Oli maaliskuun 31 päivä, kun tulimme Trinidad-saaren luo. Tahallamme
olimme purjehtineet Atlantin-meren Amerikan-puoleista osaa, sillä
päällystö ei vielä ollut päättänyt purjehdittaisiinko
Hyväntoivonniemen vaiko Kap Hornin ympäri. Asian ratkaisu riippuisi
siitä, millaiset pasaatituulet olisivat. Trinidad-saarelle päätettiin
mennä maihin polttopuita ja juomavettä ottamaan.
»Seiling Direction» nimisestä merimiesten käsikirjasta luettiin
pääasiallisesti seuraavat tiedot tuosta pienestä saaresta:
»Saaren muodostaa melkoisen korkea, syvien rotkojen halkoma
kallioryhmä, joka osittain on rapautunut; sillä ei ole mukavaa satamaa
eikä turvallista maihinnousupaikkaa, ei kasvillisuutta eikä juuri
ollenkaan vettä.»
Selitys tästä saaresta oli tosin lohduton, mutta kumminkin päätti
kapteeni Höök meidän tukalan tilamme tähden nousta maihin. Hän jätti
laivanpäällikkyyden ensimmäiselle perämiehelle, kapteeni Jakobsénille
käskien tämän risteilemään määrätyn matkan päässä maasta ja antoi
laskea vesille ja miehittää valaanpyyntiveneen.
Itse hän asettui venettä ohjaamaan ja miehistö, johon kuuluivat: 2:nen
perämies, luutnantti Hjalmar Höök, ylioppilas Stjerncreutz, Ernst
Kellgren, merimies Sjöberg ja Schoultz (kertoja) laskivat komennon
mukaan pitkät airot valtameren kirkkaan siniseen veteen ja soutivat
reippaasti tuota salaperäistä saarta kohti. Parin tunnin kuluttua
olimme saapuneet lähimpään rantaan. Mutta maihin nousu veneestä oli
sillä kohdalla sula mahdottomuus, sillä ankaran myrskyn jälkeen kävi
maininki vielä rajusti ja ranta kohosi melkein pystysuoraan
levottomasta merestä. Kappaleen matkaa oikealle päin oli kuitenkin
jyrkässä kalliossa portaan tapainen pengermä niin korkealla veden
pinnasta, että ainoastaan laineiden korkeimmat harjat sinne
ylettyivät, ja muutamain kalliohalkeamain kautta näytti se olevan
jonkinlaisessa yhteydessä saaren huipun kanssa.
Tälle pengermälle kapteeni Höök päätti kavuta ylös, lähteäksensä
sieltä jos mahdollista saaren sisäosiin tutkimusretkelle.
Hän teki suunnitelman ja se oli uhkarohkea; mutta meidän rohkeutemme,
tarkan kuuliaisuutemme ja neuvokkuutemme ja ehkä suurimmaksi osaksi
onnellisen sattuman kautta tuo suunnitelma osaksi onnistui. Me
soudimme ulospäin vähän matkaa ja laskimme veneen ankkuriin noin
parinkymmenen sylen syvyydelle. Valaan pyydysnuora oli ankkurinuorana.
Sitten meni kapteeni Höök etukeulaan ja miehistö jaettiin siten, että
kaksi sai nuorasta antaa perään ja kolme hiljaa ja varovasti soutaa
äkkijyrkkää rantapenkerettä kohden. Meidän piti laskea vene niin
lähelle kuin suinkin silloin, kun maininki sitä nosti, ja sitten
nopeasti temmata se takaisin, kun laine laski. Mutta laine nousi ja
laski useita syliä ja veden loiske ei likimainkaan ollut säännöllistä
ja hiljaista.
Tuon kuoloa uhkaavan yrityksen me teimme moneen kertaan yhä uudestaan,
joskus jysähtäen kallion kylkeä vastaan niin kovasti, että veneen
liitokset nasahtelivat ja joskus saimme veneeseen paljon vettä. Mutta
kuinka kävikään, niin temppu viimein onnistui ja kapteeni Höök pääsi
voimakkaalla hyppäyksellä pengermälle. Ensimmäinen vaara oli ohitse ja
nuoran avulla me hivutimme itsemme tarpeeksi kauas äkkijyrkästä
penkereestä. Siellä valmistausimme kaikessa rauhassa paremmanpuoliseen
kalastukseen sillä välin, kuin kapteeni Höök näkyi rohkeasti kiipeävän
vaarallista äkkijyrkkää kalliota myöten ylös huimaavaa korkeutta
kohti.
Kalastukseen ei meillä ollut suuriakaan valmistuksia. Pohjaonget
jaettiin miehille ja metallitapseilla varustettuihin koukkuihin
pantiin syötiksi pienet palaset suolaista läskiä. Ja sitten alettiin
onkia.
Epäillen katselimme toisiimme, kun yht'aikaa viskasimme koukkumme
veteen, mutta melkoisesti hämmästyimme, kun kala hetikohta nykäisi
onkea. Mutta samalla oli ongen tapsikin poikki. Kaloja emme saaneet
ainoatakaan päätä onkimalla. Nuo ahnaat kalat nousivat vedenkalvoon ja
parveilivat sadoittain ympärillämme, valmiina sieppaamaan pois koukun
ongesta niinpiankuin pääsivät siihen kiinni.
Mutta lopputiliä läskin syömisestä ei vielä oltu tehty. Veneessä oli
meillä atrain, jossa oli monta tukevaa väkäpäistä piikkiä. Se oli
kapteenimme tekemä mestarityö. Ja sillä me aloimme innokkaasti iskeä
kalaparveen.
Tämä keino tepsi paremmin. Joskus saimme parikin yht'aikaa. Eikä
tarvinnut ollenkaan käyttää mitään syöttiä, sillä syötiksi kelpasivat
ne kalat, jotka pääsivät riistäytymään irti atraimesta tai selvisivät
pelkällä naarmulla. Muutaman sekunnin kuluessa ahnaat toverit repivät
ne kappaleiksi ja söivät suuhunsa. Muodoltansa nuo kalat olivat
melkein lahnan näköisiä, mutta olivat vähän kapeampia ja tukevampia.
Suomuksia niillä ei ollut, vaan sen sijaan niillä oli kaksi riviä
kirkkaan valkoisia hampaita, jotka olivat ihmisen hampaiden kaltaiset.
Kalojen pituus oli melkein kyynärä ja väri ruskea, tumma-täpläinen. Ne
olivat tavattoman väkeviä ja sitkeähenkisiä. Me pidimme niistä
ainoastaan kolme kalaa; muut viskattiin inhoten mereen toveriensa
syötäviksi. Kun näki niiden tavattoman ahnauden, niin sai sen
käsityksen, että jos ihminen olisi pudonnut mereen, niin ne heti
olisivat hänetkin syöneet.
Sillävälin oli kapteeni Höök, turhaan yritettyään kiivetä vuoren
kukkulalle, tullut takaisin penkereelle ja kutsui merkeillä venettä
luoksensa. Monen rohkean yrityksen jälkeen meidän onnistui vapauttaa
kapteenimme hänen vankeudestaan, mutta tämä luonnistui ainoastaan sen
kautta, että hän epäonnistumisen uhalla rohkeasti hyppäsi pois
kalliolta. Vene oli jo laskeutunut toista syltä, kun hän putosi alas
ensin veneen etukeulan nokkaan ja siitä suinpäin veneeseen. Hänen
tutkimusretkensä oli ollut hyödytön.
Ankkurimme oli tarttunut meren pohjaan niin lujasti, ettemme voineet
sitä enää nostaa, sentähden jätimme sen ja rupesimme soutamaan pitkin
rantaa löytääksemme sopivampaa maallenousupaikkaa. Jonkun tunnin
soudettuamme näimme avaran puoliympyrän muotoisen lahden. Tämä näytti
kokonaisuudessaan kolkon ja synkän näköiseltä, sillä sitä ympäröivät
tummat, monta sataa jalkaa korkeat äkkijyrkät kalliomöhkäleet. Mutta
tuota kolkkoa näkyä pehmensi vaalea hiekkarannikko, joka oli ikäänkuin
sovinnon rakentajana asettunut alinomaa taistelevan meren ja uhmaavan
lujan ja jyrkän rantapenkereen välille.
