Talvi Plymouthissa oli lauhkea, — kirjoittaa Schoultz muistelmissaan
—, lämpömittari tuskin aleni nollaan. Päivät kulutettiin osaksi
harjoittelemalla purjeiden käyttöä ja osaksi pikku askareilla miten
kutakin halutti. Ankeriasten pyydystäminen onkimalla, joka oli
hyvinkin tuottoisaa, tuli monelle hauskaksi ajanvietoksi. Onkijan ei
tarvinnut kauan istua odottamassa kalan nykäisemistä. Tuskin oli onki
ehtinyt meren pohjaan, kun jo kala oli tarttunut onkeen. Tunnin
kuluessa oli saatu iso ämpäri täyteen kaloja. Huomattava ominaisuus
näillä kaloilla oli, että kun ne ongessa olivat nousseet veden pintaan
ja pantu ämpäriin, niin ne pysyivät siinä rauhallisesti. Ne olivat
kaikki samankokoisia, tuuman vahvuisia ja kyynärän pituisia.
Sadoittain ankeriaita pyydystettiin joka päivä ja niiden nylkeminen ei
voinut tulla kysymykseen, vaan ne keitettiin nahkoinensa ja syötiin
halukkaasti. Se, jolla ei ollut vahtivuoroa laivalla, vietti
tavallisesti iltansa kaupungissa; mutta kun varat alkoivat vähentyä,
niin huvituksetkin supistuivat kaikkein halpahintaisimpiin.
Tavallisesti mentiin 6 penssin sisäänpääsymaksulla
»hoptidudel-teatteriin», jolla nimellä mainittiin pieniä
kansanteattereita, joissa kolmannen luokan varietee-näyttelijät
rääkyivät kuuluviin viimeiset äänivaransa ja loppuun asti lakastuneet
tanssijattaret ottivat viimeiset askeleensa. Yleisö sellaisessa
teatterissa tavallisesti oli kirjavinta mitä voitiin ajatella. Siellä
oli neekereitä, mulatteja ja valkoihoisia sekaisin.
Ensi kerralla, kun astuin sellaiseen seuraan, yritin ällistyneenä
kääntyä ovelta takaisin, mutta kumppanini, iloinen ylioppilas-vekkuli,
käännytti minut sanoen: »Marssi eteenpäin vain, poika, ja nauti
tilaisuuden hullunkurisesta puolesta, niin saat kyllä lystiä rahasi
edestä.» Ja hän olikin oikeassa. Siitä tuli lystikkäin ilta, mikä
minulla oli ollut Plymouthissa.
Joskaan näyttämöllä esiintyjät eivät, kuten sanottu, olleet lajinsa
parhaita, niin oli yleisö puolestaan vaatimatonta ja hyväntahtoista. —
Jos laulu meni heikosti tai jos leikillisten sanasutkausten välillä
kului liian pitkä aika, niin yleisö ryhtyi auttamaan esiintyjiä.
Ja jos tuli näyttämölle liitelemällä ikäloppu tanssijatar, jonka
kasvonpiirteet olivat maalilla parsitut ja puku pahasti ränsistynyt,
niin tietysti hänetkin vastaanotettiin innokkailla käsientaputuksilla
ja ihastuksen ilmaisuilla: »Kas vain, kuinka kaunis hän on! — Katsos,
katsos! Sehän on kuin taivaasta tullut enkeli!» Lyhyesti sanoen:
katsojat olivat kiitolliset näkemästään ja kuulemastaan. Ei koskaan
sattunut mitään ikävää häiriötä.
Plymouthissa oleskelun lopulla kukaan tuskin enää pyysikään enempää,
kuin että sai viettää iltansa »hoptidudelissa». Ja tämän
nautinnonhalun tyydyttämiseksi vaihetettiin juutalaisten luona rahaksi
niitä näitä vähemmin tarpeellisia arvoesineitä, joita oli tullut
hankituksi parempina raha-aikoina. Juutalaiset näet täällä samoin kuin
kaikkialla maailmassa tuntevat sääliä puutteessa olevia kohtaan. Sillä
tavoin saadut käteiset rahat jaettiin aina veljellisesti kunkin
venekunnan keskuudessa ja jokainen käytti rahat oman mielensä mukaan.
Tällä tavoin alkoi kommunismi esiintyä meidän keskuudessamme.
»Hoptidudelissa» kävi myös herrasnaisia, oikeita hienoja ladyjä.
