Lukija arvatenkin tietää, että suomalaisia on joukoittain
siirtolaisina asettunut Amerikkaan; onhan siellä yliopistoa vastaava
Suomi-synodi, ja ilmestyyhän Pohjois-Amerikassa useita suomenkielisiä
sanomalehtiäkin. Jotenkin yleiseksi on myös tullut tieto siitä, että
Venäjän vallan aikana suurten rikosten tekijöitä, murhamiehiä,
ryöväreitä ja muita heidän vertaisiansa Suomessakin tuomittiin joko
suorastaan karkoitettaviksi Siperiaan tai lievennettiin kuolemantuomio
Siperiaan karkoitukseksi. Nuo karkoitetut menivät naimisiin
Siperiassa, ja heidän lapsistaan on karttunut väestöä useihin
laajoihin ja väkirikkaihin kyläkuntiin Länsi-Siperiassa, jossa he ovat
pysyneet erillään yhtymättä tai sekaantumatta venäläisiin ja Siperian
muihin kansoihin. Pastori _Johannes Granön_ kirjoittamasta kirjasta
samoin kuin tohtori _Kai Donnerin_ julkaisemista teoksista saa
huvittavia tietoja noista kansalaisistamme, jotka kotimaasta
eristettyinä kuitenkin ovat Siperiassa säilyttäneet suomalaiselle
kansallisuudelle kuuluvia ominaisuuksia. Satoja suomalaisia koteja on
Siperiassakin, joissa asukkaat tosin ovat jääneet jäljelle kotimaan
kansalaisista sivistyksessä ja lukutaidossa, mutta luultavasti eivät
kuitenkaan vaihtaisi siellä olevia lapsuutensa koteja heille
tuntemattomiin oloihin Suomessa.
Harvat lienevät ne suomalaiset, jotka tietävät jotakin eräästä
suomalaisten alkuun panemasta vapaaehtoisesta uudisasuntolahankkeesta
Itä-Aasiassa. Ennenkuin sen muisto vaipuu unholan yöhön, kerron siitä
kahden viimeiseksi elossa olleen retkikunnan jäsenen suullisten
kertomusten ja kirjallisten muistiinpanojen mukaan.
Venäjän keisarikunta oli pitkien ajanjaksojen kuluessa laajentanut
aluettansa, kunnes se ulottui Tyynen meren rannoille, vieläpä tämän
ison valtameren toiselle puolellekin Pohjois-Amerikan rannikolle.
Olihan koko suuri Alaskan maakunta ja siihen kuuluva saaristo
julistettu Venäjään kuuluvaksi. Siellä Sitka-nimisellä saarella
vaikutti lähetyssaarnaajana intiaanien keskuudessa pastori Uno
Cygnaeus, josta myöhemmin tuli Suomen kansakoululaitoksen perustaja ja
ensimmäinen järjestäjä.
Jo muutamia vuosia sitä ennen oli Venäjän hallitus tehnyt Kiinan
hallituksen kanssa sopimuksen molempain valtakuntain rajojen uudesta
järjestelystä, jotta rajat tulisivat selvemmiksi. Venäjä antoi
Kiinalle laajan kappaleen asumatonta erämaata, ja Kiina luovutti tässä
vaihtokaupassa metsäseutua, joka oli siellä täällä vähän asuttua.
Valtakuntain välillä tehdyssä sopimuksessa määrättiin Amur-joen
yläjuoksu Venäjän ja Kiinan väliseksi selväksi ja luonnolliseksi
rajaksi. Itäinen Mandšuria jäi Venäjälle.
Se metsäseutu, jonka Kiina luovutti Venäjälle, sijaitsee yhtä kaukana
etelässä kuin Tonavan seudut Keski-Euroopassa ja on sekä
viljelyskelpoisuudeltaan että ilmanalan ja kasvillisuuden puolesta
Keski-Eurooppaan verrattava. Metsissä kasvaa tammia, pyökkejä ja muita
jaloja puulajeja. Hedelmäpuut ja monenlaiset viljalajit menestyvät
oivallisesti, kun vain on maan muokkaajia. Viiniköynnös kasvaa
viljelemättäkin. Talvipakkasista ja halloista ei ole suurempaa
haittaa. Mutta maa oli silloin suurimmaksi osaksi asumatonta,
metsänelävien vallassa.