Veneemme käännettiin lahteen ja reippaasti soutaessamme se liukui
hyvää vauhtia rantaa kohti, jota valaisi jo korkealle taivaan laelle
noussut aurinko. Kuta lähemmäksi tulimme, sitä miellyttävämpänä ranta
houkutteli puoleensa, mutta rajummin nousi ja laski myös meren povi ja
jättiläiskokoiset vuorenrinteet näyttivät ikäänkuin varoittavan: »älä
tule tänne, muukalainen, jos henkeäsi ja vapauttasi pidät arvossa!»
Mutta niinkuin usein elämässä hymy pääsee voitolle, niin mekin
soudimme edemmäksi pitämättä lukua siitä, miten kävisi. Kun tulimme
lähemmäksi rantaa, niin meitä tervehti parvi kyyhkysen muotoisia
kalalokkeja. Äänettöminä ne liihottelivat meidän ympärillämme ja
laskeusivat täydellä luottamuksella istumaan mikä päähämme, mikä
käsivarrelle tai airolle ja missä vain sijaa löysivät.
Näin ystävällinen vastaanotto tuntui erittäin miellyttävältä, mutta
monta tuntia soudettuamme oli meille tullut kova nälkä ja
tyydyttääksemme nälkäämme, jahka pääsisimme maalle, pyydystimme ja
tapoimme muutamia näistä miellyttävistä linnuista.
Säikähtäen meidän julmuuttamme tai jostakin muusta syystä linnut
jättivät meidät, kun tulimme lähelle rantaa. Sen sijaan huomiomme
kiintyi paljon tärkeämpään seikkaan. Meren maininki muuttui jyrkäksi
ja levottomaksi sekä toisenväriseksi. Iloisen mielialan sijaan tuli
huolestunut totisuus. Aavistelimme jo hengenvaaraa. Jokainen tarttui
lujemmin airoonsa ja kiinnitti katseensa tarkkaavasti ja
luottamuksella kapteeniin, joka järkähtämättä kuin vaskinen kuvapatsas
perää pitäen ohjasi venettä suoraan maata kohti. Sinisenvihreä,
jyrkästi kohoava aalto nosti veneen huimaavan korkealle, veti sen
jälkeen syvyyttä kohti niin syvälle, ettei vuoria enää näkynyt. Ja yhä
uudelleen korkeuteen ja taasen syvyyteen viskeli meitä aalto, joka
muuttui väriltään ja hahmoltaan yhä peloittavammaksi. Vielä oli airo
kädessäni, ja vakuutettuna siitä, että nopea eteenpäin soutu oli ainoa
pelastuksemme, varustausin lujasti tempaamaan airollani ja katseellani
tahdoin kapteenille ilmaista: minä ymmärrän ajatuksesi, luota minuun!
Tuossa hän vielä seisoi minun mielestäni entistään ylevämpänä ja
korkeampana, mutta hänen päättävässä katseessansa ei enää loistanut
toivo, vaan hän näytti ohjaavan suoraan kuolemaa kohti.
Tuskin oli tämä ajatus syntynyt aivoissani, kun jo uusi aalto nousi
syvyydestä. Se oli valtavan suuri ja hirvittävä majesteettisessa
koossansa, koristettuna loistavilla helmillä ja hopeanhohtoisilla
vaahtonauhoilla. Kuohuen ja väristen se nousi pystyyn veneen alla,
heti sen jälkeen murtuen vaahdoksi ja paiskaten meidät veneinemme alas
hirvittävään hautaan. Viimeiseen asti oli vene pysynyt oikealla
suunnalla ja aallon mukana se meni nyt nurinniskoin. Minun viimeinen
ajatukseni oli: tämä oli taitavasti tehty temppu, mutta se ei
onnistunut. Tähän ajatukseni juoksu katkesi, minä menin tainnoksiin.
Kun tulin tajuihini, käsitin ensiksi, että olin pimeässä. Heti
ajattelin, että nyt oli elämäni loppu käsissä. Ajatukseni tuli
tavattoman nopeaksi. Silmänräpäyksessä koko elämäni juoksu kaikkine
vähäpätöisine yksityisseikkoinensa kulki ohitseni.
En tuntenut yhtään kuolemanpelkoa, mutta mielestäni tuntui ikävältä,
että elämä loppuisi niin pian. Ja kun ajattelin, että kotona olevat
omaiset eivät saisi tietoa minun kuolemastani, vaan vuosikausia
olisivat pelon ja toivon vallassa kohtalostani, niin tulin hyvin
surulliseksi.
Mutta vesi ahdisti rintaani ja keuhkot vaativat ilmaa. Tuntui
tuskallisen raskaalta. Kerta toisensa jälkeen olin hengittämäisilläni,
mutta ymmärrys käski kestämään ja odottamaan viimeiseen saakka, mikä
olisi ainoa pelastuskeino. Vielä muutama silmänräpäys, jonka kuluessa
vaihtelivat toivo, heikkous ja epätoivoinen taistelu — sitten kohosin
veden pinnalle ja sain hengittää ilmaa. Se oli vain lyhyt henkäys.
Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksi hirvittävä aalto ylitseni.
Ajatukset eivät enää koskeneet menneitä, vaan katselivat loppua kohti,
sillä hengittämisen tarve oli vastustamaton.
Mutta nytkin, kun vastustuskykyni oli murtunut, onnistui minun jälleen
vetää syvä ja virkistävä henkäys. Sitten taas samaa taistelua hengen
säilyttämisestä, mutta taistelua ei kestänyt enää kauan. Joka kerran
kun kohosin veden pinnalle sain vetää useamman henkäyksen ja viimein
tunsin jalkojeni ulottuvan pohjaan. Silloin taas elpyi toivo ja
rohkeus kasvoi. Suuri aalto oli viskannut minut koko joukon lähemmäksi
rantaa, mutta jätti minut siihen ja syöksi kovalla pauhulla loivaa
hietikkorantaa ylöspäin. Sen verran kuin kykenin, koetin päästä sen
jäljestä ylemmäksi. Ja kun aalto syöksyi takaisin entistä
peloittavampana ja hiekan sekaisena, niin minä kyykistyin, jotten sen
suuren painon alla musertuisi ja jälleen menisi syvyyteen. Näin minua
suuret aallot viskelivät edestakaisin; välistä toivottomana
pelastuksesta, toisen kerran toivoen pelastuvani, mutta aina samoja
temppuja tehden onnistui minun viimeinkin päästä kuivalle maalle.
Taistellessani pelastumisestani näin usein toverien päitä, käsivarsia
tai jalkoja kohoavan aalloista ja jälleen vaipuvan veden alle. Kaikki
toverit pääsivät kuitenkin onnellisesti maalle. Hetkisen myöhemmin
näimme veneenkin kumma kyllä muutaman kymmenen sylen päässä
sivullapäin siitä, missä me olimme päässeet maalle. Se oli kulkenut
vaarallisimpien rantatyrskyjen lävitse ja nyt sitä laineet viskelivät
sinne tänne rannan vierellä. Meidän voimakas kapteenimme oli kuitenkin
ainoa, joka sellaisessa uupumuksen tilassa maallepääsemisen jälkeen
vielä kykeni veneestäkin huolehtimaan. Hänen kehoituksistaan me
riensimme pelastamaan veneemme särkymästä. Sepä ei ollutkaan mikään
helppo tehtävä, sillä päästäksemme veneeseen käsiksi täytyi meidän
tunkea läpi soransekaisen veden läikkeen, joka joskus kohahti
päittemme yli.
Vimmattujen ponnistusten jälkeen onnistui meidän viimein saada
surkeasti ruhjottu veneemme niin ylös maalle, että se tavallisissa
olosuhteissa oli turvassa. Pelastetuiksi saimme vielä muutamia airoja
ja valaanpyyntinuoran sekä vesilekkerimme. Viimemainittu oli melkein
tyhjä; kalat, linnut ja kaikki muut varustukset olivat menetetyt,
lukuunottamatta paria pippurijuurta, jotka kapteeni oli ottanut
mukaansa istuttaaksensa ne saarelle. Kun olimme pelastaneet mitä
pelastettavissa oli, oli aurinko jo laskenut liki mailleenmenoa. Alkoi
puhaltaa niin viileitä tuulenhenkäyksiä, että tunsimme tarvitsevamme
tulta lämmitelläksemme. Silloin tuli aika puuha etsiessä minun
tulitikkujani, jotka heti pelastumisen jälkeen olin asettanut
kuivamaan polttavan kuumalle hietikolle. Tuskin milloinkaan on ollut
uutterampia aarteenetsijöitä kuin me sillä kertaa, ja meidän
onnistuikin löytää kaivatut tikut.