Kerran siellä käydessäni satuin saamaan paikan hienon naisen vieressä.
Hän oli aivan nuori, vaaleaverinen ja erittäin kaunis, mutta
käytökseltään jäykkä ja puheissaan järkähtämättömän varma, niin että
hän näytti olevan melkoista vanhempi kuin hän todella olikaan.
Minä kumarsin hänelle ennenkuin istahdin hänen viereensä, ja
kohteliaisuuteeni hän vastasi ystävällisellä nyökkäyksellä.
Keskustelua ei keskenämme syntynyt, mutta kun naapurini oli juonut
tuoppinsa tyhjäksi, lykkäsi hän sen hymyillen minun puoleeni, tehden
merkin että se oli tyhjä.
Sellainen mahtaa olla tämän paikan tapa, arvelin, ja annoin sen
täyttää jälleen. Mutta hiljaa huokasin asettaessani tuopin jälleen
neitosen eteen, sillä tuopin täyttäminen maksoi viimeiset kolme
penssiä, mitkä minulla oli. Ja sitten sain kiitoksen, että nyt oli
niinkuin olla pitikin.
Toverini tarttui käsikynkkääni lausuen: »No, vie sun tuppesi ja
puukkosi, ystäväni, kylläpä sinä olet tuota tyttöä kohtaan kohtelias
ja antelias — ja minä kun odotin saavani vielä tuopin olutta lisäksi.
Nythän rahasi ovat lopussa — ja meidän täytyy jakaa keskenämme.»
»Olkoonpa niin, mutta minähän kannoin uhrini kauneudelle ja
paikkakunnan tavoille.»
»No niin, hyvä on, sinä ansarikukka, mutta jos minä olisin istunut
sinun paikallasi, niin olisimme nyt ryypänneet täytetyistä tuopeista.»
Sillä välin kuin me säästäväisesti maistelimme viimeistä tilkkaamme,
huomasin, että englantilaisen missin tuoppi taas alkoi tyhjentyä, ja
silloin minä jollakin syyllä livistin matkaani penkiltä, jättäen
viisaan ystäväni tehtäväksi suorittaa lopputilin.
Taempana olevalta käytävältä katselin sitten mitä tämän jälkeen
tapahtuisi. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin tuo kaunis neiti
samanlaisella liikkeellä kuin äsken lykkäsi tuoppinsa toveriani kohti.
Hän katsahti neitiä silmiin ymmärtävästi, heitti sitten kolme penssiä
pöydälle ja lykkäsi ne tuopin mukana neidille.
Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä missi heitti niskaansa
ylenkatseellisesti ja samalla näin jättiläiskokoisen miehen takana
olevalta riviltä nousevan seisoalle ojentaen kätensä meidän pöytäämme
kohden ja pyyhkäisevän rahat takaisin toverilleni sanoen:
»Pitäkää itse rahanne, te härkäpaimen vai mikä lienettekään miehiänne,
minä — jos suvaitsette — otan omalle osalleni palvella ladya.»
Ja kun hän vastaukseksi sai neidiltä myöntävän päännoikkauksen, jätti
hän nopeasti paikkansa ja tultuansa luokseni, kun jo seisoin penkin
päässä, laski kätensä olkapäälleni, sysäsi minut varovasti sivulle ja
lausui ystävällisesti silmää iskien: »Kiitos, gentlemanni,
tarjouksestanne vaihettaa paikkaa minun kanssani. Minun pöytäni
ääressä saa tuoppinne tänä iltana kuohua parasta portteria, mitä
koskaan on vanhassa Englannissa valmistettu. Näettekös, minä olen vain
itseoppinut mies, mutta minä en tahdo nähdä oltavan epäkohteliaita
naisia kohtaan.»
Minä arvasin, että hän tarkoitti toverini käytöstä. Näin sanottuaan
hän ujostelematta tunki penkkirivin lävitse minun tyhjälle paikalleni,
samalla lausuen toverilleni: »Tuo nuori herrasmies tuolla odottaa
teitä.»
Miehen äänessä lienee ollut jotain käskeväistä, sillä virkkamatta
sanaakaan vastaukseksi tuli toverini luokseni, jonka jälkeen me
noloina lähdimme heti matkoihimme.
Muuta neuvoa meillä ei ollut kuin mennä rantaan venheemme luo
odottamaan kumppaneitamme. Hyvä ystäväni Janne oli julmasti äkeissään,
mutta minä en voinut muuta kuin laskea leikkiä siitä, että hän oli
aivan suotta kuluttanut viimeiset kolme penssiänsä, ja miten nolosti
tuo juttu päättyi.
