Oli tammikuun 11 päivä 1869, kun tuuli vihdoinkin kääntyi, niin että
voimme lähteä Plymouthin satamasta. Jokaisella satamassa olevalla
laivalla kilvoiteltiin, kuka ensiksi pääsisi lähtemään ja kokonainen
laivasto kaiken kokoisia ja laatuisia purjehtijoita lähti samalla
kertaa kuin meidänkin laivamme iloisesti Atlantin aavalle ulapalle. —
Kerromme tapauksista edelleen Schoultzin muistiinpanojen mukaan.
Ihana ilma, hyvä vauhti ja tyynen rauhallinen meri teki, että harvat
vain tulivat merikipeiksi ja mieliala laivalla pysyi toivorikkaana ja
hilpeänä. Päivät pitkään me perämies Jakobsénin johdolla
harjoittelimme purjeiden käyttöä, jotta pian saisimme toimeen
vahtivuoron jakamisen kolmeen osaan, niinkuin kapteeni oli luvannut.
Eikä kauan kestänytkään ennenkuin olimme purjeiden käyttämiseen niin
perehtyneitä, että toivottu muutos voitiin saada aikaan.
Kolmas vartiovuoro annettiin Grönbergille, koska hän oli pari vuotta
purjehtinut merillä, ja hänelle annettiin kolmannen perämiehen nimi ja
arvo. Mutta ennenkuin hän pääsi valtaansa käyttämään, annettiin
hänelle liikanimi Klamamus,[1] jonka muutamista syistä katsottiin
hänelle sopivan paremmin kuin hänen entisen nimensä. Elämä laivalla
tuli nyt kaikin tavoin miellyttävämmäksi. Monenlaiset palveluksen
ulkopuolellakin olevat toimet rupesivat huvittamaan. Luettiin,
pelattiin shakkia ja tehtiin monenlaisia käsitöitä. Yksi rupesi
räätäliksi, toinen suutariksi, kolmas sepäksi j. n. e. ja parhaan
kykynsä mukaan kukin valmisteli vaatteita ja sellaisia tarpeita, joita
luultiin välttämättömiksi odottavassa erämaassa. Sillä tavoin saatiin
aikaan uljaita aseita, joilla piti tapettaman ja hävitettämän
tiikereitä ja karhuja, joita metsät olivat täynnä luvatussa maassa.
Päällystön ja miehistön väliset suhteet palveluksen ulkopuolella
olivat kaikin puolin toverilliset, ja sen vuoksi oli monta
ylimääräistä huvituksen tilaisuutta. Esimerkiksi rommitynnyrin tappi
ei koskaan ollut liian kireästi kiinni, jos jonkun teki mieli viettää
syntymä- tai nimipäiväänsä tai jos oli muita aiheita kemujen pitoon.
Kun suuri enemmistö oli sivistyneitä miehiä, niin näistä kemuista ei
koskaan tullut meluavia juominkeja, vaan istuttiin kaikessa
ystävyydessä ja vähän nautittiin laulaen ja leikkiä laskien.
Enemmän kuin mikään muu ylläpiti iloista mielialaa meidän
kvartettilaulumme, joka ahkerasti harjoittaen Ernst Wetterhoffin ja
maisteri Federleyn johtaessa oli saatu kehitetyksi sangen hyvälle
kannalle. Kolme hyvä-äänistä soololaulajaa, Wilhelm König, Seppä
(Wickholm) ja Alfred Federley lisäsivät myös osaltansa hauskuutta.
Varsinkin viimeksimainittu oli hyvin suosittu, sillä hänellä oli
loppumaton varasto lauluja ja hän esitti ne oivallisesti.
Suotuisa myötätuuli ja ihana ilma meillä oli Biskajanlahdelle asti,
mutta siellä saimme sangen ankaran myrskyn, joka meille teki vahinkoa,
sillä hyökylaine löi rikki yhden oivallisista valaanpyyntiveneistämme
ja tuuli repeli moniaita purjeita repaleiksi tai vei ne tykkänään
pois. Myrskyn lakattua matka taas edistyi onnellisesti.