Tuulen ajamia puita, jotka tuotapikaa koottiin, ladottiin nyt
huolellisesti valkean sytyttämistä varten. Kahdesti niiden
sytyttäminen jäi onnistumatta, kun tuuli puhalsi tulen sammuksiin,
mutta viimeisellä minun kolmesta tulitikustani saatiin tuli syttymään.
Mainitsemista ansaitsee, millä tavoin se onnistui, vaikka se
näyttääkin vähäpätöiseltä sivuseikalta. Kapteeni Höök näet siinä
osoitti erikoista toimekkuutta. Hän pisti ison tukon hienoja lastuja
avatun paitansa rintamuksen sisäpuolelle ja sanoi minulle:
»Sytytä nyt, poika, mutta tee se maltillisesti, sillä nyt on
hengenpelastus kysymyksessä!»
Minä kyykistyin hänen eteensä, ja toverit olivat asettuneet piiriin
meidän ympärillemme. Käteni vapisi, kun raapasin tulen tikulla ja
sytytin lastut. Liekki leimahti ja loisti kirkkaasti. Minä odotin,
että kapteeni olisi sytyttänyt puurovion, mutta hän ei pitänyt
kiirettä. Vasta sitten, kun hänen koko povensa oli kärventynyt, asetti
hän sytykkeet lastukasan ja puiden alle, jotka heti syttyivät
iloiseksi valkeaksi valaisten punaisella valollaan vankilamme seinän
tumman juuren.
Kuun noustessa meidän ympäristömme sai kammottavan näön. Melkein
pystysuoraan nousi kallioseinä ympärillämme, monta sataa jalkaa
korkealle, päättyen ylhäällä ihan suoraan reunaan, ja sulki kovaan
syliinsä puoliympyrän muotoisen merenlahden, jossa oli ainoastaan
sisimmässä pohjukassa muutaman kymmenkunnan sylen levyinen
hiekkarannikko. Tämä vuoriselänne yhdisti toisiinsa kaksi merestä
kohoavaa jättiläiskokoista keilaa. Paitsi näitä oli vielä merelle päin
ikäänkuin vartijoina rivi matalampia kallionhuippuja, joiden välillä
oli aaltomaisesti laskehtivia muureja. Päämuurin äärimmäisiä kärkiä
yhdisti kaaressa kulkeva jono vedenalaisia kareja, joiden yli
valtameren tavattoman korkeat aallot hyökkäsivät monen sylen
korkuisina ukkosen tapaisella jyminällä.
Tämä hirvittävä vankila kävi vieläkin synkemmäksi sen takia, että me
olimme janoissamme, nälissämme ja uuvuksissa ponnistuksista sekä
puolialastomina. Useimmat meistä olivat lakittomia ja muutamilla ei
ollut kenkiäkään jalassa.
Jonkun ajan kuluttua auringonlaskun jälkeen tuli näkyviin joukko
maakrapuja, jotka elivät maanalaisissa käytävissä. Ne olivat väriltään
keltaisia, ruumis pyöreä ja latuskainen, noin kolmen tuuman levyinen,
ja kulkivat kuudella jalalla, joissa oli suuret terävät kynnet, ja
niillä ne vaatteidenkin lävitse tekivät verihaavoja. Niin rohkeita ne
olivat, että aina piti olla varuillaan karkoittaakseen niitä luotansa.
Nälkämme tyydyttämiseksi koetimme paistaa niitä hiilillä, mutta näin
valmistettuina niillä oli niin inhoittava maku, ettemme mitenkään
voineet niitä nauttia.
Saadaksemme paremmin olla rauhassa noilta häpeämättömiltä matelijoilta
ja pysyäksemme lämpiminä teimme niitä vastaan oikeita hävitysretkiä ja
vetäydyimme sitten lähemmäksi tultamme ja peitimme itsemme auringon
kuumentamalla hiekalla.
Seuraavan päivän aamunkoitossa aloimme korjailla venettämme, jotta se
olisi kunnossa, jos meren tyrskyt myöhemmin asettuisivat. Joka
paikassa, missä naulat eivät olleet välttämättömän tarpeelliset, ne
vedettiin ulos ja lyötiin siihen, missä niitä parhaiten tarvittiin.
Sillä tavoin ja purkamalla valaanpyyntinuoraa tilkkeeksi saimme veneen
jotakuinkin kuntoon. Sillävälin oli Stjerncreutz vuoren halkeamaa
myöten kiivennyt ylempänä olevalle penkereelle. Siellä hän oli koonnut
kourallisen harmaankirjavia papuja, jotka hän meille jakeli.
Kapteenin luvalla läksimme matruusi Sjöberg ja minä keräämään enemmän
papuja, ja kahden vuorokauden paastoamisesta johtuva nälkä teki pavut
mielestämme varsin maukkaiksi. Pian olimme vuoren halkeamasta
löytäneet niitä kosolti, niistä söimme itse osan ja lopun veimme
tovereille. Muut kaikki söivät halukkaasti, mutta kapteeni ja
Stjerncreutz niitä inhosivat.
Laiva oli sillävälin ankkurissa niin kaukana saaresta, ettei sieltä
voitu nähdä, miten vene oli maalle saapunut. Päivä kului laivalla
odottaessa miehiä takaisin, yö ja seuraava päivä samoin, ilman että
maalta saatiin mitään tietoja. Silloin ensimmäinen perämies kapteeni
Jakobsén päätti jättää laivan päällikkyyden tynnyrintekijä
Mickelsonille, joka oli ollut mukana valaanpyyntiretkellä Ohotan
merellä sekä harppuuninheittäjänä että venheenohjaajana ja
päällysmiehenä.
Soutajinaan viisi reipasta yhtiömiestä lähti kapteeni J. laivasta.
Kauan he soutelivat saaren rannikkoa pitkin ison matkan päässä maasta
ja näkivät viimein kaksi miestä, jotka viittauksilla koettivat estää
heitä tulemasta lähemmäksi. Meren kohina esti kuulemasta, mitä he
huusivat. Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Viimein veneessä olijat
sitoivat kaksi valaanpyyntinuoraa peräkkäin, yhteensä 400 syltä
pitkältä, vesitynnyri sidottiin nuoran päähän ja laskettiin laineiden
kuljetettavaksi rantaan. Tynnyrin sisään oli pantu paperia ja
lyijykynä. Maalla olijat heti hoksasivat, mikä oli tarkoitus. He
kirjoittivat paperiin tiedonantoja, ja kun vesitynnyri nuoralla
vedettiin merentyrskyjen lävitse takaisin veneeseen, saatiin siellä
tietää, että laineiden tyrsky oli kaatanut ja vahingoittanut heidän
veneensä, että kaikki olivat joutuneet veden varaan, ja kaikki
ruokavarat ja ampuma-aseet menneet hukkaan. Töin tuskin olivat miehet
päässeet maalle, jonne venekin oli joutunut. Kumppaneita pyydettiin
heti palaamaan laivaan ja panemaan ruokavaroja, nauloja, laivan
tilkkeitä y. m. tynnyriin, jonka vesi ja tuuli toisivat maalle, sillä
toverit olivat ihan nälkiintyneitä.
Laivasta tulleet huomasivat mahdottomaksi nousta tällä paikalla maihin
ja soutivat takaisin laivaan, joka oli saaresta muutaman
meripeninkulman päässä.
Kun vene oli kadonnut maalla olevien näkyvistä, kokoonnuimme tulen
ääreen neuvottelemaan. Pitkää neuvottelua ei tullut, sillä asia oli
selvä. Näiden tyrskyjen lävitse emme ikinä voisi tunkeutua ulos
merelle. Yksimielinen päätöksemme sentähden oli kiivetä
vuorenharjanteen yli etsiäksemme saaren vastakkaiselta puolelta
maallenousupaikkaa. Siihen tuumaan ei kuitenkaan ryhdyttäisi,
ennenkuin olimme koonneet puita tulen virkistämiseksi sitä tapausta
varten, että meidän olisi pakko tulla takaisin.
Sitä tehdessä Sjöberg ja minä äkkiä tunsimme päänhuimausta ja
rupesimme ylenantamaan rajusti. Vähän ajan kuluessa me tulimme niin
heikoiksi, ettemme enää jaksaneet nousta seisoalle.