Kaikeksi onneksi olivat toverimme jo kokoontuneet veneen luo, niin
että voimme viipymättä lähteä laivaan.
Jouluaattona ystäväni Janne ja minä jouduimme soutumiehiksi
perämiehellemme, joka lähetettiin maihin hankkimaan jotakin
joulujuhlaa varten. Oli navakka tuuli jo laivasta lähtiessämme, mutta
kun oli melkein myötäinen, niin se vain kiiruhti kulkuamme.
Paluumatkalla sen sijaan myrsky viivytti meitä myöhään aamuyöhön.
Tuuli oli niin raju, ettemme jaksaneet vastatuuleen soutaa edes ulos
laivatokasta.
Perämies lähti kaupunkiin ja antoi meille kaikille, paitsi kahdelle,
luvan tehdä samoin, mutta hänellä ei ollut kylliksi rahaa jakaaksensa
meille ja meidän taskumme olivat melkein tyhjät. Ikävintä oli, ettemme
olleet ruoanpalaa päivällisen jälkeen syöneet, emmekä olleet ottaneet
mukaan korppuakaan.
Janne ja minä päätimme mennä yhdessä koettamaan onneamme. Minulla oli
neljä penssiä taskussa, Jannella ei vähääkään; mutta me olimme
pyhävaatteissa ja olihan siitä vähän lohdutusta. Ei ollut oikea aika
hankkia ruokavaroja, sillä kaikki kauppapuodit olivat suljetut. Olimme
kuljeskelleet sinne tänne ainakin tunnin verran ja olimme jo ihan
toivottomat, kun viimein saavuimme pieneen leipurinpuotiin, jonka ovi
oli vielä avoinna.
Nyt piti mahdollisimman parhaalla tavalla käyttää rahansa. Mielestämme
olisi kyllä hyvä, jos saisimme edes vähän vanhaa leipää. Ja me
astuimme sisään.
Vastaamme tuli nuori loistava tyttö. Molemmin puolin tervehdittiin
mitä kohteliaimmin ja tyttö kysäsi ystävällisesti mitä halusimme.
»Jotakin syötävää, arvoisa neiti», sanoin minä, »mutta jotakin
halpahintaista, sillä meillä ei ole enempää rahaa kuin neljä penssiä.
— Myrsky yllätti meidät, niin ettemme voineet palata laivaamme.»
Tyttö rupesi minulle nauramaan sanoen: »Hyvät herrat, nythän on
jouluaatto — ei nyt mitään myydä, nyt huvitellaan.»
Janne oli hyvin laiha. Minä osoitin häntä sanoen: »Luuletteko, että
tekee mieli huvittelemaan, kun on niin nälkiintynyt kuin tämä?»
Tyttö pyrskähti raikuvaan nauruun ja syöksyi oven kautta sisempään
huoneeseen. Mutta hän palasi heti seurassaan toinen vähän vanhempi,
myöskin sangen sievä tyttö. Hänelle minä puhuin toistamiseen asiamme
vähän tarkemmin, teroittaen hänen huomiotaan tukalaan asemaan, johon
olimme joutuneet myrskyn tähden.
Kun tytöt kuiskaten olivat jonkun minuutin keskustelleet keskenänsä,
niin he ilmeisesti hyväntahtoisina kehoittivat meitä hiukan odottamaan
ja vetäytyivät taas sisähuoneeseen. Hetkisen kuluttua he jälleen
tulivat puotiin ja vanhempi tyttö virkkoi: »Meidän vanhempamme
käskivät meitä kutsumaan teidät joulujuhlaamme, tahdotteko astua
sisään?»
Iloisesti yllätettyinä astuimme avoimesta ovesta kauniiseen valoisaan
huoneeseen, jonka perällä alkovikomerossa katetun pöydän ääressä istui
rouva, vanhempi herra ja noin 13—14 vuotias tyttö.
Astuessamme sisään nousivat kaikki seisoalle lausuen: »Iloista
joulua!» ja sitten saimme sydämellisen kutsun käydä ottamaan osaa
ateriaan heidän kanssansa.
Kun olimme esittäneet itsemme ja saaneet tietää, että tytöt olivat
talon tyttäriä, istuimme talonväen hyvin varustetun pöydän ääreen.