Eräänä päivänä merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytti delfiiniparvi
(_Delphinus melas_), joka tuli temmeltämään laivan läheisyyteen. Mitä
hurjimmassa vauhdissa parvi ympäröi laivan ja kierteli sitä ikäänkuin
leikkien. Eläinten liikkeet aikaansaivat kohisevan äänen ikäänkuin
suuren kosken pauhun.
[Kuva: Delfiinejä.]
Kapteenin käskystä laskettiin pari valaanpyyntivenettä minuutin
kuluessa vesille ja miehitettiin. Toisessa niistä oli johtajana
kapteeni Höök, ja ilokseni minäkin pääsin mukaan. Emme olleet
montakaan aironvetoa soutaneet, kun delfiinit meidät jo huomasivat ja
kieppuivat parvena ympärillämme. Oli sekä hauskaa että peloittavaa,
kun vallaton, pulikoiva parvi huumaavasti meluten teki nuolennopeita
liikkeitä ja hyppyjä aivan likellä venettä ja sen alla. Mutta siitä
huolimatta luutnantti Höök kapteenin käskystä viskasi keihään lähimmän
elukan kylkeen.
Ankarasti väristen delfiini seisahtui silmänräpäykseksi, sitten se
syöksähti rajusti syvyyteen ja veti perässänsä nuoraa niin, että
veneen reunassa pollari nuoran hankauksesta savusi. Jonkun minuutin
kuluttua haavoitettu eläin nousi jälleen veden pinnalle, pieksi vettä
pyrstöllänsä hurjasti ja sukelsi jälleen veden alle monta kymmentä
syltä. Toistamiseen se noustuansa veden pinnalle syöksyi eteenpäin
tulista vauhtia vetäen venettä perässänsä sitä veristä juovaa pitkin,
joka oli sen oma kuolontie. Kun vauhti väheni kiskoimme nuoraa
lyhyemmälle, kunnes tulimme elukan kupeelle ja kapteeni Höök, joka
sillävälin oli käynyt luutnantin paikalle veneen etukeulaan, alkoi
pistämistään pistää otusta keihäällä. Kun toiset elukat huomasivat
toverinsa vaarallisen tilan, tulivat ne raivosta vimmatuiksi ja
rupesivat kiertelemään meitä niin uhkaavasti, että kapteeni Höök sai
tulisella innolla käyttää keihästä suojellaksensa venettä. Pari kertaa
ne tulivat jo niin lähelle, että saatoin kädelläni niitä sysätä. Ne
olivat jännittäviä minuutteja. Kohisi, jymisi ja pauhasi kuin
pahimmassa koskessa, kun elukat verta suustansa ja hengenvaarallisista
haavoistansa vuodattaen muuttivat vedenpinnan hurmeiseksi ylt'yleensä.
Välistä näytti aivan vaaralliselta, kun nämä nopeasti liikkuvat
jättiläiselävät tekivät hyppäyksiä ilmaan ja pudota molskahtivat
kovalla pauhulla aivan veneemme viereen.
Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin eläimet äkillisesti pelästyen
lähtivät pakoon, jättäen jo kuolemaisillaan olevan kumppaninsa oman
onnensa nojaan. Monet niistä kuitenkin aivan varmaan saivat lyhyen
ajan kuluttua hengellänsä maksaa äskeisen sokean innostuksensa.
Syvästi säälien seurasin katseellani näiden kauniiden eläinten
pakenevaa laumaa.
Taistelu oli suoritettu aivan prikin läheisyydessä, eikä kestänyt
kauan aikaa ennenkuin olimme saaliinemme tulleet laivan kupeelle.
Paksun köyden ja ankkuripelin avulla elukka nostettiin laivan
kannelle. Se oli kiiltävän musta ja pituutta sillä oli 4—5 metriä.
Ruumis oli melkein pyöreä ja pitkäveteinen, noin metrin paksuinen
läpimitaten ja pää tylppä.
Haavoista juoksi vielä kauan lämmintä verta, ja vaikka elukka oli
tapettu, jotta sen rasvasta olisi meille hyötyä, niin näki meistä
kuitenkin moni pahoilla mielin sen verissään viruvan laivan kannella.
Ikävää kuitenkin oli, että niin monet muistakin elukoista olivat
haavoitetut ja ehkä piankin kuolisivat hyödyttämättä muita kuin
kenties ahnaita haikaloja. Näitä varjopuolia ei huomattu surmaamisen
touhussa.
