhanakin voin vielä innostua muistellessani niitä
hetkiä, jolloin nautimme Konstantian rypäleiden nestettä. Se neste oli
suloisen makuista, ja pikarillisen sitä nautittuamme olimme iloisia ja
onnellisia; yhä lämpimämmin hehkuivat mielet; kielten kannat
irtautuivat ja puheita pidettiin toinen toisensa jälkeen kaikesta
siitä, mikä sielua innostaa ja mitä sydän enimmän rakastaa maailmassa,
ja sitten kaikui laulu täydestä rinnasta ja sydämen pohjasta.
Kylliksi nautittuamme lauloimme vielä jäähyväisiksi ihastuneelle
talonemännälle ja hänen tyttärillensä, joilla silmät olivat kuin
sametista ja posket kuin kypsän persikan kyljet. Naisten katseet
seurasivat meitä, kun reippaasti laulellen kuljimme tietämme
eteenpäin, ei niinkuin tavallisia ravintolassa kävijöitä, vaan
niinkuin rakkaita ystäviä. Pian olimme tulleet ihastuttavaan
Konstantia-laaksoon, jossa Pohjolan suuruus ja etelän komea loisto
niin tenhoavalla tavalla yhdistyvät. Siinä oli korkea honkametsä
seetripuiden rinnalla ja niiden suojassa suuria komeita kaktuskasveja
täydessä kukassa, jotka loistivat kuin purppura ja tuli. Kuljettuamme
tämän laakson läpi, jossa honkien humina meitä oli tuudittanut
omituisiin unelmiin, heräsimme jälleen ihmettelyyn ja ihastukseen
nähdessämme puron, joka kristallinkirkkaita pikku putouksia
muodostellen tuli näkyviin, ja seurattuaan tien vartta jonkun matkaa
jälleen poikkesi syrjään ja meni piiloon kypsiä hedelmiä kasvavaan
oranssilehtoon, jonka lävitse näkyi kauniisti rakennettu, vaaleaksi
maalattu maatalo.
Tie kulki edelleen mitä vaihtelevimmassa ympäristössä, kunnes
saavuimme rautatieasemalle. Ehdimme parhaiksi junaan, joka meni
Kapkaupunkiin, ja nyt mentiin huimaavaa vauhtia. Ympärillä olevista
seuduista ei ehtinyt saada muuta käsitystä kuin sen, että ne olivat
viljeltyjä. Muutamien minuuttien kuluttua jo olimme kaupungissa.
Jättiläissuurine tavaramakasiineinensa se teki suuren ja rikkaan
kaupungin vaikutuksen.
Menimme sisälle kelvolliseen ravintolaan ja nautittuamme vähän
virkistystä kävimme katsomassa kaupungin suurenmoista museota, jonne
pääsimme sisälle, vaikka se sillä kertaa ei ollutkaan yleisölle
avoinna. Siellä viivyimme luullakseni kokonaista kaksi tuntia.
Museossa oli loppumattoman suuri joukko kaikenlaisia elukoita
täytettyinä, mutta kun olin junan huimaavasta vauhdista melkein
pökerryksissä, niin ei tehnyt mieli katsella muita kuin isompia
eläimiä; ne pysyivät kohtalaisesti paikoillaan, mutta perhoset
näyttivät silmissäni liehuvan sinne tänne, niin että päätä pyörrytti.
Eivät isot käärmeetkään olleet hauskat katsella. Koetin tarkastella
sellaista viheriän väristä, suurta, joka kierteisesti oli asetettu
puun rungon ympäri, mutta mielestäni se näytti niin ilkeästi
kääntyvän, että teki aivan pahaa. Kun viimein tulimme eläinkokoelmasta
ulos, tuntui melkoista paremmalta, varsinkin, kun katselin oikein
suoraviivaisesti rakennettuja rakennuksia, joissa ei ollut mitään
koukeroita eikä käyriä.
Oli jo aika aterioida ja menimme sen vuoksi ravintolaan, jossa kului
loppuosa illasta tuottamatta meille hyötyä tai huvitustakaan. Nousimme
sitten omnibus-vaunuun, jonka eteen oli valjastettu kaksi väkevää
hevosta ja lähdimme kotiinpäin. Jokainen meistä oli varustautunut
matkaeväillä. Useimmilla oli viiniä, koska matkamme kulki kuivan
hiekkaerämaan kautta. Minullakin oli useita pulloja ja sylissä oli
sadetakki, joka oli täynnä piparkakkuja ja appelsiineja. Vaunu oli
niin täynnä, että meidän täytyi istua kolmessa kerroksessa toistemme
sylissä.
