»Ei minulla ole mitään pahoja aikeita, arvoisa neiti», vastasin
rauhoittaakseni häntä; »minä olen täällä vieras ja tahdoin
kuulustella, missä täällä olisi leipurin puoti ostaakseni leipää.»
»No, mutta hyvä herra», vastasi tyttö, »puodit ovat jo kauan sitten
suljetut. Kenties minä kuitenkin voisin teitä auttaa, jos vähän
odotatte.» Sillä välin syöksi rappusia alas vielä neljä samalla tavoin
puettua sievää pikkutyttöä. He seisahtuivat kaikki ja uteliaina he
yhtyivät puheeseen. Kuultuansa missä pulassa minä olin, he päättivät
yksimielisesti minua auttaa.
Iloinen veitikka heidän joukossansa, jota toiset sanoivat Saaraksi, ja
eräs toinen tyttö tarttuivat minun käsivarsiini, ja sitten mentiin
hurjaa vauhtia alas rappusia ja ulos pimeään sumuun monimutkaisia
kujia pitkin. Me kolme olimme kuin hevoset lasten leikkiessä ja toiset
kolme pitivät kiinni vaatteiden liepeistä ja ajoivat.
Tempauksesta seisattuivat hevoset viimein, kun olimme tulleet perille.
Edessämme oli rautainen ovi. Tätä ovea nyt tytöt rupesivat jymistämään
nyrkeillään ja potkimalla, kunnes se hyvän ajan kuluttua avattiin ja
äreä miehenääni kysyi: »Mitä roistoväkeä te olette, jotka häiritsette
ihmisten yörauhaa?»
»Me olemme pelkkiä hienoja neitejä, ja yksi herrasmies, joka haluaa
ostaa leipää», vastasi Saara. Mies ensin nurisi vastaan, mutta viimein
hän antoi perään, kun yhteisesti pyytelimme, ja sitten hän raolle
avatusta ovesta pisti ulos kätensä sanoen: »antakaa tänne kolikkonne!»
Minä kiiruhdin antamaan hänen kouraansa hopearahani.
»Hyvä on», virkkoi hän silloin ja avasi oven, »te voitte astua
sisään.»
Tytöille lausuin kiitokset ja astuin sisään ovesta, joka kumeasti
jymähtäen suljettiin.
»Seuratkaa minua», virkkoi mies lyhyesti, »ja pitäkää vaari portaiden
askelista, ettette taita niskaanne.»
Varoitus ei ollutkaan suotta, sillä nyt käytiin pilkko pimeässä
alaspäin epätasaisia portaita ja huonosti kivillä laskettua permantoa
myöten. Lieneekö tie ollut niin pitkä vai tuntuiko se pitkältä pimeän
ja hankaluuksien vuoksi, minusta ei ainakaan tuntunut tielle loppua
tulevankaan ja minä rupesin epäilemään joutuvani ansaan. Silloin alkoi
käytävään näkyä heikko, punertava, lepattava valaistus, joka tuli
viereisen huoneen isoista leipomauuneista, joita siellä oli koko rivi.
Seuraajani kehoituksesta minulle annettiin kokonainen kantamus pitkiä
leipiä, jotka olivat vastikään leivottuja. Niistä kuitenkin mies otti
itse yhden ymmärtäväisesti nyökäten päätä ja sanoen: »Tämä on minulle
— ymmärrättehän — menkäämme.»
Ja sen enempää pitämättä lukua minun kiitoksestani hän astuskeli
matkoihinsa.
Muutaman minuutin kuluttua ovi taas narisi saranoillansa, ja minut
laskettiin sen kautta menemään ulos. Mies sanoi minulle: »Hyvää yötä.»
Tuskin olin päässyt kadulle, kun äskeiset hyvät keijukaiseni
ympäröivät minut jälleen.
»No, mutta hyvät neitoset», sanoin, »johan te hankitte itsellenne
kuolemantaudin, kun minun takiani tulette ulos noin ohuissa
puvuissanne.»
»Eipä suinkaan», vastasi Saara tarttuen käsivarteeni. »Me Englannin
tyttäret emme ole mitään sokerileivoksia, jotta sulaisimme vähäisestä
tihkusateesta — täytyyhän meidän näyttää teille paluumatkakin.»
Olimme kulkeneet muutamia askelia, kun neitoseni nykäisi minua hihasta
ja kysyi nauraa hihittäen: »Osaatteko tanssia?»
»Totta kaiketi,» vastasin uljaasti toivoen, että minut kutsuttaisiin
tanssiaisiin.