Kun meidän tilassamme ei näyttänyt tulevan parannusta, päättivät
toverit tällä kertaa jättää meidät yksikseen mennäksensä tehtyä
suunnitelmaa toimeenpanemaan, mutta vakuuttivat varmasti tulevansa
takaisin meitäkin pelastamaan, jos vain löytäisivät jonkin
pelastuskeinon. Meidän mielestämme oli järjetöntä estää heitä
lähtemästä, ja kun me itse luulimme kuolevamme, niin me kehoitimme
tovereita kiiruhtamaan pelastaakseen oman henkensä.
Siitä vähäisestä vesimäärästä, jota Stjerncreutz kantoi kaulassaan
ruutisarvessa, he kaatoivat Sjöbergille ja minulle osan sumutorveen,
jonka pää oli tulpalla tukittu. Sitten he sanoivat veljelliset
jäähyväiset ja lähtivät matkalle.
Iltapuolella, kun aurinko laskeusi vuorten taakse ja tuli vähän
viileämpi, tunsimme itsemme virkeämmiksi. Minä olin vähän paremmissa
voimissa ja ryömin veneen luo, toin sieltä vesiastian, josta me
vuorotellen joimme muutaman pisaran sillä kostuttaaksemme kuivaa
kieltämme. Eihän juoma oikeastaan ollut vettä, sillä se oli mustaa
kuin kirjoitusmuste ja maistui ruudille, mutta sillä oli ihmeellisen
virkistävä vaikutus. Jonkin ajan kuluttua olimme jo siksi paljon
reipastuneet, että kykenimme istumaan. Terveyden mukana palasivat
voimat ja elämänhalu. Minä rupesin houkuttelemaan Sjöbergiä, että me
lähtisimme seuraamaan toisten jäljessä. Viimein hän suostui, vaikka
luuli sitä hyödyttömäksi.
Ensin laahustimme tulen luo, johon lisäsimme puita voidaksemme
lämmitellä, jos meidän täytyisi palata takaisin, ja sitten me vuoroin
astuen vuoroin ryömien aloimme seurata kumppanien jälkiä. Tavattomien
ponnistusten jälkeen tulimme kappaleen matkaa jyrkkää rinnettä myöten
ylemmäksi ja kuulimme vähän matkan päästä edempää valituksia. Äänestä
tunsimme, että siellä oli Hjalmar Höök. Me arvasimme, että hän samoin
kuin mekin oli sairastunut papujen syömisestä, ja koetimme jouduttaa
ylöspäin kiipeämistämme. Tultuamme hänen luoksensa ilahtui mielemme,
kun emme enää olleet vain kaksin ja asetuimme hänen viereensä,
päättäen kaikki kolme kuolla yhdessä.
Mutta pian saimme kokea, ettei tämä paikka ollut sellainen, että siinä
olisi saanut edes rauhassa kuollakaan; sillä lukemattomat maakravut
ympäröivät meidät valmiina käymään kimppuumme heti kuin pysyimme
liikkumattomina.
Vaikka Hjalmar Höök oli meistä enimmän sairas, oli hän tavattomasti
vihoissaan noille iljettäville, ryömiville syöpäläisille ja hosui
ympärillensä kuin vimmattu. Mutta kuinka olikaan, niin hänkin alkoi
tuntea voivansa paremmin ja päätimme kiivetä vielä eteenpäin.
Uupumuksen, pimeän ja hankalan maanpinnan vuoksi kulkumme edistyi
melkein vain tuuman erältään. Missä mahdollista oli, siinä lepäsimme
minuutin ja sitten jälleen eteenpäin. Olimme siten jatkaneet matkaamme
kenties tunnin ajan, kun taas kuului voihkimista ja valitusta. Siellä
oli Kellgren, joka myöskin kärsi tuskia syömiensä papujen tähden.
Välimatka hänen luoksensa ei ollut kuin parikymmentä syltä, mutta kun
me olimme niin voimattomassa tilassa, kesti ison aikaa, ennenkuin
jaksoimme raahautua hänen luoksensa. Suuresti hänkin ihastui meidän
saapuessamme hänen luoksensa, mutta pelastuksen mahdollisuudet eivät
siitä parantuneet.
Eihän nyt enää ollutkaan kysymys pelastumisesta; olimme jo selvillä
siitä, että kuolisimme, mutta olimme myöskin hyvillämme tietäessämme,
ettemme jäisi kukin aivan yksin kuolemanhetkellä.
Lähes puoliyöhön asti olimme täten istuneet aloillamme, kun kuulimme
kapteenin ja Stjerncreutzin äänet yhä lähempää. Ilmoittaaksemme
läsnäolomme me silloin aloimme huudella sen verran kuin kuivat
kurkkumme sallivat. He tulivat pian luoksemme ja sanoivat, etteivät he
olleet jaksaneet nousta jyrkkää rinnettä ylöspäin, mutta jonkun matkan
päässä siitä, missä nyt olimme, olivat he kumminkin löytäneet
vuorenrotkon, joka kyllä oli jyrkkä, mutta sitä myöten oli mahdollista
laskeutua alas toiseen lahdelmaan.
Useimmat meistä — kertoo Schoultz edelleen — minäkin niiden joukossa,
olimme haluttomat kokemaan enää tämän enempiä vaivoja, mutta kapteeni
Höök, joka ei ollut sairas ja joka luonteeltaan oli meistä
toimellisin, ei antanut perään, vaan kehoitteli ja houkutteli meitä,
kunnes suostuimme yrittämään.
Me lähdimme liikkeelle, kun olimme virkistäneet kielemme viimeisillä
pisaroilla Stjerncreutzin ruutisarvessa olevasta sotkusta. Kulkumme
oli verrattain helppoa, osittain sen vuoksi, että lepääminen ja yön
viileys oli meitä virkistänyt, osittain siksi, että tiemme oli
jotakuinkin tasaista ja kuunvalon valaisemaa.
Kun tulimme edellämainitulle vuorenrotkolle, syntyi väittelyä siitä,
oliko mahdollista laskeutua alas sitä myöten, ja lopputulokseksi tuli,
että meitä oli kaksi eri puoluetta, toisessa Höök-veljekset ja
Kelleren, toisessä Stjerncreutz, Sjöberg ja minä. Edelliset alkoivat
laskeutua alas, mutta me toiset käännyimme takaisin tulen luo.
Meidän alaslaskeutumisemme kävi tavattoman raskaaksi ja vaikeaksi.
Luultavasti olimme palanneet takaisin toista tietä kuin olimme
nousseet vuoren päälle. Maaperä, jota astuimme, oli murenevaa ja
rapautunutta vuorta, joka harvoin tarjosi kiinteää jalansijaa, mutta
jokaisella askeleella mureni ja sortui alas. Kaiken vastoinkäymisen
lisäksi kuu peittyi pilviin ja tuli pilkko pimeä. Stjerncreutz, joka
meistä oli parhaiten voimissaan, kulki edellä, mutta Sjöberg ja minä
olimme liian heikot pysyäksemme hänen rinnallaan. Vaikka hän meitä
odotteli, niin jäimme hänestä yhä enemmän jäljelle ja pian emme
hänestä enää mitään kuulleet. Kuta alemmaksi tulimme, sitä
epäedullisemmaksi kävi maan pinta. Usein kompastuimme tai kaaduimme
taikka luistimme alas soran ja kivien seassa.
Tällaisten mäenlaskujen vuoksi jouduimme alas jotenkin pian. Ranta oli
jo likellä, kun Sjöberg käyden toisten edellä kadotti jalansijan ja
luisti alamäkeä mukanansa koko vieremä kiviä ja soraa. Minä huusin
hänelle niin lujasti kuin jaksoin, mutta en saanut mitään vastausta.
Kauan olin epätietoinen siitä, minkä tien valitsisin, mutta sitten
mielestäni oli parasta seurata Sjöbergin viitoittamaa uraa, sillä
arvelin, että hän oli puhdistanut tien. Se oli niin jyrkkä, että minun
täytyi asettua selälleni ja luistaa alas onnenkaupalla. Yritys
onnistui oivallisesti, silloin tällöin vain matkaa hillitsi jokin
vähäinen ulospäinpistävä kallionkieleke. Kauan en vielä kuitenkaan
ollut luistanut, ennenkuin jysähtäen seisahduin eräälle isommalle
penkereelle. Sen reunalta koettelin varovasti eteeni jalallani ja
huomasin kauhukseni olevani äkkijyrkän partaalla. Pudottaessani alas
pieniä kiviä kuuluivat ne katoavan pohjattomaan syvyyteen. Sillä
hetkellä nousi mieleeni kauheita aavistuksia Sjöbergin kohtalosta.