Kun saaliista oli rasva leikattu pois ja muutamia leivisköitä lihaa
oli hakattu irti pihvipaistiksi ja lihapulliksi, niin loppuosa
ruumiista viskattiin mereen. Liha oli tummaa väriltään, mutta mureata
ja hyvänmakuista. Siinä tuntui hiukan traanin makua, mutta sitä ei
mitenkään voinut verrata hylkeenpenikan lihaan. Kun se huolellisesti
valmistetaan, luulisi paistia voitavan sanoa herkulliseksi.
Matka kului edelleen onnellisesti ja ilman muita seikkailuja, kuin
että joskus pyydystettiin haikala, joskus pyöriäinen. Ensimmäinen maa,
joka tuli näkyviimme, oli Teneriffan saari, jonka korkea ja terävä
huippu näkyy kauas merelle. Vihreänniemen eli Kap-Verden saaristoon
tultiin kuukauden päästä Plymouthista lähdettyä ja Sal-nimisen saaren
luo laskettiin ankkuriin helmikuun 10 p:nä. Lähellä tätä saarta oli
toinen, joka muodostui 2 975 metriä korkeasta tulivuoren huipusta. Tuo
vuorenkeila näytti juuresta huippuun asti olevan heinäkasvullisuuden
peitossa. Se kohosi merestä sokeritopan muotoisena. Sitä vastoin
Sal-saari kaukaa katsoen näytti muodoltaan paksulta leipäkakulta.
Pikkuruiselta kääpiöltä näytti komea _»Imperator»_ tullessaan tuon
jättiläisvuoren juurelle, joka korkeudellaan teki katsojaan masentavan
vaikutuksen. Ihminen tunsi itsensä sangen pikkuiseksi olioksi.
Sal-saaren ainoana kasvillisuutena oli vähäinen palmuryhmä erään
lahden rannalla, muuten se on aivan vehreyttä vailla. Kymmenkunta
vuotta aikaisemmin sanottiin siellä olleen rehevän kasvillisuuden,
mutta kun portugalilaiset olivat hävittäneet metsät, niin sateet
lakkasivat tyyten tykkänään, ja mitä vehreätä maassa oli, se kuivui
lyhyen ajan kuluessa. Saaren hallitsevat asukkaat olivat
portugalilaisia, mutta työväki oli neekereitä.
Saari on saanut nimensä suolakaupasta, jota siellä harjoitetaan
suuressa määrässä. Suolankuivauslaitokset ovat kaikkein
yksinkertaisinta lajia. Iso joukko matalia maakuoppia on kaivettu
matalille rannikoille. Pienet huononpäiväiset tuulimyllyt pumppusivat
merivettä kuoppiin, ja kun ne tulivat vettä täyteen, niin ne jätettiin
kuivumaan kuumassa auringonpaisteessa, jolloin suola jäi jäljelle.
Sitten suola lapioitiin kokoon isoihin kasoihin ja pienissä aasien
vetämissä vaunuissa se kuljetettiin rautatiekiskoja myöten
lastauspaikalle.
Metsätön ja sateeton saari on myös vedetön, ja juomavesi tuodaan
toisilta läheisiltä saarilta. Työtä tekevät neekerit käyvät
alastomina, ainoastaan vähäinen esiliinan tapainen verho vyötäisillä.
»Koska meidän laivamme — kirjoittaa K. F. Nilsson — ei ollut voinut
Bremerhavenista lähteä ilman painolastia, niin kaikki tynnyrit, jotka
oli tehty traaniöljyn säilyttämistä varten, täytettiin jo
Bremerhavenissa vedellä ja tällä vedellä nyt vaihetettiin suoloja. Kun
väliä maksettiin vähän rahaakin, saimme laivamme lastatuksi suolalla.
Tynnyrit hajoitettiin ja kimpilaudat sidottiin nippuihin.