»Voi herrajesta sentään», riemuitsi Saara, »te osaatte tanssia, niinpä
pyörikäämme sitten vähän!» Ja samalla hän tarttui käsivarsiini ja
alkoi kieputtaa minua ympäri.
Minä ponnistelin vastaan ja pyysin saada toiste näyttää taitoani,
mutta minun vastustamiseni teki asian vain pahemmaksi, sillä
kaikuvasti nauraen ja huutaen: »Tanssittakaa meitä» tarttui koko lauma
takkini liepeisiin ja käsivarsiini ja alkoi hyppien raahata minua
eteenpäin samalla hyräellen jotakin tanssin säveltä.
Olin mielestäni joutunut aika hullunkuriseen asemaan, mutta kun en
hyvällä voinut pelastaa arvoani, niin aloin astella järjestäen
askeleeni tahdin mukaan niin sirosti kuin sopusointu vaati ja tilanne
myöten antoi.
Poliisikonstaapelin lähestyminen teki pian lopun meidän
hullunkurisesta hyppelemisestämme, mutta hän ei ollut kulkenut
kauaksikaan, kun jo Saara neito, oikealla sivullani kujeileva tyttö,
alkoi toisen leikin seuraavalla puheella:
»Te olette oikein tanssimestari.»
»Kyllä kai minä olisin vielä parempi tanssija jos olisin teiltä
oppinut.»
Kaikki tytöt yhteen ääneen: »Niin, niin, sitten olisitte vielä
huonompi.»
»Kuinka vanha olette?»
»Kaksikymmentä vuotta.»
»Kaksikymmentä vuotta! Voi poika parkaa, joka nyt jo on poissa äitinsä
luota.»
»Varmaankin olette hyvin kiltti? Antakaa kun katselen teitä tässä
lyhdyn valossa!»
Ja samalla hän tarttui poskiini, käänsi kasvoni puoleensa, katseli
minua veitikkamaisesti hymyillen ja sanoi:
»Niin, te olette tosiaan kiltti poika, ja kaunis te myös olette!
Tuollaiset siniset silmät ja noin pienet hienot viikset! — Mitähän
sanoisitte, jos suutelisin teitä?»
»No, mutta Saara», keskeytti vasemmalla sivullani käsikynkässä kiinni
pysyvä neitonen, joka nykäisi minua sivulle päin, »älähän toki ole
tyhmä! Sinähän saat hänet itkemään, ja sitten hän kotiin päästyänsä
kertoo mammallensa, miten pahoja englantilaiset tytöt ovat hänelle
olleet.»
»Kuules poika», sanoi Saara painaen minun suuni kiinni, »aiotko tehdä
niinkuin Nancy sanoo?»
»En, mutta minä puren sinua», vastasin ja koetin päästä vapaaksi.
Mutta turhaan, sillä Saara tarttui voimakkaasti toisella kädellään
pääni ympäri ja toisella leukaani ja suuteli sitten ensin monta
monituista kertaa yhteen menoon, sitten hitaammin ja vielä hitaammin
sanoen välillä: »Pure, pure, pureppas! Tahdotko nyt purra minua?»
»Minä söisin sinut suuhuni, jos olisin vapaa», sain viimein sanotuksi.
»Kuulkaa tytöt, kuulkaa», huudahti Saara, »hän haluaa syödä minut
suuhunsa! Tulkaa, suudelkaamme kuoliaaksi se ihmissyöjä.»
»Niin oikein», kuului tyttöjen joukosta, »suudelkaamme ihmissyöjä
kuoliaaksi!»
Ja niinkuin kärpäset siirappiastian kimpussa he painelivat pikku
suukkonsa minun leveille leuoilleni suudellen minua niin kauan, että
minun viimein täytyi anoa armoa.
Voi sentään näitä leipiä! Kuinka määrättömän paljon pilantekoa ja ivaa
olin saanut kärsiä niiden tähden! Ja nyt ne vielä lisäksi polttivat,
kun ne leikin aikana oli painettu käsivarsiani ja rintaani vastaan,
niin että minun olisi varmaan täytynyt viskata ne kadulle, jolleivät
tytöt olisi rientäneet kantamusta jakamaan.
Kun Saarakin oli ottanut osansa kantaakseen, kysyi hän: »Kas niin,
kuinka nyt voitte?»
»Kiitos kysymästä», vastasin kiertäessäni viiksen alkujani, »kyllä
minä jo toimeen tulen.»
»Mutta entä, jos nyt juoksemme matkaamme ja viemme teidän leipänne?
Kas näin. Ottakaa kiinni!»
»Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!» kuului joka puolelta ja tytöt
hajosivat joka puolelle kuin akanat tuuleen.