Tänne Amur-joen suun eteläpuolella olevaan seutuun tahtoi Venäjän
hallitus saada eurooppalaisia uudisasukkaita ja suomalaisiakin sinne
ahkerasti houkuteltiin. Heille luvattiin monenlaisia etuja. Maata
saisi jokainen niin paljon kuin halusi aivan ilmaiseksi, kun vain
ryhtyisi sitä viljelemään. Suomen kirkoissa luettiin tuon tuostakin
julki korkean esivallan tiedonannoista, mitä kaikkea hyvää saisi
omaksensa, kun vain siirtyisi asumaan Amurin seuduille. Viimein tuli
Amurinmaa Suomen asukkaiden mielikuvituksen avulla merkitsemään samaa
kuin jokin kaukainen onnela, jossa rikkauksia saisi niin paljon kuin
halutti, kun vain meni niitä ottamaan.
Tampereen kaupungissa laajennettiin niihin aikoihin tehdasliikettä ja
uusille työläisille, jotka maaseuduilta siirtyivät Tampereelle
ansaitsemaan tehtaissa toimeentuloansa, annettiin rakennustontteja
kaupungin silloisen alueen luoteispuolisessa ulkosyrjässä. Sitä
tehdastyöläisten asumaa aluetta, missä kotimaan rajojen sisällä
työnteolla ja ahkeruudella löysi onnensa, ruvettiin nimittämään
Amurinmaaksi, ja olen kuullut sitä nimitystä vieläkin käytettävän.
Mutta se oikea Amurinmaa Itä-Aasiassa oli niin hirveän kaukana — aivan
maapallon vastakkaisella puolella. Matka Siperian halki sinne asti oli
silloin niin vaivalloinen, etteivät lujatkaan metsämiehen voimat
kestäneet sitä yhtä mittaa vaeltaa. Matka merta myöten Atlantin,
Intian meren ja Tyynen valtameren kautta veisi monta vaivalloista
kuukautta, lukemattomat vaivat ja meritaudit saisi kärsiä vielä
lisäksi. Jos joku oikein kauhea rikoksentekijä tuomittiin vietäväksi
elinkautiseen rangaistukseen Itä-Siperiaan sotaväen kuljettamana, niin
hän joutui niin kauaksi omasta maasta, ettei ikänä häntä kuu kuullut
eikä päivä nähnyt. Sellainen oli yleinen käsitys Suomessa, sillä
tuskin silloin oli vielä ajateltukaan rautatietä Siperian kautta
noille kaukaisille seuduille. Tuskin lienee rautatietä ollut
Venäjälläkään rakennettu kauemmaksi kuin Moskovaan asti. Suezin
kanavaa ei myöskään ollut merimatkaa lyhentämässä.
Mutta suomalaisia viettelivät kaukaisen Amurin seudun rikkaudet ja
heidän oma luontainen seikkailunhalunsa. Kun vielä lisäksi tulivat
kotimaassa monet katovuodet, nälkä ja kallis aika, niin monen mielessä
syntyi ajatus lähteä koettamaan onneansa tuolla kaukana itäisellä
maalla.
Asian miettiminen johti siihen mielipiteeseen, että yhteisenä joukkona
oli sinne lähdettävä, toinen toisensa turvissa, sillä yksinäisen
siirtolaisen olisi hukka perinyt. Ja kun halu onnen etsimiseen oli
kasvanut suureksi ja kehittynyt vakavaksi päätökseksi, niin ryhdyttiin
toimeen. Kuulusteltiin, ketkä olivat halukkaita lähtemään mukaan,
jotta saataisiin neuvotella yhteisestä matkasta, keinoista,
johtomiehistä j. n. e.