Suolalastimme oli meille vastedes suureksi hyödyksi Amurinmaassa,
sitten kun yhtiömme myöhemmin hajosi, sillä jokaisen osalle tuli
runsas määrä suoloja, joilla voimme maan asukkailta vaihtaa lihaa ja
hirvenrasvaa sekä suolata ne kalat, jotka olimme pyydystäneet. Sillä
välin kuin laivaamme lastattiin suoloja, kävelimme saarella
katselemassa, mitä oli nähtävää. Portugalilaisten asuntojen ympärillä
oli pieniä puutarhoja ja niissä palmuja ja etelän hedelmiä.»
Enimmän veti huomiota puoleensa Sal-saaren asukkaitten tavaton
rotevuus. Naiset eivät paljoakaan jääneet pituudessa miehistä
jäljelle. Schoultz vertaili omaa pituuttansa neekerinaisen kanssa ja
huomasi ulottuvansa tämän sydämen korkeudelle. Niin väkeviä he olivat,
että kun he noin 3 kilometrin matkan päästä päänsä päällä kantoivat
suoloilla täytetyn säkin, joka oli noin 100 kilon painoinen, niin he
juttelivat vilkkaasti ja viittailivat ja hosuivat käsinensä.
Suomalaisten tulo ei heitä paljoakaan liikuttanut, ja siitä päättäen
saarilla mahtoi usein käydä laivoja.
Mulatit näkyivät muodostavan ylemmän luokan työväestä, sillä heitä ei
näkynyt missään raskaissa töissä. Luonteeltaan olivat mulatit
melkoista vilkkaampia kuin neekerit, ja mulattinaiset miehiäkin
vilkkaammat. Mulattinaisten joukossa oli useita, joita Schoultz piti
oikeina kaunottarina.
Saaren asukasten asunnot oli tehty auringonpaahteessa kuivatuista
tiileistä ja lattiana oli enimmäkseen tasaiseksi poljettu maa.
Ikkunoiden asemesta oli seinissä avoimet aukot, ja kun ovetkin olivat
tavallisesti aivan avoinna, niin ei tarvinnut muuta kuin kävellä kylän
lävitse nähdäksensä itsekunkin kotielämää.
Neekerien lapset, kumpaakin sukupuolta, kävelivät ympäri aivan alasti.
Schoultz kertoo kuitenkin tavanneensa miehiä, joilla oli pukuna vaalea
pumpulipaita ja lyhyet housut; naisten hän sanoo käyttäneen lähes
polviin asti ulottuvaa paitaa, enimmäksensä vaaleanpunaista väriltään,
ja vyötärön kohdalla se oli sidottu kokoon nauhalla. Vaikka he
kantoivatkin suolaa, olivat heidän pukunsa poikkeuksetta puhtaat ja
eheät.
_»Imperatorin»_ suomalainen miehistö auttoi Kap Verden saaristossa
ollessaan erään amerikkalaisen parkkilaivan varmasta perikadosta.
Samoin kuin _»Imperatorkin»_ otti amerikkalainen suolalastin, mutta
laivan pohjalle lastin alle kyhätty laudoitus oli niin huolimattomasti
tehty, että suolat pääsivät täyttämään pumppujen imutorvet; silloin
vesipumput tukkeutuivat ja vanha vuotava alus uhkasi vajota. Kun
amerikkalaisen laivan oma miehistö ei tahtonut ryhtyä epäkohtaa
korjaamaan, suostui suomalaisen laivan miehistöstä kymmenkunta
auttamaan vierasta kapteenia, kun hän pyysi apua. Kolmen vuorokauden
aikana suomalaiset lakkaamatta työtä tehden saivat lastin kannatuksen
korjatuksi ja veden tyhjennetyksi laivasta sekä vesipumput jälleen
kuntoon.
Työn kuluessa kapteeni ravitsi suomalaisia auttajia niin hyvin kuin
suinkin taisi ja kohteli heitä suurella arvonannolla, jonka vuoksi he
päättivät kieltäytyä vastaanottamasta palkkaa, jos sellaista
tarjottaisiin. Laivasta lähtiessään he kuitenkin kapteenin innokkaista
pyynnöistä vastaanottivat puolet siitä summasta, jonka hän tarjosi.
Siitä tuli noin neljätoista shillinkiä miestä kohti.
