Miehistö oli harjoitellut laulelemaan oikein oivallista ja
taiteellista merimieslaulua, joka houkutteli suuren joukon
kuuntelijoita laiturille. Kun ankkuri nostettiin ja priki ohjattiin
aukealle merelle, oli retkikunta antautunut meren ja oman voimansa
huostaan. Purjeiden levittäminen tuulta ottamaan kävi oivallisesti,
kun mukana oli muutamia oppineita merimiehiä. Mutta rannalla olevat
saivat arvatenkin naurun aihetta nähdessään kuinka moniaat
merimiehiksi mönsträtyt, mutta tuiki tottumattomat purjehtijat,
juoksentelivat sinne tänne kuin päättömät kanat innostuneina auttamaan
laivan liikkeelle saamisessa.
Hiljaisen tuulen puhaltaessa _»Imperator Aleksander II»_ liukui
avoimelle merelle, ja jokainen oli iloissaan, että viimeinkin oltiin
päästy liikkeelle ja omalla laivalla. — Schoultz kirjoitti lähdöstä:
»Itse puolestani en ollut ainoastaan iloissani, vaan oikein ylpeilin
marssiessani laivan kannella merimiehen pusero ylläni ja 'syydvästi'
päässä, kädet housujen taskuissa, ja yrittäen kaikin puolin käyttäytyä
oikean merimiehen tapaan. Sillä nyt oli korkein ihanteeni olla oikea
merimies ja olinhan minä jo melkoisesti kohottanut arvoani, kun olin
ollut mukana mastonhuipussa irroittamassa purjeita auki. Sitä temppua
ei moni meidän tovereistamme uskaltanutkaan tehdä.
Asuntomme oli verrattain mukava. Laivan peräpuolella välikannella oli
salonki, josta mentiin kahdeksaan kajuuttaan, mitkä olivat varatut
perheille ja tytöille. Etupuolella oli erityisellä alaskäytävällä
varustettu isompi salonki järjestetty naimattomille miehille,
jokaisella oma makuukojunsa molemmin puolin salonkia.
Keskellä salia oli pöytä ja molemmilla puolilla pöytää tekivät meidän
arkkumme istuinten virkaa.
Valaistusta ei käynyt kehuminen. Pöydän yläpuolella riippui sinne
tänne heiluen rautalankaisissa kannattimissa kolme pientä öljylamppua
yksinkertaisinta lajia; niiden antama valaistus oli niin heikko, että
niiden ääressä töin tuskin taisi lukea.
Pohjanmerellä kuljimme keinuen hiljaisella tuulella myötäisen
puhaltaessa, joten meillä oli hyvästi aikaa pitää huolta
mukavuudestamme, nimittäin jokainen oman kojunsa sisustamisesta.
Kenellä oli kauneudenaistia ja käytännöllistä älyä, sai kojunsa
siistiksi kuin nukkekaapin. Myöhemmin tuli tavaksi käydä vierailulla
toistensa luona; mutta tietysti vain lähimpien samanmielisten ystäväin
luona. Tämä tapahtui varsinkin nimipäivinä ja muissa
juhlatilaisuuksissa. Silloin kehoitettiin vieraita istumaan vuoteelle
mikäli tilaa oli ja tarjoiltiin jotakin hyvää, mitä yksityisessä
varastossa oli säästettynä.
Muutoin oli koju sellainen paikka, johon syrjäinen ei saanut kajota.
Miten kauan saisimmekaan astuskella laivan kannella, ennenkuin
saapuisimme perille matkamme päähän? Parin päivän purjehduksen jälkeen
laiva kulki Doverin salmessa niin lähellä maata, että Englannin
rannikon valkoiset liitukalliot näkyivät. Mutta sitten tuli tyven.
Merivirta kuljetti laivaa takaisin koillista kohden pari kolme
meripenikulmaa tunnissa, vaikka veden pinnalla ei voinut huomata
laivan ollenkaan olevan liikkeessä. Rouvat olivat varsin iloissaan
kauniista ilmasta; laivalla pantiin tanssiaisetkin toimeen, mutta
kapteeni oli huonolla tuulella ja väitti, että tyveneen ilmaan oli
naisväki syypää.
Tämä tyven oli vaan myrskyn aattoa, sillä tuuli kääntyi lounaaseen,
tullen suoraan Atlantin aukealta ja kiihtyen yhä voimakkaammaksi
rajuilmaksi, niin että laivan täytyi luovia reivatuilla
märssypurjeilla päästäksensä ulos Englannin kanavasta. Silloin saatiin
panna kaikki voimat liikkeelle sillä Scilly-saarten luona puhalsi
täysi myrsky. Hyvää tahtoa ei puuttunut, mutta käsityöläinen ja
maisteri seisoivat hetkisen aprikoiden, kun kapteeni huusi: »Ylös,
pojat, reivaamaan prammipurjeita!» »Ei puuttunut myöskään voimakkaita
käsiä ja väkeviä miehiä — kirjoittaa K. F. Nilsson — kun perämies
huusi: »Kas nyt pojat, tarttukaa prasseihin ja kiristäkää ne paremmin
hankatuulelle?» Perämiehen täytyi kuitenkin näyttää tietä, sillä me
vielä erehdyimme trosseista. Ja kun pääsimme köysien päähän kiinni,
niin sieppasimme viidentoista miehen voimalla ja kiskaisimme touvin
poikki yhdellä tempauksella, sillä meiltä ei puuttunut hyvää tahtoa.