Tahdoin huutaa hänelle, mutta en saanut kurkustani pakotetuksi muuta
kuin tuskin kuuluvia käheitä kuiskauksia.
Tähän asti olin ponnistellut eteenpäin ainoastaan sen vuoksi, etten
jäisi erilleni tovereistani, mutta tämän kuilun partaalla valtasi
minut kauhu ja itsesäilytysvaistoni pani minut toimimaan.
Varovasti käännyin niin, että kasvoni olivat kallioon päin ja rupesin
tarkoin tutkimaan paikkaa ympärilläni. Yläpuolellani oli kallio niin
jyrkkä ja tasainen, etten terveenäkään olisi voinut kiivetä sitä
myöten ylöspäin; mutta ilokseni huomasin, että penger vähän kohoten
jatkui vasemmalle päin. Tätä myöten ryömien tulin jälleen
jyrkänteelle, joka kaikeksi onneksi ei ollut sen korkeampi, kuin että
ilman vaaraa voin laskeutua sitä myöten alas. Tällä tavoin olin
saapunut samaan rotkoon, jota myöten olimme nousseet vuoren laelle.
Vielä vähän matkaa tukalaa kulkua ja olin päässyt rantaan. Tulen
luokse, joka leimusi korkealle, oli tuskin sataa syltä, ja sen ääressä
näin ilokseni kahden ihmisen liikkuvan. Perille tullessani tunsin
ihmeekseni Stjerncreutzin ja Sjöbergin, jotka vuorotellen ryyppäsivät
vesilekkeristä. Luulin, että he joivat suolaista merivettä ja varoitin
heitä, mutta he vastasivat: »Juo, juo, se on suolatonta vettä.»
Silloin minäkin hyökkäsin lekkerin kimppuun ja join sen aukosta.
Tosiaankin, se oli raitista ja hyvää juomavettä. Minä join juomasta
päästyänikin ja nautin niin, että sitä on mahdotonta kuvata. Ja kun
olin tyyten sammuttanut janoni, tunsin itseni kuin toiseksi ihmiseksi,
minua ei enää vaivannut nälkä eikä jano. Saatoin hengittää ja puhua
kärsimättä enää tuskia. Ja silmäluometkin, jotka äsken töin tuskin
sain liikkumaan kuivuneiden silmäterieni yllä, alkoivat vähitellen
räpytellä esteettömästi.
Kun kyselin, mistä toverini olivat löytäneet vettä, ilmoitti Sjöberg,
että hän liukuessaan alas vuorelta oli mennyt tainnoksiin, mutta aivan
ihmeteltävä onni seurasi häntä, sillä hän osui erään kallion
alapuolelle, jolta puro loristen virtasi alas. Herätessään tajuihinsa
hän tunsi kasvoillensa vihmovan vettä, jonka pelkkä kosketuskin riitti
palauttamaan toiminnanhalun. Hän asettui niin, että vesi tuli hänen
suuhunsa, kasvoille ja rinnalle. Virkistyttyään hän meni veneelle,
otti sieltä vesilekkerin ja täytti sen vedellä, jotta voisi meidän
palatessamme virkistää meitä tuolla suloisella juomalla.
Juotuamme melkein liiaksikin kaivoimme itsemme hiekkaan tulen
läheisyyteen viimeinkin levähtääksemme kärsimysten ja vaivannäköjen
jälkeen.
Toverit nukkuivat pian, mutta minä en saanut unta, jonka tähden otin
esille muistiinpanokirjani ja aloin siihen kirjoittaa kertomusta
seikkailustamme siltä varalta, että jos kuolisimme nälkään, ihmiset,
jotka mahdollisesti vastedes tulisivat tälle saarelle, minun
muistiinpanoistani saisivat tietoa kohtalostamme. Nämä muistiinpanot,
samoin kuin monet muutkin, hävisivät myöhemmin sattuneessa
tulipalossa.
Aamun sarastaessa olimme kaikki nousseet ja rupesimme tarkastelemaan
ympäristöä. Silloin kummastellen huomasimme, että meren tyrskyt olivat
melkoisesti laimentuneet, eräässä paikassa niinkin paljon, että meistä
näytti mahdolliselta soutaa niiden lävitse, jonka tähden yritimme
työntää veneen vesille. Se ei meille kuitenkaan onnistunut, vaikka
toimimme käytännöllisesti ja ponnistelimme viimeisetkin voimamme.
Lohduttomina laskeuduimme taas levolle. Mutta rohkeutemme masentuessa
alkoivat nälän tuskat jälleen kalvaa. Mutta siinäkin saimme pikaisen
jos kohta vähäisen huojennuksen. Vuorilta tuli lentäen pieniä
valkoisia pääskysen kaltaisia, mutta pienempiä lintuja, jotka
pakkasivat istumaan meidän päällemme. Silloin varustimme kepit
käteemme ja onnistuimme lyömään niistä muutamia (3—4) hengiltä.
Lintujen ruumiit olivat tuskin pikkusormen puolikasta suuremmat. Ne me
paistoimme hiilistöllä ja söimme. Oikeastaan tämä ateria vain ärsytti
ruokahaluamme, mutta kun tiesimme, että ruumiimme joka tapauksessa oli
saanut ravintoa, rauhoituimme melkoisesti.
Vähän auringonnousun jälkeen kuului ylhäältäpäin merkinanto. Siellä
oli kapteeni Höök, joka toi iloisia uutisia. Hän oli seuralaisinensa
kulkenut onnellisesti vuoren rotkoa myöten toiselle lahdelle ja siellä
hänen oli yönaikaan onnistunut pyydystää suuri merikilpikonna ja
sitäpaitsi hän oli löytänyt pesän, jossa oli useita satoja kilpikonnan
munia. Munia syömällä he olivat tyydyttäneet nälkänsä. Vettä he olivat
myöskin löytäneet runsaasti.
Kapteeni Höökin aikomus oli ollut saada meidät mukaansa toiseen
lahteen, mutta kun laineiden tyrsky täällä oli asettunut, niin
päätimme täältä käsin yrittää veneellä ulos ranta-aallokosta ja
toiselta paikalta, joka oli vaaraton, hakea toverit ja sitten palata
takaisin prikiin.
Ei ollut helppoa panna toimeen tätä päätöstä, kun voimamme olivat niin
surkeasti uuvuksissa, mutta nälän tunne ja pelastumisen toivo virkisti
meitä sen verran, että rohkeasti ryhdyimme toimeen.
Ensimmäinen tehtävämme oli vetää vene noin parikymmentä syltä
sivullepäin. Se saatiin suoritetuksi suurin ponnistuksin. Sitten
suunnattiin veneenkeula kohtisuorasti hyökylaineita vastaan ja airot
»piikattiin» jyrkästi. Airojen piikkaamiseksi sanovat merenkulkijat
sitä tapaa, että airo asetetaan hankaan ja kädensija veneen laidan
sisäpuolelle tehtyihin loviin alas, niin että airojen lavat ovat
korkealla vedestä. — Sitten miehet riisuivat saappaansa ja muut sillä
kertaa vähemmin tarpeelliset vaatteet, ja kaksi miestä asettui
kummallekin puolelle venettä. Näiden varustusten jälkeen kapteeni
antoi seuraavat ohjeet: »Kun minä huudan: Nyt! silloin kaikki
lykkäämme venettä niin pitkälle laineitten lävitse kuin jaksamme,
huolimatta siitä vaikka vesi hulahtelisi päittemme ylitse; sitten
hyppäämme veneeseen ja soudamme kaikin voimin, kunnes pääsemme
tyynemmälle vedelle, siellä sitten voimme levätä.»
Merkinanto-komento kuului ja me syöksyimme esiin. Neljä eri kertaa
yrityksemme epäonnistui ja aalto paiskasi meidät takaisin maalle, vene
vettä täynnä reunoja myöten, mutta viidennellä kerralla murtauduimme
laineen lävitse. Silloinkin oli aivan täpärällä, ettei vesi meitä
viskannut takaisin, sillä soutumme oli hyvin voimatonta ja sitä paitsi
kaksi miestä lakkaamatta teki työtä veneen tyhjentämiseksi vedestä,
jolloin minun pitkävartiset saappaani saivat toimittaa vesiäyskärin
virkaa.