Hyvä ruoka ja oivallinen portteri-juoma vaikuttivat, että mieliala
tuli hilpeäksi ja iloiseksi. Sen vuoksi oli itsestään selvää ja
luonnollista, että me nuoret aterian jälkeen kulutimme aikamme laulaen
ja leikkien. Ja kun vähän myöhemmin tuli lisää nuorisoa
naapuristostakin, mukanansa harmonikka, niin pantiin toimeen oikein
tanssiaiset. Meidän tanssimme eivät alussa oikein sopineet yhteen
toisten kanssa, mutta Jannen soittaessa tarkasti tahtia noudattaen
selvisivät pian kaikille polkka-askeleet.
Seuraleikeistä muistuu mieleeni yksi; meidät ajettiin kaikki, paitsi
yhtä paria, toiseen huoneeseen. Kun jonkun ajan kuluttua saimme kutsun
tulla takaisin, niin oli kattolamppu otettu pois ja sen sijaan riippui
katosta pienen näreen näköinen pensas.
Ken huoneen läpi kulkiessaan sattui joutumaan pensaan alle, hänet
piiritettiin heti ja häntä suudeltiin suulle. Jos hän oli poika,
tulivat tytöt suutelemaan; jos hän oli tyttö, niin pojat suutelivat.
Mutta jos joku vältti joutumasta pensaan alle, niin hänet survaistiin
siihen. Koko elinaikanani en ollut sitä ennen suudellut enkä saanut
niin paljon suukkosia sieviltä tytöiltä, mutta hauskaa se vain oli.
Jäähyväiset olivat erittäin sydämelliset, oikein hellät. Me pusersimme
toistemme käsiä yhä uudelleen ja todellisella kaipauksella erosimme
tuosta rakastettavasta perheestä.
Kun tulimme laivatokkaan, emme ollenkaan nähneet venettämme.
Pestinuora kyllä oli paikoillaan ja kireällä kuin viulunkieli, mutta
vene ei kellunut veden pinnalla niinkuin muut veneet. Tarkemmin
tutkittuamme löysimme sen ihmeeksemme riippuvassa asennossa melkein
pystyssä laivasillan muurin kupeella. Näin oli käynyt, kun veneemme
nousuveden aikana oli kiinnitetty kireään köyteen, ja kun vesi
pakoveden aikana laski 22 tai 23 jalkaa, niin vene jäi riippumaan
ilmaan.
Vahtimiehiä ei näkynyt, mikä meitä kummastutti, sillä sitä ennen ei
ollut koskaan sattunut, että vahti olisi poistunut paikaltansa. Me
emme keksineet mitään neuvoa. Viimein päätimme käydä kutsumassa
avuksemme poliisikonstaapelin, jonka olimme nähneet marssivan vähän
matkan päässä. Hän olikin niin ystävällinen, että tuli avuksemme.
Vähän aikaa tirkisteltyään pimeään syvyyteen hän virkkoi: »Niin, ei
tässä muu neuvo auta kuin että laskemme veneen alas, taikka annamme
sen riippua kunnes vuorovesi jälleen kohoaa. Mutta miten käy airojen
ja muiden kapineiden — sitä en tiedä. Vesi laskee vielä jonkun aikaa.»
Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme laskea veneen alas, vaikka se
mielestämme näyttikin vaaralliselta.
Konstaapelin avulla aloimme varovasti laskea pestiköyttä vähän
pitemmälle, mutta äkkiä kuulimme alhaalta vihlovia hätähuutoja:
»auttakaa, me hukumme!»
Me tunsimme äänet ja ällistyimme, mutta emme voineet muuta tehdä kuin
jatkaa niin kuin olimme alkaneet. Pian vene, Jumalan kiitos, oli
oikeassa asennossa, vaikka se olikin vettä puolillansa. Sitten kävi
selville, että kaksi meidän pojistamme oli kääriytyneinä omiin ja
meidän sadetakkeihimme jo illalla laskeutunut nukkumaan veneen perän
pohjalle ja unissansa he vähitellen olivat mukautuneet veneen
muuttuneeseen asentoon, huomaamatta mitään, ennenkuin vesi syöksyi
veneeseen pestiköyttä hellitettäessä. Täytyy tosiaan olla nuori
merimies voidaksensa nukkua niin sikeästi. Kaikeksi onneksi ei
tapahtunut mitään vahinkoa, kun airotkin olivat tallella. Veneen
kuljettaminen portaiden luo ja veden ammentaminen siitä oli
vähäpätöinen tehtävä, ja vähän ajan kuluttua oli koko tapaus hauska
muisto vain. Mutta kauan kesti ennenkuin ketkään muut kuin
asianomaiset saivat asiasta tietää.