_»Imperatorin»_ nuoret herrat kävivät heti neuvottelemaan, miten nuo
rahat parhaiten käytettäisiin, ja yksimielisesti päätettiin niillä
kustantaa jäähyväiskemut ja tanssiaiset niille tuttaville, joita
saaren asukkaiden joukosta oli ehditty saada. Nuoret miehet olivat
näet sillävälin, kuin suolalastia otettiin laivaan, etsineet
tuttavuuksia mustain kaunotarten seassa. Ihastuneena kehuu Schoultz
muistiinpanoissaan erään 17-vuotiaan leskeksi jääneen mulattinaisen
kauneutta ja suloa. Tälle hän lahjoitti ainoan punnanrahansa, (jonka
oli Hunterilta saanut) kannettavaksi silkkinauhassa kaulassa, ja
mulattikaunotar Mery de Luze otti sen kiitollisena vastaan luvaten
aina säilyttää sitä rakkaana muistona don Carlosista, jolla nimellä
hän Schoultzia nimitti.
Heti kun amerikkalaisen laivan auttamisesta oli päästy, lähtivät
suomalaiset maihin, niiden joukossa ylioppilas Stjerncreutz, Hjalmar
Höök, Kellgren, Wetterhoff ja Schoultz tanssikemuja valmistelemaan ja
vieraita kutsumaan. Valmistukset eivät olleet suuret.
Tanssisaliksi vuokrattiin suurin saatavissa oleva huone, vanha
tavaramakasiini, jossa oli tasainen puulattia. Oven puoleiseen kulmaan
asetettiin soittoniekkojen istuimiksi pari tyhjää tynnyriä,
vastakkaiseen kulmaan pöytä ja sen päälle tynnyri kookospalmuviiniä,
muutamia pikareita, ämpärillinen makeita leivoksia ja pieni
petroolilamppu, ainoa, joka oli saatavissa, ja viimein vastakkaiselle
seinälle laitettiin penkki siten, että lankunpätkä asetettiin parin
pytyn päälle. Pari neekerinaista lakaisi huoneen tuota pikaa ja kaikki
oli valmista.
Kutsutut olivat pelkästään naisia, osittain mulatteja, osittain
neekerityttöjä, mutta kaikki hienoa väkeä.
Kello seitsemän aikaan lähti _»Imperatorista»_ kaksi venettä,
kumpaisessakin seitsemän poikaa hienosti puettuina: valkoinen paita,
valkoiset housut, silkkiliina kaulassa, hattu päässä ja kengät
jalassa.
Viuluniekat olivat herroja vastaanottamassa laivasillalla ja heidän
soittaessaan marssia, kulki joukko ruotuihin järjestyneenä
tanssisaliin. Joukkoon liittyivät heti kutsuvieraat ja joukko
uteliaita. Naisten puvut olivat moitteettomat: vaalea paita ja vyö
vyötäröllä, kaulassa kaulakoristeita ja käsivarsissa ja säärissä
koristerenkaita. Ainoa, jolla oli jonkinlaiset kengät jalassa oli Mery
de Luze, mutta sukkia ei hänelläkään ollut. Sen sijaan kultainen
punnanraha kiilteli hänen rinnallaan.
Kavaljeerit ja naiset syleilivät toisiaan — niin oli siellä tapana;
sitte juotiin tervetuliaismalja ja soittokunta soitti valssia. Joka
luulee, etteivät nämä saaristolaiset osaisi tanssia, hän erehtyy. He
tunsivat kaikki meidän tanssimme ja monta muuta tanssia lisäksi. Ja he
tanssivat vilkkaasti, viehkeästi ja hyvässä tahdissa.
Kun viulut taukosivat soimasta, otettiin esiin käsirummut ja
kastanjetit, jolloin alkoivat heidän kotimaiset tanssinsa, ja ne
esitettiin sellaisella sulolla ja tulisella innolla, jota on mahdoton
sanoin kuvata.
Ne naisista, jotka sillä kertaa olivat olevinansa kavaljeereja,
kiinnittivät muutamassa silmänräpäyksessä helmansa niin, että ne
muodostivat jonkunmoiset pussihousujen lahkeet, ja niin oli muutos
tapahtunut. Naisten tumma ihonväri vaikutti suomalaisten isäntien
silmissä jonkinlaiselta verholta, niin ettei alastomuutta
huomannutkaan.