Onneksemme oli melkein tyven; ainoastaan heikkoja tuulenhenkäyksiä
puhalsi joskus maalta päin. Hitaasti ja hiljaa vene kulki kaukaista
päämääräämme kohti. Ilman kapteeni Höökiä emme olisi koskaan tulleet
perille. Hän oli väkevämpi kuin me kolme muuta yhteensä — ja sen
lisäksi hän oli iloisella mielellä ja luoden valoisia
tulevaisuudenkuvia eteemme osasi pitää yllä meidän rohkeuttamme ja
innostustamme.
Soudettuamme 5 tai 6 tuntia saimme taas iloksemme nähdä prikimme ja
veneen, joka sieltä tuli soutaen meitä kohti. Kohdatessamme toisen
veneen huusimme ensiksi: »antakaa meille ruokaa!» Levottomassa
mainingissa lähellä rantaa eivät veneet kuitenkaan voineet laskea
kiinni toisiinsa. Sentähden meidän veneemme otettiin hinattavaksi
määrätylle maihinnousupaikalle, johon oli vain muutaman minuutin
soutaminen.
Maallenousu ei ollut vaaratonta, mutta toisen veneen reippaan
miehistön avulla se onnistui oivallisesti. Heti maalle päästyämme
riensivät uudet toverimme meitä ruokkimaan. Silloin olivat näköni ja
kuuloni tavattomasti heikontuneet. Aivan ensiksi minulle annettiin —
typerästi kyllä — ryyppy paloviinaa. Kun se asetettiin huulieni eteen
ja sanottiin: »Juo!», niin minä sen join tuntematta, mitä se oli.
Tuskin olin nielaissut ryypyn, niin kaaduin maahan tiedotonna. En
tiedä, miten kauan siinä pyörtyneenä makasin, mutta heräsin siihen,
että minua nostettiin ja pidettiin istuvassa asennossa. Senjälkeen
tunsin, että minua syötettiin jollakin, jota tukalasti nielin
tietämättä mitä se oli. Silloin en voinut nähdä enkä kuulla. Millä
tavoin minua sen jälkeen virvoitettiin, sitä en tiedä, mutta kauan
kesti, ennenkuin jälleen saatoin käyttää aistimiani.
Iltapäivällä lähtivät molemmat veneet saarelta, heikoimmat miehet
eheässä veneessä, ja illan suussa me jo olimme terveinä laivassa.
Sydämellisellä ilolla meitä tervetulleiksi jälleen toivottivat sekä
miehet että naiset, jotka kaikki olivat olleet levottomina sekä meidän
että omasta puolestansa. Kolme päivää ja kaksi yötä oli seikkailu
kestänyt ja koko sinä aikana en ollut nukkunut vähääkään. Minulla ei
sentähden ollut nyt mitään sen suurempaa halua kuin päästä levolle ja
kun minut oli autettu makuulle, nukuin hetipaikalla, enkä herännyt
ennenkuin myöhään seuraavana päivänä.
Laivaan tullessamme laiva oli ankkurissa noin puolentoista
meripeninkulman päässä maasta ja uuteen venesatamaan oli kahta kertaa
pitempi matka. Kapteeni oli päättänyt viipyä täällä jonkun aikaa
täyttääksensä polttopuuvarastoamme haaksirikoissa särkyneistä puista,
joita meren aallot olivat viskelleet rannikolle. Venesatamaan oli jo
lähetetty vene miehistöineen tuomaan pyydystettyä kilpikonnaa ja
puulauttaa.
Sain sitten kuulla, kuinka suuri levottomuus ja sekasorto oli
vallinnut laivassa koko päällystön ollessa poissa.
Ensimmäinen perämies, kapteeni Jakobsén oli näet jättänyt
päällikkyyden laivan rakennusmestari Östmanille ja oli itse mennyt
mukaan meitä etsimään. Minä en voi ratkaista, mitenkä miehekkäästi
Östman hoiti tointaan, mutta kerrottiin, että naisetkin tahtoivat
sekaantua laivan komentamiseen. Yhtä kaikki, onnellisesti päättyi
kaikkityyni, ja toimensa johdosta ruvettiin Östmania siitä lähtien
nimittämään »Isoksi» ja sen nimen hän sai pitää koko ikänsä. Tuon
liikanimen lienee hänelle antanut maisteri Federley siitä erikoisesta
syystä, että Östman oli reistaillut ja »prassaillut» varsinkin laivan
isoa purjetta.
Levoton hälinä oli tietysti lakannut Jakobsénin palattua laivaan,
mutta rauha vakiintui vasta kapteeni Höökin saapuessa.
Iltapuolella vene palasi maalta tuoden lautalla puita ja niitten
päälle köytetyn suuren kilpikonnan sekä tynnyrin täynnä juomavettä.
Näin tervetulleet tuliaiset hinattiin ylös laivankannelle ja tunnin
kuluttua kilpikonnalihapullat jo kärisivät tulella kabyssin hellalla,
ja keittoliesi sai niellä polttopuita minkä kerkisi. Ilma oli pitkät
ajat erittäin ihana ja se suuressa määrin edisti meidän muonatarpeiden
hankintaretkiämme.
»Meren läikkyminen rantaa vastaan — kirjoittaa K. F. Nilsson —
tapahtuu säännöllisesti paisuvina ja vähentyvinä laineina. Ensin tulee
joukko suuria hyökylaineita, jotka vyöryvät rannalle perässänsä
pienempiä. Kun suuret laineet rannalla ovat kokoontuneet, niin ne
syöksyvät takaisin merelle ja tukehuttavat pienemmät. Jälleen tulee
uusia suuria aaltoja mereltä ja muuttaa veden läikkymisen niin, että
se vuorotellen virtailee rantaan päin ja siitä pois. Tätä virtailua
täytyy käyttää hyväksensä päästäksensä maalle tai maalta pois.
Ensimmäinen venekunta palasi retkeltänsä vasta neljäntenä päivänä
surkeassa tilassa; muutamat lakittomin päin, huivit päähän sidottuina
ja vaatteet repaleisina, kalpeina ja nälkiintyneinä. Kolmen
vuorokauden aikana olivat miehet koettaneet elättää itseänsä
maakravuilla, kilpikonnanmunilla ja jonkinlaisilla kalalokeilla, joita
löivät kuoliaiksi, kun ne tulivat uteliaisuudesta liian lähelle.
Toverien palattua lähdimme maihin seuraavana päivänä kolmella hyvin
varustetulla veneellä. Maihinnousu tapahtui seuraavalla tavalla: vene
soudettiin lujaa vauhtia meren tyrskyihin, jotta se tottelisi
peränpitäjän melaa. 50:n sylen päässä rannasta airot otettiin
veneeseen ja aaltojen tyrsky viskasi venettä huimaavaa vauhtia rantaa
kohti. Perämiehen oli silloin pidettävä kurssinsa suorassa.
Kun tyrsky palaa rannalta ja hillitsee veneen vauhdin, niin kaikki
muut soutajat, paitsi perämies, hyppäävät veneestä pois ja kiskaisevat
vastaan tulevan tyrskyn lävitse veneen ylös maalle. Merelle lähtö
tapahtuu päinvastaisessa järjestyksessä. Airot piikataan pystyyn,
venekunnan soutumiehet, yhtä monta kummallakin sivulla, vetävät
venettä hyvää vauhtia suuriin vastaantuleviin merentyrskyihin ja
pitävät sitä kiinni, kun laineet kokonaan vyöryvät sen yli. Kun sitten
rannalta palaavat aallot tulevat takaisin merelle päin, niin joka mies
hyppää veneeseen, jota aallot vievät ulospäin, ja lujalla soutamisella
vastustetaan sitä veden tulvaa, joka taasen hyökkää maalle päin.»
Trinidad-saari on noin 1 200 kilometrin päässä Brasilian rannikolta,
kokonaan asumaton, vaikka siellä näkyi jäännöksiä ihmisasunnoista ja
viljelysyrityksistä. Siellä oli aikoinaan asunut munkkeja, jotka
yrittivät eristäytyä maailmasta, mutta saaren kaukainen ja yksinäinen
asema sekä vaikea pääsy sinne olivat nähtävästi pakottaneet munkit
sieltä poistumaan.