Vähitellen kokoontuivat kaikki veneeseen, mutta vasta päivän valjettua
onnistui meidän tavattoman rasittavan soutamisen jälkeen päästä
laivaamme. Jouluaatto laivalla oli vietetty oikein jymykemuilla,
joista jäljet vielä olivat näkyvissä meidän laivaan tullessamme.
Kuta pitemälle aika kului, sitä ikävämmäksi muuttui olo Plymouthissa,
vaikka me harjoittelimme laulua ja musiikkia ja koetimme kuluttaa
aikaa korttipelillä ja muilla huvitteluilla.
Olimme eristetyt maailmasta, vaikka olimme keskellä vilkasta elämää.
Kotimaasta tullut posti toi hyvin vähän tietoja. Suomesta tulleita
sanomalehtiä emme ollenkaan saaneet ja siitä englantilaisesta
sanomalehdestä, joka sattui meidän käsiimme, ei saanut tietää mitään
muuta kuin kaupasta ja merenkulusta, joista aineista hyvin vähän
välitimme, lukuunottamatta niitä monia hirvittäviä haaksirikkoja,
joita tapahtui joka päivä meidän likeisimmässä läheisyydessämme
Englannin kanavassa.
Meidän hauskuuttamme ei myöskään lisännyt alinomainen loppumaton
tihkusade ja ankkuripaikkamme epävarmuus.
Satamaa tosin suojelee rajulta aallokolta suunnattoman suuri
aallonmurtaja, jota sanotaan rakennustaidon ihmetyöksi, mutta myrskyt
ja tavattoman suuri ero nousu- ja pakoveden välillä tekivät sataman
kylläkin vaaralliseksi.
Kerran olimme joutua maalle kiskotuiksi yhdessä erään portugalilaisen
parkkilaivan kanssa, jonka ankkurikettinki oli sotkeutunut, ja joka
kulki tuuliajolla meidän päällemme. Suurella vaivalla meidän kuitenkin
onnistui irroittaa laivamme sen taklauksesta ja jätimme sen yksinänsä
jatkamaan matkaansa perikatoa kohden. Viime tingassa sen kuitenkin
pelasti avuksi tullut hinaajalaiva.
Vähän ajan kuluttua näkyi toinen laiva tulevan purjehtien satamaan
nopeata vauhtia. Arvatenkaan sillä ei ollut luotsia ohjaamassa, sillä
se laiminlöi ajoissa kääntää vastatuuleen ja laski sen sijaan täyttä
vauhtia salakarille, sillä seurauksella että laivan riki meni yli
laidan ja laiva upposi muutaman minuutin kuluessa. Eräs pelastusvene
kuitenkin sai miehistöstä joka ainoan pelastetuksi. Samana päivänä
kaksi nelimastoista laivaa iltapuolella törmäsivät yhteen, toinen
lastattuna kivihiilillä, toinen sokerilastissa. Pimeän tähden emme
kuitenkaan joutuneet näkemään onnettomuutta. Kumpikin laiva teki
täydellisen haaksirikon.
Meidän laivallamme vallitsi kova levottomuus kaiken yötä. »Imperator»
keikkui aallokossa ja tempoi ankkurikettinkejä niin että ryski, sillä
välin kuin vaahtopäät laineet kuohuivat ympärillä ja myrskytuuli
vinkui kamalasti köysissä ja taklauksessa. Mutta kumma kyllä —
laivamme kesti. Ulkona kanaalissa kuului myrskyn hävitys olleen
kauhistuttava. Kerrottiin, että yksistään Plymouthin edustalla oli 13
laivaa mennyt murskaksi rantakallioita vastaan.
Olimme jo sivuuttaneet uuden vuoden kappaleen aikaa sitten; lukijaa ei
mahtane kummastuttaa, että me kaikesta halusta toivoimme saavamme
jatkaa matkaa. Kaupunkiin ei enää tehnyt mieli mennä, sillä Matti asui
vakinaisesti joka miehen kukkarossa ja kirstussakin. Mutta kaupungissa
käyminen vuorollaan soutumiehenä jollakin asialla tuli kuitenkin
pakolliseksi ja minunkin täytyi vielä kerran soutajana tehdä tämä
matka toisen perämiehen, luutnantti Höökin kanssa, kun tämä
lähetettiin ruokavaroja ostamaan.