Halullisia matkalle lähtijöitä ilmestyi monelta haaralta, niiden
joukossa sellaisiakin, jotka merenkulkijoina olivat liikkuneet siellä
päin. Johan siihen aikaan suomalaisia oli purjehtinut kaikilla merillä
ympäri koko maapallon.
Kun Mandšuria oli joutunut Venäjän valtaan, pidätettiin sen
eteläosista muutamia seutuja keisarillisen suvun perintömaiksi ja
näiden maiden kuvernööriksi nimitettiin suomalainen mies, valtioneuvos
Harald Furuhjelm, jonka seurassa oli erilaisissa viroissa useita muita
suomalaisia, ja sitä paitsi oli hänen alueellensa muuttanut
kymmenkunta suomalaista perhettä uudisasukkaiksi.
Tiedot, jotka oli saatu niiden seutujen rikkaudesta, valaiden ja
hylkeiden runsaudesta meressä, kalojen paljoudesta joissa ja
rannikoilla, maan hedelmällisyydestä ja jalojen metallien sekä metsän
riistan runsaudesta, innostuttivat useita sinne lähtemään onneansa
koettamaan, ja niin muodostui syksyllä v. 1868 Helsingissä yhtiö, joka
ryhtyi tuumasta toimeen. Tätä innostusta kiihdytti varsinkin eräs
nuori 30-vuotias, toimekas ja Tyynellä merellä valaiden pyynnissä
liikkunut merikapteeni, joka tunsi maat ja vesistöt siellä.
Kun oli yhtiölle sepitetty säännöt, jotka olivat laaditut
täydellisesti kommunististen periaatteiden mukaan, liittyi yhtiön
jäseniksi yhteensä 26 henkilöä. Nämä oli valittu silmällä pitäen
monipuolisia taitoja ja kykyjä. Luettelo yhtiön jäsenistä oli
seuraava:
_Fridolf Höök_, merikapteeni, noin 30-vuoden ikäinen, Tyynellä merellä
ennen purjehtinut, älykäs ja kokenut, toimellinen ja
seikkailunhaluinen mies otettiin yhtiön johtajaksi.
_N. Jakobsén_, merikapteeni.
_Hjalmar Höök_, meriväen luutnantti, virkavapautta nauttiva,
edellämainitun merikapteenin veli.
_Mickelson_, tynnyrintekijä, oli aikaisemmin ollut mukana valaan
pyynnissä ja oli nainut mies, rakennusmestari.
_J. Söderhjelm_, ylioppilas.
_Wilhelm König_, syntyjään saksalainen, ravintolan viinuri.
_K. F. Nilsson_, koneinsinööri, naimisissa.
_Th. Rosenström_, kauppa-apulainen.
_A. Grönberg_, merimies, entinen apteekin oppilas.
_Åberg_, koulunkäynyt maanviljelijä.
_Grönstrand_, entinen kaartin pataljoonan aliupseeri, muurari, nainut
mies.
_Aksel Walldén_, proviisori, nainut mies.
_Leo Polén_, aseseppä.
_Aleksander Stjerncreutz_, ylioppilas.
_Victor Federley_, maisteri.
_Herman König_, puutarhuri.
_Eriksson_, maanviljelyskoulun käynyt maanviljelijä.
_E. Falcken_, farmaseutti.
_A. Östman_, laivan rakennusmestari, nainut mies.
_Wickholm_, seppä.
_Pietari Hakkarainen_, nahkurin sälli, nainut.
_Beckström_, laivan kirvesmies.
_Engblom_, entinen aliupseeri, puuseppä.
_Alfred Federley_, maanviljelijä.
_Tennberg_, turkkuri.
_C. J. Schoultz_, farmaseutti.
Näistä 26:sta yhtiön jäsenestä oli siis 6 naimisissa, toiset
naimattomia.