_Imperator Aleksander II_ miehistöineen oleskeli pari viikkoa tämän
saaren läheisyydessä sangen tärkeistä syistä. Juomaveden ja
polttopuiden saanti olivat hyvin tärkeitä, ja ne tarpeet saatiinkin
siellä runsaasti tyydytetyiksi. Haaksirikkoutuneista laivoista oli
tuuli ajanut maalle pirstaleita ja vettä saatiin mereen juoksevasta
purosta. Ja lisäksi saatiin edeltäkäsin aavistamaton tärkeä ja
hyödyllinen saalis, joukko komeita merikilpikonnia, useimmat noin 500
naulan painoisia sekä paljon niiden munia; niistä riitti tuoretta
lihaa yli kuukauden ajaksi. Ruokavarasto sai näistä varsin
tervetulleen lisäyksen.
Toverien pakinat kilpikonnain pyydystämisestä saivat Schoultzinkin
muutamia kertoja uudelleen menemään maihin ja jo ensimmäisenä yönä hän
osallistui hyvän saaliin pyyntiin. Pyyntitavasta hän
muistiinpanoissaan kertoo näin:
»Auringonlaskun jälkeen menimme piiloon kaksi erällään pitkin
rannikkoa siellä täällä olevien kivien taakse vähän matkaa
rantapiistä. Siellä pysyttelimme hiljaa ja tähystelimme pitäen visusti
vaaria, ettemme näyttäytyisi kilpikonnille, jotka uiskentelivat
rannikon edustalla huolellisesti tarkastellen ympärillensä. Lyhyen
hämärän jälkeen tuli niin täydellinen pimeys, ettei silmämme erottanut
muuta kuin fosforimaisesti välähtelevät laineiden kuohut, kun ne
rantoja vastaan vyöryessänsä saivat kalliotkin tärisemään. Tunti
toisensa jälkeen kului mielen yhä enemmän jännittyessä. Tuskin
uskalsimme liikahtaa saati puhua äänekkäästi. Kokemus näet oli
opettanut, että nämä varokeinot olivat tarpeen, jos mieli saada
pyyntiyrityksestä hyötyä.
Noin kello 11 tienoissa kuu nousi ja hopeanhohtoisella valollansa se
valaisi juhlallisen maiseman antaen sille salaperäisen luonteen.
Rannikon kalliot ja kivet olivat peikkojen näköisiä seisoessaan
hajallaan siellä täällä valkoisella rantahietikolla.
Tämän kummastuttavan näköalan tenhoamana olin kokonaan unohtanut
tarkoituksen, jota varten täällä valvoimme, mutta toverini tarttui
käsivarteeni ja kuiskasi: »pidä nyt varasi, pian ne tulevat.»
Minä säpsähdin ja käänsin silmäni rantaan päin. Ja tosiaan siellä
näkyi yksi, ja jälleen yksi ja vieläkin yksi kilpikonna nostavan
päänsä meren laineista ihan maan rajalla. Vielä jokunen minuutti, niin
jo muuan noista oudoista elukoista ryömi maalle tehden uimaliikkeitä.
Se seisattui vähäksi aikaa veden rajaan huolellisesti tarkastellen
ympäristöänsä. Sitten se jatkoi kömpimistään ylös maalle melkein
suoraan sitä paikkaa kohden, missä olimme piilossa.
Olin jo ryntäämäisilläni esiin tarttuakseni siihen käsin kiinni, kun
vähän syrjemmässä, missä kumppanimme olivat vahtimassa, huomasimme
viisi kilpikonnaa, jotka pyrkivät maalle rantapengertä ylöspäin. Me
hillitsimme intomme ja pysyttelimme yhä edelleen ihan hiljaa
antaaksemme tovereillekin tilaisuuden saaliin tavoittamiseen.
Aivan meidän läheisyyteemme tultuaan meidän kilpikonnamme rupesi
suurilla väkevillä eturäpylöillään lakaisemaan altansa pois hiekkaa,
ja sillä tavoin se lyhyen ajan kuluessa kaivautui vedenrajan tasalle
arvattavasti asettaaksensa kuoppaan muniansa. Sillä kilpikonnat
munivat suuren joukon munia yhdellä kertaa, päättäen siitä, että
yhdessä kuopassa löydettiin likimäärin kahdeksansataa munaa.
Saaliimme olisi tullut tavattoman suureksi, jos kaikki toverimme
olisivat malttaneet pysyä rauhallisina vielä hetkisen aikaa, mutta
kaksi heistä hyökkäsi liian aikaisin saaliinsa kimppuun ja sillä
tavoin he säikäyttivät pois ne kilpikonnat, jotka olivat lähinnä
rantaa. Tietysti silloin me ja toisetkin kaksi hyökkäsimme tarttuen
kukin omaan saaliiseemme.
Melkoisin voimanponnistuksin onnistuimme kääntämään kilpikonnat
selällensä ja sillä tavoin oli niiden pakoon pääseminen tehty
mahdottomaksi. Silloin kilpikonnat päästivät sähisevän äänen ja
hosuivat ympärillensä väkevillä räpylöillänsä, mutta kun ne voivat
liikuttaa raajojansa vain pitkin maata ja ainoastaan taakse päin, niin
helposti vältti niiden iskut. Väkevää nokan muotoista leukaansa
kilpikonna ei osannut eikä voinut käyttää puolustuksekseen
kömpelyytensä vuoksi. Joskus kuitenkin pyydystys tuli vähän
vaarallisemmaksi. Niinpä sattui kerran, että minä ja toverini saimme
kiinni niin painavan kilpikonnan, ettemme viimeisiäkään voimiamme
ponnistaen jaksaneet sitä kallistaa selällensä. Ja kuinka se
lieneekään hosunut, niin jopa sen onnistui kääntyä merelle päin ja se
alkoi ryömiä alamäkeen, veteen päin. Me ponnistimme kaikki voimamme
saadaksemme sen marssisuunnan muutetuksi, mutta emme onnistuneet.
Vähän ajan kuluessa oli se raahannut meidät mukanansa veden rajaan.
Metrin verran vain lisäksi, niin se olisi päässyt käsistämme, mutta
juuri viime tingassa saimme väkevän kumppanin avuksemme. Kolmen miehen
voimalla saimme sen käännetyksi maalle päin ja se rämpi itse ylämäkeen
kun sitä kutittelimme pyrstön alta — ja pian se avuttomana oli
selällänsä.
[Kuva: Merikilpikonnia.]
Puolen yön jälkeen tai, jos oli aikaisemmin lähtenyt pois
piilopaikaltansa, oli turha enää odottaa useampia kilpikonnia. Kiinni
otetut konnat jätimme rauhallisesti oman onnensa nojaan ja
heittäydyimme nukkumaan; aamulla ryhdyimme sitten kuljettamaan niitä
lahdesta, jossa ne pyydystimme, toiseen lahteen, jossa oli tuulen
tuomia ajopuita ja maallenousu oli mahdollinen.
Kymmenen miehen voimalla yritimme raahata niitä hietikkoa myöten
niemelle, joka erotti lahdet toisistaan, voidaksemme sitten
väkipyöräin avulla tai jollakin muulla tavalla hinata ne kallioiden
ylitse, mutta kilpikonnain raskaat ruumiit kyntivät niin syviä vakoja
irtaimeen hiekkaan, että niiden kuljetus sillä tavalla oli mahdotonta.
Mutta elävinä ne ehdottomasti oli laivaan vietävä, jotta saisimme
tuoretta lihaa pian alkavalla matkallamme Hyväntoivonniemelle.
Neuvoteltuamme keksimme keinon, joka pian huomattiin erinomaiseksi.
Kilpikonnan pää, räpylät ja pyrstö sidottiin nuoralla lujasti yhteen
elukan toisella puolella, mutta vastakkaisen sivun räpylät jätettiin
vapaiksi, nimittäin sen puoleiset, jotka olivat merelle päin, kun
kilpikonna oli käännetty siihen suuntaan, johon sen tahdoimme saada
kuljetetuksi. Kaulaan ja pyrstöön sitten sidottiin kaksi pitkää
nuoraa.