Tanssin väliajoilla laulettiin ja nautittiin viiniä. König istui
kahareisin tynnyrillä ja täytteli pikareita. Hyväntahtoiset
tarjoilijapojat kantoivat viiniä kaikkialle. Ei kukaan, olipa mies tai
nainen, saanut janoa kärsiä. Ainoastaan levähtämisestä oli huonosti
pidetty huolta. Makasiinin viereisessä kopissa oli kymmenkunta isoa
pumppua, ja neuvokkaasti kieritettiin ne sisälle, jotta niillekin sai
istua.
Katrillia johti ansiokkaasti Wetterhoff, ja sen aikana istuttiin
asianhaarojen mukaan parittain pumppujen päällä. Huvittelu yhä kiihtyi
häiriytymättä puoliyöhön asti, mutta silloin alkoi ilmestyä
häiritseviä välikohtauksia. Ulkopuolella oleva roskajoukko alkoi
vaatia sisälle pääsemistä. Naisten sovintoon kehoittavat puheet ja
muutamat tuopilliset viiniä ylläpitivät rauhaa vielä jonkun tunnin
ajan, mutta aamupuolella ulkona oleva joukko kävi vallattomaksi ja
tuli väkisin sisälle. Syntyi yleinen ottelu ja hämmästyttävän
voimakkaasti ja urheasti naiset kahakassa auttoivat
tanssikumppaneitansa. Annettiin selkään molemmin puolin, mutta
lopputulos oli ehdottomasti meikäläisille edullinen. Rauhanhäiritsijät
saatiin ajetuksi ulos. Huvitilaisuus yritti kuitenkin loppua nolosti
sen kautta, että tanssihuoneen ainoan lampun lasi tuossa rytäkässä oli
rikottu, ja kun lamppu oli savuamalla tahrinut tanssijat nokisiksi,
niin se täytyi sammuttaa.
Sivukopissa olevan aukon kautta pääsi kuitenkin yksi neekeritytöistä
ulos hakemaan toisen lampunlasin ja pian olivat tanssiaiset taas
uudessa vauhdissa, mutta jo tunnin kuluttua uusiutui sisääntunkijain
väkirynnäkkö, ja hirvittävä kahakka teki lopun huvitilaisuudesta.
Muutamat meidän sankarittaristamme voitettiin väkirynnäköllä ja
vietiin pois väkisin. Kun kahakka tuli liian tuliseksi, niin toiset
pakenivat sivukopin luukun kautta. Sitä tietä katosi myöskin ihana
Mery.
Naisten mukana katosivat myöskin rauhanhäiritsijät, jotka olivat
heidän laillisia ihailijoitaan sekä muu joukko, johon kuului uteliaita
ja ahnastelijoita. He tyytyivät, kun saivat, mitä viinistä oli
jäljellä.
Mutta meikäläisillä oli vielä suorittamatta vaikea tehtävä.
Paikkakunnan poliisi oli vienyt vankilaan kolme meidän parasta
ystäväämme, jotka oli vapautettava. Lyhyen neuvottelun jälkeen
päätettiin rynnäköllä valloittaa vankila.
Poliiseja oli 12, suomalaisia vain 11. Näiden joukossa oli kuitenkin
oikeita urhoja, sellaisia kuin Östman, Beckström ja puutarhuri.
Siis aloitettiin kahakka.
Taistelu tuli kiukkuiseksi, sillä poliiseilla oli aseina sapelit, kun
taas meikäläisistä muutamilla oli pelkät kepit, useimmilla ei edes
niitäkään. Mutta rohkeutemme ja kestävyytemme avulla onnistui meidän
osittain riisua aseista, osittain ajaa pakoon poliisikonstaapelit ja
vapauttaa toverimme. Porilaisten marssia laulaen marssittiin veneille
ja mentiin laivaan.
Sen koommin ei menty maihin, sillä paikkakunnan komendantti kielsi
kapteenia sallimasta maihinmenoa. Jos joku laivan päällystöstä
soudettiin rantaan, piti poikain veneessä odottaa hänen palaamistansa.
Tällainen asiain muutos ei »Imperatorin» miehistöä ollenkaan
miellyttänyt, mutta mielipaha sai ainoastaan alakuloisuuden leiman sen
kautta, että yksin jääneet naiset tulivat rantaan heitä tervehtimään.