Ja usein meitä varoitettiin vetämään taiten eikä käymään liian rajusti
käsiksi. Usein sattui pikku kommelluksia ja hullunkurisia kohtauksia.
Kun ruotusotaväen entisen vääpelin, joka ammatiltaan oli vaunumaakari
ja oli tovereilta saanut majurin arvonimen, piti komennon mukaan
kiivetä ylös purjeita reivaamaan, niin piteli hän järkähtämättä kiinni
vanteista. Silloin yksi merimiehistä, joka tuli hänen avuksensa, mutta
oli unohtanut hänen majurin arvonimensä, sanoi: »Amiraali tekee hyvin
ja tulee alas; kyllä minä kiipeän ylös.» Ei kukaan tahtonut mielellään
olla toisia huonompi, sillä usein sai kuulla: »mikä surkea raukka
tuolla nyt kiipeilee?» Sellainen puhe loukkasi kunniaa. Mutta
vähitellen kaikki totuimme merimiehen ammattiin ja siihen kuuluvia
vaikeuksia kestämään.
Joulukuun alussa luovittiin Plymouthin edustalla reivatuin purjein
taistellen lounaismyrskyjä vastaan. Joulukuun 6 päivän vastainen yö
oli pahin myrsky, mikä kohtasi koko matkalla. Laivalla vallitsi
tavaton surkeus: merikipeitä salongissa, sairaita laivan kannella;
kuului naisten valituksia ja lasten parkua; laivan täytyi alinomaa
kääntyellä toiselta kyljeltä toiselle ja aina tapahtui monenlaisia
pikkuvahinkoja. Yhtä mittaa täytyi lokiliinalla ottaa selkoa laivan
nopeudesta, luotilangalla tutkia meren syvyyttä, köysillä sitoa
pölkkyjä ja tynnöreitä sekä muita esineitä, jotka laivan kallistuessa
ja heiluessa olivat päässeet valloilleen ja kierivät sinne tänne
laivan kyljeltä toiselle uhaten rikkoa reelingit ja kaikkityyni. ja
sillävälin syöksyivät hyökyaallot yli kannen, niin että jokaisen piti
varoa, etteivät laineet paiskaisi miestä mäsäksi laitaa vastaan tai
heittäisi sen yli mereen.
Tämän elämästä ja kuolemasta käydyn taistelun aikana ei myöskään saatu
mitään lämmintä ruokaa, sillä myrskylaineet olivat rikkoneet keittiön,
niin että vesi tunkeutui sinne alinomaa.
Kuun pilkistäessä pilvien lomitse huomasi vahdissa oleva K. F. Nilsson
suoraan keulan edessä Eddystone-majakan edustalla olevien salakarien
ympärillä valkoiset vaahtokuohut sekä samalla majakkatornin tulen
vilkkeen. Laivan päällystöllä ei ollut aavistusta siitä, että oltiin
niin lähellä tulimajakkaa, joka ilmoittaa niin vaarallisen paikan
läheisyyttä, vaan laivan luultiin kulkevan Atlantilla, aukealla
ulapalla; mutta merivirta oli kuljettanut laivaa väärään suuntaan, ja
jos vain matkaa olisi jatkettu vielä viisikään minuuttia lisäksi
samaan suuntaan, niin laiva olisi auttamattomasti haaksirikkoutunut
salakareja ympäröivissä tyrskyissä.
Joka mies kutsuttiin kannelle. Laiva saatiin käännetyksi poispäin
salakareista, mutta niin lähelle vaaran paikkaa oli jo tultu, että
selvästi kuului aaltojen hirveä loiske kallioita vastaan. Koko viikko
oli vastatuuleen luovimalla koetettu päästä ulos Englannin kanaalista,
mutta nyt täytyi laivan mennä Plymouthin satamaan odottamaan
suotuisampaa tuulta. Taistelussa myrskyä vastaan oli prikin yläosa
niin vahingoittunut, että sitä täytyi ryhtyä korjaamaan.
Muutaman päivän kuluttua tehtiin uusi yritys päästä ulos kanaalista,
kun myrsky oli hiukan heikontunut, mutta tälläkään kerralla ei ollut
parempaa onnea. Viikon kestäneiden vimmattujen taisteluiden jälkeen
oli pakko toistamiseen hakea turvaa Plymouthin satamasta ja tällä
kertaa kokonaiseksi kuudeksi viikoksi, kunnes lounaismyrskyt olivat
lakanneet raivoamasta.