Kun edellä luetellut henkilöt olivat liittyneet yhtiöön jäseniksi,
kirjoittivat he nimensä niiden sääntöjen alle, jotka sitä ennen oli
laadittu, ja sitoutuivat niitä noudattamaan. Säännöt velvoittivat
jokaisen yhtiön jäsenen vastuunalaiseksi, yksi kaikkien ja kaikki
yhden puolesta.
Yhtiön päätarkoituksena oli Mandšurian eteläosaan perustaa
uudisasuntola, jossa harjoitettaisiin maanviljelystä, metsästystä ja
kalastusta, mutta tärkeimpänä osana toiminnasta olisi Tyynen meren
pohjoisosissa pyydystää valaita, hylkeitä sekä turkiseläimiä,
erittäinkin merisaukkoja ja erästä hyljelajia, jota hienon turkkinsa
vuoksi pidetään arvokkaana. Tuon hyljelajin nahkaa sanotaan
merimajavan nahaksi, vaikka itse elukka ei olekaan mikään majava.
Venäläiset nimittävät sitä nimellä kotik ja eläintieteessä sitä
sanotaan merikarhuksi (Otaria ursina). Turkiskauppiaat nimittävät sen
nahkaa seal-bisamiksi.
Mitä yhtiö ansaitsisi turkisnahkojen, hylkeenrasvan ja valaiden
traanin sekä valaanluiden myymiseltä, olisi osakkaille jaettava
edeltäkäsin tehdyn taksan mukaan. Johtajahenkilöt saisivat suuremman
taksan jälkeen runsaamman osan, mutta muut yhtiön jäsenet kukin osansa
tasan jaettuna.
Yhtiön johtokunta oli vuosittain valittava yleisellä äänestyksellä,
mutta menomatkalla piti kaikkien totella laivan kapteenia, joksi
valittiin kapteeni Fridolf Höök.
Näin muodostettu yhtiö perustui kokonaan kommunistisiin tai
sosialistisiin periaatteisiin, ja kun suurin osa yhtiön jäsenistä oli
sivistyneitä henkilöitä, niin luottaen toinen toisiinsa toivottiin,
että yhtiöllä olisi hyvä menestys.
Kun suurin osa yhtiön jäsenistä oli aivan tottumattomia merimiesten
toimiin, palkattiin neljä merimiestä laivan kuljettamiseen; lisäksi
saatiin mukaan vielä viisi kasvavaa poikaa, jotka piti kasvatettaman
ja opetettaman valaiden pyyntitoimiin, ja vielä neljä nuorta tyttöä
naimisissa olevien avuksi. Tytöt oli Helsingin köyhäinhoitohallitus
jättänyt yhtiön huostaan ja heitä pidettiin perheisiin kuuluvina ja
kohdeltiin niiden jäseninä.
Mukana seuraavien alaikäisten menestyksestä olivat yhtiön jäsenet
yhteisesti vastuunalaisia.
Yhtiön jäsenten mukana seurasivat sitäpaitsi vielä matkustavaisina
Itä-Aasiaan asti: kauppias Ernst Kellgren ja agronomi Ernst
Wetterhoff. Matkalle lähtijöitä oli kaikkiansa 50 henkilöä, kun
otettiin lukuun yhtiömiesten vaimot ja lapset.
Kun yhtiö oli saatu muodostetuksi, valittiin viisijäseninen toimikunta
ensimmäiseksi vuodeksi. Toimikunnan jäseniksi tulivat: kapteeni
Fridolf Höök, toimeenpanevaksi johtajaksi; proviisori A. Walldén
kirjanpitäjäksi ja varastonhoitajaksi, maisteri V. Federley
sihteeriksi, maanvilj. Åberg tarkastajaksi ja ent. työvouti Eriksson
työnjohtajaksi.
Heti sen jälkeen valtuutettiin kapteeni Höök yhtiön puolesta
matkustamaan Pietariin sekä siellä hankkimaan yhtiölle rahalaina.