Juuri ennenkuin laivassa piti nostaa ankkuri meidän lähteäksemme pois
— kertoo Schoultz — sain soutaa kapteenin maihin. Muutaman ystävänsä
seurassa silloin Mery de Luze juoksi rantaan veneen luo meitä
kiittääksensä ja sanoaksensa jäähyväiset. Pahaksi onneksi kuitenkin
aaltojen mainingit sinä päivänä pauhasivat niin rajusti, että meidän
täytyi pitää vene loitolla laiturista, enkä minä sen vuoksi saanut
edes puristaa Meryn kättä jäähyväisiksi. Töin tuskin taisin seisoen
veneen tuhdolla, vastaanottaa häneltä pienen paketin, jonka hän
kyykkysillään laiturilla minulle ojensi sanoen: »Muistoksi,
sydämelliseksi muistoksi.» Jälkeenpäin tutkittuani paketin sisällystä
huomasin sen sisältävän nauhan, joka oli palmikoitu Meryn kauniista
hiuksista. Muutama lentomuisku vielä ja siihen päättyi kuherruksemme,
sillä kapteeni tuli takaisin ja astui veneeseen. Niin kauan kuin voin
nähdä, seisoivat tytöt rannalla huiskuttaen meille jäähyväisiksi. Ja
kun jonkun ajan kuluttua _»Imperator»_ lähti purjehtimaan, ja minä
käänsin kaukoputken maata kohden, näin vieläkin Mery de Luzen
seisomassa laiturilla. Silkkimustat pitkät hiukset tuulessa hulmuten
ja ruusunpunainen paita painuen hoikkaa vartaloa myöten hän siinä
seisoi kuin ikävää ilmehtivä kuvapatsas silmäyksillään seuraten meidän
pois rientävää prikiämme.
Merimiehen elämään olivat suomalaiset jo tottuneet siinä määrässä,
että kilvan noustiin mastoihin, kun sellainen käsky annettiin. Matka
päiväntasaajan luo ja sen toiselle puolelle kävi sangen hitaasti.
Välistä oli niin tyyni ilma, ettemme päässeet liikahtamaan paikaltamme
ja niin kuuma oli, että olimme ihan nääntymäisillämme.
Eräänä päivänä huomattiin muutamia valaita ja kahdella veneellä
koetettiin päästä soutaen niitä lähelle. Se ei kuitenkaan onnistunut,
sillä valaat menivät hyvää vauhtia vastatuuleen, joka yltyi uhkaavasti
ja toi mukanansa sumua ja sadetta. Paluumatka laivaamme tehtiin
hyvällä tuulella purjehtien, ja kumminkin tulimme perille vasta illan
tullessa. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi ja
turvatuksi kuin jälleen astuessani rakkaaksi tulleen prikimme
kannelle. Enkä suotta ollutkaan tyytyväinen, sillä ennenkuin olimme
saaneet veneemme ylös nostetuiksi ja kiinni sidotuiksi, oli jo
pilkkosen pimeä ja tuuli oli alkanut pitää ilkeätä ääntä laivan
taklauksessa ja köysissä.
Jos olisimme myöhästyneet tunninkaan ajan, niin varmaankaan emme
milloinkaan olisi saavuttaneet veden päällä uivaa kotiamme, sillä
silloin alkoi hirvittävä ja kauan kestävä myrsky, joka hillittömästi
ajoi meidät länteen päin kohti Trinidad-nimistä autiota kalliosaarta
Rio Janeiron kohdalla, lähellä Etelä-Amerikan rannikkoa. Meidän
juomavesi- ja polttopuuvarastomme olivat kokonaan loppuneet. Siitäkin
juomavedestä, jonka Bremerhavenissa olimme ottaneet painolastiksi
muutamiin vanhoihin traanitynnyreihin ja joka nyt haisi iljettävän
pahalle, oli vain muutama ämpärillinen jäljellä. Aamun hämärtäessä
olimme muutaman peninkulman päässä tuon synkän ja kolkon asumattoman
saaren tyvenellä puolella. Myrsky oli riehunut loppuun, taivas oli
kirkas ja aamuaurinko valeli kultasäteitänsä leikillisesti aaltoilevan
meren pinnalle.