Ne, jotka istuivat alimmaisina, valittivat surkeasti tykkänään
litistyvänsä, mutta kukapa heidän kanssaan olisi tahtonut vaihettaa
paikkaa? Heidät jätettiin kärsimään ja valittamaan. Mutta etteivät
heidän voimansa ja mielensä tyyten masentuisi tarjosimme heille
pulloistamme viiniä ja lauloimme heille serenaadeja. Vaikeata on
sanoa, mitenkä heidän olisi lopullisesti käynyt, jolleivät asianhaarat
olisi tulleet heidän avuksensa. Noin matkan puoliväliin tultuamme
ajurimme ei sanonut enää ajavansa edemmäksi, sillä tie tuli niin
pehmeäksi, että hiekka upotti pyöräin alla ja hän sitäpaitsi pelkäsi,
että hänen kimppuunsa hyökkäisi leopardi paluumatkalla peltojen halki.
Me tarjosimme hänelle suuremman maksun, kuin mistä oli sovittu, mutta
hän oli taipumaton. Silloin ei muu auttanut kuin astua ulos vaunuista
ja lähteä pilkkopimeässä astumaan jalkaisin loppumatkaa.
Ne, joiden jalat olivat puutuneet, asetettiin kaikki pitkällensä maata
keskelle tietä peräkkäin ja päät käännettyinä kotiinpäin, että
tietäisivät, mihin päin lähteä, kun virkoaisivat. Ja etteivät jäisi
nälkään, pistin piparkakun jokaiselle suuhun. Joku iloinen veitikka
vielä priiskoitti viiniä heidän päällensä muka suojellaksensa heitä
leopardeilta.
Alussa marssiminen kävi jotakuinkin hyvin, niin kauan kuin jaksoimme
laulaa; mutta kun tulimme aukealle kedolle, ja meidän täytyi
tallustella eteenpäin pehmeässä hiekassa, silloin voimat niin
väsyivät, että meidän täytyi levätä hetkinen. Minun tavaramyttyni,
joka alussa oli painanut korkeintaan pari leiviskää, oli nyt
mielestäni monta vertaa raskaampi, ja saadakseni sen sisällyksen
kevyemmäksi avasin sen keskellä seuraa kehoittaen tovereita siitä
ottamaan. Tämä nauttiminen ei painoa vähentänyt paljoakaan, mutta
sattui toinen pikku seikka, joka vaikutti siinä suhteessa paremmin.
Sattui näet, että sadetakkini toinen hiha pääsi irti siitä siteestä,
joka tavaramyttyäni piti koossa ja sitä tietä tippuivat ulos
appelsiinit ja piparkakut toinen toisensa jälkeen. En tietysti
huomannut mitään, mutta koko kantamukseni hupeni vähitellen, niin että
perille tullessani sadasta viidestäkymmenestä äppelsiinista minulla
oli kolme jäljellä. Ehkäpä tämä seikka auttoikin, että minä
silloisessa väsymystilassani jaksoin kulkea kotiin (laivaan).
Viimeiset kolme neljä peninkulmaa me astuimme perätysten kivenheitto
joka miehen välillä, ja tämä veltto astuskeleminen väsytti enimmän.
Aivan auringon nousun edellä saapui ensimmäinen osa joukostamme
laivaan, eikä silloin jäänyt aikaa levätä, sillä toinen osa
miehistöstä oli jo valmiina lähtöön ja nyt piti meidän ryhtyä
vahtivuoroon.
Ensimmäisen retkikunnan miehistä monet saapuivat kotiin laivalle vasta
puolenpäivän aikaan. Pitkä aika kului, ennenkuin Kapkaupungin matkalla
kestetyt vaivat olivat niin unohtuneet, että taisi nauttia ainoastaan
paremmista muistoista. Minä koetin olla virkkamatta mitään
appelsiineistani ja piparkakuistani, mutta kaikki tuli ilmi niiden
kautta, jotka tulivat perästäpäin ja kauan jälkeenpäin minulle
ilakoitiin sen jutun johdosta.
Seuraavana päivänä lähti toinen joukkue kaupunkimatkalle ja neljä tai
viisi kilometriä kuljettuansa se saapui Konstantia-maataloon, jonka
omistaja oli hollantilainen van Ren. Tässä maatalossa valmistetaan
kehuttua Kap-viiniä. Viinitarhojen läpi kulkiessaan suomalaiset
tapasivat vanhan van Renin, joka oli halvaantunut ja jota lykättiin
pyöräin päällä liikkuvassa sairastuolissa. Hän innostui tiedustelemaan
suomalaisten pitkästä matkasta Itä-Aasiaan.
[Kuva: Leopardi.]