Menomatkalla en voinut olla marisematta köyhyyttämme. Tämä marina ei
miellyttänyt turkkuri Tennbergiä, joka mielestänsä oli jo kylliksi
kuullut valitusvirsiä.
»Se on oikein sanottu», virkkoi entinen apteekin oppilas Grönberg,
»puhukaamme pikemmin jostakin hauskemmasta, esim. sinun
kultakellostasi. Eikös sinunkin mielestäsi olisi koko lailla
järjellisempää, että se kiusan kappale vaihdettaisiin? Epävarmalla
käynnillänsä se vain aikaansaa häiriöitä laivassa; mutta kun se
vaihdettaisiin hyvän kurssin mukaan käypään englantilaiseen rahaan,
niin olisi elämä vallan toista! Kun rahasumma jaettaisiin jotenkin
tasan meidän kesken, niin voisimme viettää hauskan illan. Mietippä
asiaa, toveri! Sinusta tällä kertaa riippuu kaikki tyyni.»
Tennberg ei vastannut mitään; hän vain souti ja tempoi airoansa
entistä lujemmin.
Näimme, että ristiriitaiset ajatukset taistelivat hänen mielessänsä.
Viimein hänen aironsa seisahtui, ja hän lausui epäröiden: »Kävisihän
tuokin päinsä, mutta se kello on muistoksi saatu hyvältä ystävältä.
Kuulustellaanpa ensin, paljonko juutalainen siitä tarjoaa.»
»Niin oikein, Tennberg», riemuitsimme me toiset, »kyselkäämme ja
vastaanottakaamme mitä juutalainen tarjoaa.»
»Hurraa! — Eläköön Tennberg ja hänen oivallinen ystävänsä.»
Ja käsivarsiin ilmestyi voimia ja jäntevyyttä. Meitä ei enää tuuli
ajellut, vaan me kiidätimme venettä tuulen edelle.
Maihin noustua sain Höökiltä rahaa sekä kehoituksen hankkia leipää ja
tuoda se veneeseen ennen kello yhtätoista, jolloin meidän piti palata
laivaan. Yksi mies vain jäi vahdiksi veneen luo. Höök lähti omille
matkoillensa, ja me muut menimme pitkän Aaprahamim luokse. Minä, joka
yksin olin jonkun verran perehtynyt englanninkieleen, hieroskelin
kauppaa juutalaisen kanssa, toiset kokivat puhua järkeä Tennbergille,
jota raatelivat velvollisuudentunteet ystävän muistoa kohtaan ja
veljesrakkaus tovereita kohtaan.
Juutalaisen kanssa tingittiin tinkimistään ihan loppumatta. Aapraham
vakuutti kunniasanalla, ettei hän voinut kellosta antaa enempää kuin
28 shillinkiä, mutta Tennberg ei tahtonut niin vähästä luovuttaa
muistokapinettansa.
Harmistuneina kumpaisellekin kaupantekijälle, myyjälle ja ostajalle,
me olimme jo neljä kertaa poistuneet puodista ja seisoimme kadulla
kädet housuntaskuissa ja takinkaulukset pystyyn käännettyinä.
Puutarhuri Herman König kääntelihe jonkun aikaa levottomana
kantapäällänsä, mutta viimein hän päättävästi polki maata ja sanoi:
»Järkevämmin teemme, jos menemme laivatokkaan kylpemään, kuin että
tässä tihkusateessa liotamme itseämme Tennbergin kitsauden takia —
sillä kitsautta se on eikä muuta!»
Tämä jo oli enemmän kuin Tennberg jaksoi kärsiä. Hän otti kellon
taskustaan ja ojensi sen minulle sanoen: »Mene nyt ja ota siitä mitä
saat! En minä tahdo, että minua pidetään minään Nauku-Maijan poikana.»
Tuossa tuokiossa minä taas olin Aaprahamin luona. Hän tervehti
ystävällisesti huomauttaen, että taas sataa tihuutti kovasti tuolla
ulkona.
»Vähät siitä, ei merimies sellaisesta välitä», vastasin, »mutta minä
tahdoin vielä puhua kanssanne sanasen tästä kellosta. Antakaa minulle
35 shillinkiä siitä, jos tahdotte olla vähänkään inhimillinen, taikka
antakaa ainakin 30. — Tuossa on kello.»