»Yhden minä kumminkin tavoitan» päätin itsekseni ja juoksin jälkeen.
Mutta se oli turhaa takaa-ajamista.
Saara liihotteli eteenpäin, hän livisti takaisin, hän kieppui
ympärilläni, nakkeli sormisuukkosia ja naureskeli kimeästi, sillävälin
kuin toiset pujottelivat meidän välillämme saaden minut niin
sekaannuksiin, että usein erehdyin luullen jotakin toista tyttöä
Saaraksi.
Väsyksissä ja hengästyneenä minä vihdoin heittäysin istumaan eräille
rappusille ja tunnustin joutuneeni tappiolle.
»Sitä ei teidän tarvitse hävetä», vakuutti Saara taputtaen minua
olkapäähän, »juoksittehan te tosiaan erinomaisesti, mutta meitä olikin
viisi yhtä vastaan.»
»Mutta lähtekäämme jo, me emme voi enää viipyä kauemmin.»
Hän tarttui kainalooni ja jatkoi matkaa puhuen kävellessämme:
»Ettehän mahda olla vihoissanne meille leikinteostamme?»
»En, mutta minua hävettää tietäessäni, miten nolosti minä jouduin
tappiolle.»
»No, kyllähän me teimme teistä vähän pilaa, mutta se oli niin lystiä —
eikös ollut teidänkin mielestänne?»
»No niin, tietysti paljon hauskempaa kuin teidän mielestänne olisi
tuntunut, jos olisitte joutunut viiden pojan käsiin.»
»Niin, mutta silloin minä olisin tehnyt niinkuin Te uhkasitte minulle
tehdä. Olisin purrut heitä.»
»Jahka tulette laivaan ja kerrotte tovereillenne seikkailunne, niin
saatte nähdä, että he joka ilta lähtevät kaupunkiin leipää ostamaan,
mutta he saavat kyllä odottaa ennenkuin kohtaavat sellaisia narreja,
kuin me olemme. Mutta nyt olemme perillä ja meidän täytyy erota.
Tuossa on käteni, poikaseni! Hyvästi nyt, äläkä ajattele meistä
pahaa!»
»Niin, älä ajattele meistä pahaa», virkkoi heistä jokainen ja puristi
kättäni, kun minä kiittelin heitä auttamisesta ja toivotin heille
onnea.
Sitten he latoivat leivät käsivarrelleni ja riensivät pois. Tuo
iloinen joukkue oli kadonnut, mutta kauan seisoin siinä katsellen
ikävöiden valaistuja portaita. Mutta silloin tuli mieleeni ajatus:
»Älä etsi leikillisiä ystäviäsi tuolta ylhäältä. Lapsellisina ja
hyväntahtoisina, sellaisina kuin he äsken olivat, he elävät ainoastaan
muistossasi.»
Ja minä käännyin pois kulkien nopein askelin veneelle. Mutta minä
kävelin kuin unissani eikä sydämeni tyytynyt noihin unelma-aatteisiin.
Toverini olivat jo kaikki koolla kun minä tulin perille ja antoivat
minulle runsaasti toruja viipymiseni tähden, mutta he leppyivät, kun
saivat hyvänmakuista leipää, ja kun minä selitin, että olin
tuntikausia saanut sitä odottaa.
Minä en sen koommin käynyt maissa, ja vaikka olin kokenut outoja
seikkailuja tuossa iloisessa kaupungissa, niin olin siitä saanut
kyllikseni. Sen sijaan minua huvitti päiväkaudet pikkupuuhissa laivan
kannella tehdä huomioita siitä, miten lounaistuuli vähin erin alkoi
väsähtyä. Samoin oli toverienkin laita. Ei kukaan enää viihtynyt
kannen alla, eikä muusta puhuttu kuin tuulen laadusta ja kuinka se
mahdollisesti muuttuisi.
Vihdoinkin eräänä aamuna tyyntyi lounaistuuli, ja vastakkaiselta
suunnalta alkoivat heikot henkäykset väreillä veden pinnalla, samalla
kun sumu hälveni ja aurinko tuli näkyviin säteilevänä ja lämmittäen.
Silloin tuli elämää ja vilkkautta sekä meidän laivallamme että muissa
laivoissa koko satamassa.
Toista kuukautta oli meidän ollut pakko Plymouthin satamassa odottaa
lounaismyrskyn lakkaamista. Siellä vietettiin joulu, nautittiin totia,
joulupuuroa ja juotiin kotonaolevien maljoja. Kajuutat ja salit olivat
koristetut lipuilla, ja jumalanpalveluksen toimitti päällystö sekä nyt
että koko matkan aikana sunnuntaina ja juhlapäivinä.