Käynnistä Konstantiassa K. F. Nilsson kertoo, että suomalaiset
kutsuttiin poikkeamaan taloon ja siellä heitä kestittiin mitä
parhaiten. Talonomistajan poika ja vävy hoitivat taloutta. Vanha herra
oli nuorena ollessaan oleskellut Tukholmassakin ja muisti vielä
muutaman ruotsalaisen sananparren, jotka hän lausui juodessaan meidän
maljamme: »Min skål, din skål, alla vackra flickors skål!» (minun
maljani, sinun maljasi, kaikkien kauniiden tyttöjen malja!)
Konstantiassa oltiin yötä. Joka paikassa vallitsi suuri ylellisyys.
Makuuvuode oli yhtä leveä kuin pitkäkin ja sen sekä ympärillä että
yläpuolella oli silkkiset verhot. Tullaksemme ajoissa rautatieasemalle
nousimme niin aikaisin makuulta, ettei talonväki ollut vielä herännyt.
Kun tulimme Wynbergiin, näimme muutamia yhtiömiehiämme, jotka istuivat
junaa odotellen ravintolassa juoden viiniä, joka on sekä hyvää että
halpahintaista. Sellaista ylellisyyttä ei laivassa saatu kuin joskus
juhlapäivinä.
Kapkaupungissa tehtiin vähän ostoksia. Erikoista huomiota veti
puoleensa orangutangi, joka kahlehdittuna kojunsa ääreen oli
portinvartijana.
Eräs meidän yhtiömiehistämme, Alfred Federley, — kertoo Nilsson — joka
Kapkaupungissa erkani seurastansa, osaamatta sanaakaan englantia, ei
paluumatkalla noussutkaan junasta pois Wynbergissä, jossa tie erkanee
länteen päin Hautbayhin, vaan jatkoi matkaa edelleen Simonsbayhin,
Kapkaupungin varsinaiseen satamaan, sen pitkän maakaistaleen itäisellä
puolella, mikä pistää ulospäin Afrikan eteläkärjestä.
Kun hän perille tultuansa huomasi erehdyksensä, lähti hän jalkaisin
kulkemaan tuon pitkän maakaistaleen poikki tullaksensa Hautbayhin,
johon oli 18 kilometriä. Matka yli korkeiden vuorien, läpi tiheiden
tiettömien metsien, maan läpi, jossa asui hottentotteja ja
buschmanneja, tuli tietysti hänelle hirvittäväksi. Ja hän pääsi
perille vasta parin vuorokauden harhailujen jälkeen pienen
Hautbay-joen varrelle varsin surkeassa tilassa, kalpeana ja uupuneena,
vaatteet ja saappaat risaisina teräväpiikkisten pensasten ja
köynnöskasvien repimänä, mies itse hirveästi levottomana peljäten,
ettei ehtisi perille ennenkuin laiva olisi lähtenyt pois.
Kaikeksi onneksi hän heti kohtasi meidän perheitämme, jotka olivat
asettuneet joen ääreen ruokakopat ja kahvipannut mukanaan ja juuri
vastikään olivat saaneet vaatteensa pestyiksi ja kuivatuiksi. Luulimme
Alfred Federleyn (joka myöhemmin kuoli Wladivostokissa) jo joutuneen
perikadon omaksi, kun häntä ei löydetty Kapkaupungista, missä häntä
kyseltiin kaikkialla.
Edellämainittuun pieneen jokeen tuli insinööri Nilssonin rouva
jättäneeksi muiston, nimittäin vihkimäsormuksensa. Kun rouva pesi
vaatteita joessa, niin molemmat sormukset putosivat kylmässä vedessä
hänen huomaamattansa sormesta. Vasta sitten kun laiva jo oli
lähtemäisillään ja ankkuri piti nostettaman, huomasi rouva sormuksensa
kadonneiksi ja arvasi, että ne olivat pudonneet vaatteita huuhtoessa.
Vaikka siitä tulikin parin tunnin viivytys, niin yhtiömiehet
suostuivat siihen, että saatiin mennä sormuksia etsimään. Rouva,
insinööri ja muutamat toverit palasivat veneellä vaatteiden
pesupaikalle. Siellä toinen sormuksista heti löytyikin, mutta toinen
jäi kadoksiin ainaiseksi. Sillä kohdalla joki juoksi tyynesti
kirkkaiden rantojen välillä, ja ihmisasuntoja ei näkynyt kilometrien
matkan päässä.
Sillä aikaa kuin Imperator täällä oli ankkurissa, emme nähneet
ollenkaan asukkaita lukuunottamatta paria kafferilaista, jotka meille
toivat tilaamiamme ruokavaroja, vihanneksia ja perunoita, Wynbergistä,
suurilla nelipyöräisillä vaunuilla. Vaunujen eteen oli valjastettu
härkäpari, jolla oli tavattoman suuret sarvet.