Kun nämä valmistukset oli tehty, niin käänsimme taas kilpikonnan
vatsallensa ja autoimme sen veteen, mihin se halukkaasti pyrki. Veteen
päästyänsä rupesi se voimakkaasti työskentelemään vapailla
räpylöillänsä, ja kun me kahden miehen ohjasimme maalta käsin sen
kurssia, niin se hyvää vauhtia kulki samaa suuntaa kuin rannikko. Tämä
oli iloista työtä, johon liittyi pikku seikkailuja ja lystikkäitä
erikoiskohtauksia.
Minun piti kerran sillä tavoin toverini kanssa kuljettaa erästä suurta
kilpikonnaa. Alussa kaikki kävikin vallan hyvin, mutta kuinka olikaan,
niin se sai valloilleen myöskin rannanpuoleiset raajansa ja silloin se
lähti merelle päin sellaisella voimalla, ettemme mitenkään kyenneet
pitämään puoliamme. Kun huusimme apua, riensi avuksemme kolmas mies,
mutta eipä tämäkään saanut konnaa pysäytetyksi, vaan se veti meitä
kaikista vastaponnistuksista huolimatta ulos meren tyrskyihin. Meidän
onneksemme pohja oli epätasainen, niin että saimme tukevan jalansijan
ja tämän lyhyen pysähdyksen ajalla nuoran toinen pää kierrettiin ison
kiven ympärille ja silloin tuli: »topp tykkänään.» Mutta meidän täytyi
siinä seisoa hyvän aikaa, ennenkuin seuraava miesjoukko saapui meidän
avuksemme.
Sillä välin oli hauska tehdä huomioita siitä, miten kummallisen
helposti kilpikonna ui korkeita merentyrskyjä vastaan, joista jo
pienimmätkin huuhtelivat meidät likomäriksi. Meitä oli jo karttunut
luullakseni kuusi miestä ja kumminkin meillä oli täysi työ
kiskoessamme konnaa maihin takaisin. Sitten se jälleen sidottiin
tukevasti ja matkaa jatkettiin edelleen ilman sen enempiä
vastoinkäymisiä.
Välttääksemme ajanhukkaa emme pyydystäneet niitä useampia kuin
neljätoista kappaletta, mutta johan ne yhteensä painoivat useita
satoja leivisköitä ja niistä saimme tuoretta lihaa niin paljon, että
se riitti Hyväntoivonniemeen asti, johon matka kesti kokonaista
seitsemän viikkoa.
Kun minulle sattui soveliasta aikaa, kiipesin ennenmainittua
vuorenrotkoa myöten ylös. Päästyäni vuoren laelle levisi eteeni
heikosti kallistuva tasanko, joka oli monen tynnyrinalan laajuinen.
Siinä oli aivan kuin ihmiskäsin kaivettuja säännöllisiä pellonsarkoja,
joiden välillä oli syvät ojat. Maa oli kiinteätä tummanruskeata
kerrosta, joka oli mullan tapaista, mutta raskaampaa. Kasvillisuus oli
varsin köyhää. Siellä täällä vain oli laikkoja, joissa kasvoi jo
mainittuja papuja. Sekä tällä vuorenlaella olevalla tasangolla että
rotkoissa ja ympärillä olevien vuorten harjanteilla oli pienten puiden
kuivettuneita runkoja, josta näkyi, että saaressa oli jonkun aikaa
takaperin kasvanut metsääkin.
Vähän matkaa vuoren rotkosta löysin jäännöksiä vähäisestä
rakennuksesta. Se oli kyhätty kokoon hakkaamattomista kivistä, joita
ei muurauslaasti yhdistänyt. Seinät olivat puolentoista metrin
korkuiset ja katosta ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Muita jäännöksiä
ihmisten töistä en tämän paikan läheisyydessä nähnyt enkä minä
kulkenutkaan enää kauemmaksi.
Tämän yhteydessä tahdon kuitenkin mainita, että vähän matkan päässä
haaksirikkoutuneen laivan rauskasta näimme ristin, joka oli naulattu
kokoon veneen jäännöksistä ja ristiin oli piirretty muistaakseni
viiden merimiehen nimet. He olivat tämän saaren rannikoilla
haaksirikossa kuolleet ja siellä saaneet hautansa.
Maa-eläimiä tällä saarella olivat ainoastaan jo edellä mainitut
maakravut. Kulkiessani en voinut huomata pienintäkään hyönteistä.
Lintuja, mikäli huomasin, oli vain kolmea lajia: pikkuiset valkoiset
linnut, kyyhkysenmuotoiset kalalokit sekä eräs suurenpuoleinen musta
lintu, joka oli jonkunverran variksen näköinen, mutta erosi siitä
erityisesti tavattoman pitkän pyrstönsä vuoksi, joka lentäessä liikkui
kuin saksien terät, jonka tähden nimitimme lintua räätäliksi.
Kasvillisuuden köyhyyttä ajatellessa tuntui varsin kummalliselta,
mistä nuo elukat saivat ravintonsa. Rannoilla maakravut tosin pääsivät
kilpikonnan poikasten kimppuun ja niiden munavarastoihin, kenties
saivat saaliiksensa joitakin meren hyytelöeläimiäkin, joita laineiden
tyrskyt viskelivät maalle, mutta korkeammilla paikoilla ei ollut
kerrassaan mitään syötävää.
Ruokaa ne eivät ainakaan ylenkatsoneet. Sen tulin huomaamaan
lyödessäni kepillä jotakuta niistä, kun se näytti olevan liian rohkea
päälle käymään. Heti kun joku elukoista kellistyi kuolleena tai
haavoittuneena tantereeseen, niin kaikki lähellä olevat hyökkäsivät
sen kimppuun, eikä kauan kestänyt, ennenkuin se kokonaisena tai
paloiteltuna vedettiin niiden maanalaiseen koloon. Alhaalla rannalla
niitä näki enimmän, mutta niitä ei koskaan tavannut ruoanhakuretkillä,
vaan istuivat ne enimmäkseen hiljaa kolojensa ääressä ikäänkuin
saalista vahtien. Mutta annapas kun istahti niiden läheisyyteen, niin
oitis olivat ne ihmisen kimpussa nipistämässä kynsinensä.
Saadaksemme yöllä rauhaa niiden hyökkäyksiltä panimme päivällä toimeen
monen monet kauheat teurastukset niiden seassa. Eloonjääneet
sellaisista teurastuksista olivat hyvillään, sillä ne saivat silloin
tilaisuuden suuriin orgioihin.
Osoitteeksi siitä, miten kauan nuo elukat voivat elää syömättä,
mainitsen vielä, että tullessamme perille Itä-Aasiaan noin viisi
kuukautta myöhemmin löysimme niitä pari kolme laivan kannelta
vesiastian alta. Arvatenkin ne olivat sinne joutuneet polttopuiden
mukana, joita saarelta tuotiin. Nähdessäni yhden noista elukoista,
tunsin inhoa ja tallasin sen kuoliaaksi, sillä en tahtonut sitä laskea
maihin tuottamaan turmiota uudessa kodissamme.
Pyydystetyt kilpikonnat pidettiin elävinä, kunnes ne tarpeen tullen
yksi erällään teurastettiin. Niistä saimme paistia ja lihakeittoa
viikkokausiksi. Laivalla ollessansa kilpikonnat vielä munivat, ja
niiden munia oli ruokavarojen lisäksi koottu maaltakin.
Paitsi kilpikonnain pyydystämistä urheilivat muutamat vielä joutilaina
hetkinään pyydystellen ankeriaita rantakivien välisistä
vesilammikoista. Meille oli epätietoista, olivatko nuo kalat
itsestänsä tulleet maalle, vai olivatko laineet ne sinne viskanneet.
Ne olivat väriltään likaisen kellertäviä ja metrin pituisia, mutta
tuskin enempää kuin 12 sentimetriä paksut ympärimitaten. Suomen
ankeriaista ne sitäpaitsi poikkesivat tavattoman velttojen liikkeiden
kautta, jonka vuoksi niitä saattoikin pyydystää ilman muita sen
parempia pyydyksiä kuin huopahattu. Ravinnoksi emme niitä käyttäneet
kertaakaan, sillä ne olivat kovin inhoittavan näköisiä.
Kuten jo on mainittu, hankimme polttopuita tarpeeksemme
haaksirikkoutuneesta laivasta ja tästä puuaineesta tehtiin lauttoja,
joiden päällä kilpikonnat kuljetettiin laivaan.»