Pitkä Aaprahain otti kauniin kellon syvästi huokaillen; tarkasti sitä
huolellisesti suurennuslasilla, väliin miettivästi ravistaen päätänsä
ja ojensi sitten kellon rouvallensa sanoen:
»Olkoon nyt sinun vallassasi, rakas Raakel, määrätä, maksanko minä
siitä 30 shillinkiä, mutta tappio siitä tulee, iso tappio.»
»Niin, mutta auttaaksesi, Aapraham, tuota gentlemannia», vastasi rouva
rukoilevin äänin, ja suojelevasti vilkaisten minuun, »voithan sen
kuitenkin antaa.»
Enempää ei Aapraham voinut puolustaa omaa etuansa. Hän huokasi syvään
ja maksoi rahat.
»Tässä on kyllä 20 shillinkiä liian vähän», sanoin kahmaistessani
rahat kouraani. Sitten kumarrus tuolle arvoisalle pariskunnalle ja
astuin ulos.
Tennberg näytti lopultakin tyytyväiseltä. Eipä hän ollut odottanutkaan
enempää kuin 28 shillinkiä.
Nyt oli tultu saaliin jakoon.
»Tämän punnan rahan minä pidän muistona kellon asemesta» virkkoi
Tennberg. »Ylijäämä saa mennä.»
Minulle hän antoi 2 shillinkiä, toiset saivat yhden shillingin kukin
ja lopun rahoista hän piti itse. Ei kukaan tehnyt muistutusta jakoa
vastaan. Olihan se kyllä hyvin tehty. Ainoastaan puutarhuri arveli,
että koska ehdotus kellon myymisestä oli tehty meidän puoleltamme,
niin Tennbergin olisi pitänyt kustantaa tuopillinen harjakaisina hyvän
kaupan päättäjäisiksi.
Se tuopillinen juotiin lähimmässä olutanniskelussa ja sitten erottiin.
Minä menin »hoptidudeliin», toiset mihin kunkin mieli teki.
Kun tulin saliin, niin kenen näinkään jollen samaa jättiläistä kuin
viime kerralla. Me vilkaisimme toisiimme, hän tunsi minut heti ja
huudahti: »By Jovy, ettekö ole sama nuori gentlemanni kuin viime
kerrallakin! Ilahduttaa nähdä teidät taas! Tulkaa istumaan tänne —
tehkää hyvin.»
»No, miksipä ei», tuumin minä ja astuin esiin.
Ravistimme toistemme käsiä esittäen itsemme toisillemme ja minä
istahdin Mr. Hunterin viereen. Mies oli varsin avomielinen ja
puhelias. Pian olin oppinut tuntemaan hänen elämäkertansa pääpiirteet.
Syntyisin englantilaisena oli hän nyt Amerikan kansalainen ja oli
parikymmentä vuotta tonkinut Kalifornian kultakaivoksissa. Nyt hän oli
palannut kotimaahan joksikin aikaa vähän lystiä pitämään.
»Mutta kuulkaas», keskeytti hän äkkiä puheensa, »lähtekäämme parempaan
paikkaan, ravintolaan, saadaksemme jotakin syötävää.» Minä kiitin ja
me lähdimme. Ja pian me istuimme syöden parasta, mitä ravintolassa oli
saatavana.
Syötyämme me hänen ehdotuksestaan menimme biljardihuoneeseen
pelataksemme siellä pelin. Huoneessa ei ollut ketään. Aavistamatta
mitään pahaa otimme kumpikin biljardin pöydällä olevan sauvan ja
asetimme pallot paikoilleen.
Minun vuoroni oli ensin. Juuri kun kumarruin palloa sysäämään, näin
kaksi herraa kiiruhtaen tulevan huoneeseen ja toinen heistä huusi:
»Malttakaa, meidän pelimme on kesken!»
Siitä väliä pitämättä minä tein sysäyksen, mutta samalla temmattiin
sauva kädestäni, ja minä sain nyrkiniskun olkapäähäni, niin että menin
maahan kellelleni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo jaloillani
valmiina maksamaan iskusta samalla mitalla, suuttumuksesta
tulipunaisena.
Vastustajani oli punatukkainen, kyttyräselkäinen, mutta leveäharteinen
mies, jolla oli nyrkit kuin naurisräätikät, ja hän seisoi jo
nyrkkeilyasennossa.
Minä mietin sekunnin ajan, miten oikein hyökkäisin hänen kimppuunsa,
sillä hän näytti vaaralliselta ja minä aavistin, että joutuisin
tappiolle. Mutta sillä kertaa näin biljardipallon lentävän hänen
silmäänsä, ja mies kaatui lattiaan niin että jysähti.
»Kas se oli hyvin osattu», kuulin Hunterin samalla huudahtavan. »Tuo
punainen piru olisi varmaan iskenyt mäsäksi teidän nenänne ja
hampaanne, jollen minä olisi tullut väliin.»
Minä nyökkäsin hyväksyen ja katsoin kaatunutta. Hän oli maassa
tiedotonna ja verta juoksi hänen nenästään ja suustaan. Hunter ja se
toinenkin herra tulivat miestä tarkastelemaan. Kumpikin oli samaa
mieltä, ettei tässä ollut hengenvaaraa.
»Oliko hän teidän ystävänne?» kysyi Hunter vieraalta.
»Ei», vastasi tämä, »minä näin hänet vasta ensi kerran ja
vastenmielisesti minä suostuin pelaamaan hänen kanssansa. Mutta peli
oli tuskin alkanut, kun hänen ehdotuksestaan panimme pelisauvat pois
mennäksemme tarjoiluhuoneeseen vähän tupakoimaan, — sillä välin te
tulitte sisään.»
»No niin», arveli Hunter, »sittenpä minä arvelen, että tekisitte
minulle mieliksi, jos rientäisitte täältä pois ennenkuin jälkilaskut
suoritetaan.»
Meidän piti juuri lähteä huoneesta, kun viinuri tuli sisään. Hän
hämmästyi nähdessään kaatuneen miehen makaavan maassa verissään ja
yritti nostaa melua, mutta Hunter pidätti hänet ja pisti pari puntaa
hänen kouraansa sanoen: »Ei hänellä mitään vaaraa ole; tämän nuoren
pojan onnistui antaa hänelle isku silmään, samalla kun tuo punainen
roisto oli lähettämäisillään hänet Tuonelan tuville. Lähtekäämme nyt
panematta toimeen mitään ikäviä rettelöitä.»
Viinuri tuli ystävällisemmäksi ja kun hänkin oli tarkastellut makaavaa
heittiötä ja huomannut tämän olevan jo toipumassa, antoi hän merkin,
että jo voisimme poistua ja sen teimmekin niin nopeasti kuin suinkin.
Päästyämme rappusille pisti Hunter jotakin minun takkini taskuun,
kuiskaten: »Muutamia sikareja vain — pitäkää huolta itsestänne —
minusta on parasta että luikitte tiehenne — hän oli huonon näköinen.»
Vielä kerran kädenpuristus, sitten muutama askel raskaaseen pimeään
sumuun, ja sen jälkeen emme enää nähneet toisiamme.
Hetkisen astuskelin levottomana eteenpäin tietämättä mihin tulisin,
mutta kun ympärilläni kaikki oli hiljaista, niin minäkin rauhoituin ja
käänsin kurssini tuulen mukaan laivatokkaa kohti. En kauan
viipynytkään ennenkuin olin oikealla tolalla, ja silloin rupesin
katselemaan, mistä saisin ostaa leipää. Mutta sen pahempi, oli nyt jo
liian myöhä. Kaikki ovet olivat suljetut. Minulla ei ollut muuta
neuvoa kuin kääntyä veneemme luo.
Eräässä porttiholvissa kuitenkin seisahduin sytyttääkseni sen suojassa
yhden niistä sikareista, jotka Hunter oli minulle antanut. Pistin
käden taskuuni ja löysin taskustani paitsi muutamia sikareja myöskin
rahan. Ihmetellen, mitä tämä merkitsi, astuin tarkastellakseni rahaa
avoimille hyvin valaistuille portaille pihan puolella. Ilokseni näin,
että raha oli punnan kultakolikko. Tietysti Mr. Hunter oli pistänyt
rahan sikarien keralla taskuuni. Olipa kuinka hyvänsä, nyt minä olin
rikkain mies koko »Imperatorin» miehistöstä ja panin rahan hoikkaan
kukkarooni päättäen säilyttää sen siellä seuraavaan satamaan asti.
Näissä mietteissäni olin juuri palaamaisillani, kun taivaansiniseen
tanssipukuun puettu nuori tyttö hyökkäsi portaita alas ja oli
juoksemaisillaan minut kumoon.