Juuri silloin oli Itä-Siperian kuvernööriksi nimitetty valtioneuvos
Harald Furuhjelm, joka yhdessä kreivi Stenbockin kanssa toimitti
suomalaiselle yhtiölle keisarillisten perintömaiden rahastosta 30 000
hopearuplan suuruisen lainan, jotta yhtiö saisi hankkia oman laivan.
Valtioneuvos Furuhjelmin avulla onnistuikin kapteeni Höökin helposti
hankkia tuo tarpeellinen rahasumma. Samalla luvattiin yhtiölle laaja
alue viljelyskelpoista maata oman valinnan mukaan Amurin piiristä
ainaisiksi ajoiksi ja aivan ilmaiseksi, sekä sen lisäksi täydellinen
verovapaus 40 vuodeksi. Yhtiön jäsenille ja heidän lapsillensa
myönnettiin myös täysi vapautus sotapalveluksesta.
Heti rahat saatuaan lähti kapteeni Höök Saksaan, ja Bremerhavenissa
hän sai ostaa 40 000 frangin hinnasta tammesta rakennetun, tosin
vanhan, mutta vielä täysin lujan ja merikelpoisen, 240 tonnia kantavan
prikin, joka huolellisesti varustettiin valaanpyyntiä varten ja johon
hankittiin kaikkinaisia tarpeita edessä olevaa pitkää matkaa ja
uudisasutusta varten.
Matkan ohjelmaksi suunniteltiin, että yhtiömiehet oman valinnan mukaan
jakautuisivat kahteen ryhmään: toinen työskentelisi maalla, toinen
merellä. Seutu, johon asetuttaisiin asumaan, valittaisiin perille
tultaessa Vladivostokin ja Nahodkan väliltä, mikä olisi edullisin ja
mukavimmalla paikalla. Jokainen uudisasukas saisi siellä Venäjän
hallitukselta kymmenen desjatinaa maata omaksensa. Kaikki yhteiset
yritykset ratkaistaisiin äänestyksellä ja enemmistön päätöstä olisi
kaikkien totteleminen. Lainaksi saadusta rahasta sitoutuivat kaikki
yhtäläiseen edesvastuuseen, kumminkin sillä välipuheella, että jos
yhtiömiesten luku vähenisi, niin jäljelle jääneiden vastuunalaisuus
lisääntyisi. Tärkeä määräys oli, että kaikki olivat yhteisesti
vastuunalaiset yhden ja yksi kaikkien puolesta. Yhtiön jäsenet
sitoutuivat myös tottelemaan valitsemiansa luottamus- ja johtomiehiä.
Muutoin oli jokaisella samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet, eikä
kukaan saanut kieltäytyä tekemästä mitä työtä ikinä hänen
suoritettavakseen määrättäisiin.
Lokakuun puolivälissä 1868 olivat kapteeni Höök (laivan päällikkö),
kapteeni Jakobsén (ensimmäinen perämies) sekä tynnyrintekijä Mickelson
(laivan salvumies) lähteneet Bremerhaveniin laivan kauppaa tekemään ja
sitä varustamaan yhtiön tarkoituksia vastaavalla tavalla. Laivaan
hankittiin neljä valaanpyyntivenettä, valaanpyyntitarpeita, astioita,
joihin koottaisiin traania, sekä muonavaroja kahdeksi vuodeksi. Kolmen
viikon kuluttua olivat valmistukset niin edistyneet, että jäljelle
jääneet yhtiömiehet saivat määräyksen lähteä mukaan avustamaan
loppuvarusteluissa.
Lokakuun 30 p. 1868 matkalle lähtijät kokoontuivat yhteisille
illallisille Helsingin Seurahuoneelle, ja seuraavana aamuna aikaisin
iso ihmisjoukko tuli rantaan hyvästelemään tuttaviansa. Matkalle
lähtevien astuttua höyrylaivaan lauloivat rannalle jääneet ylioppilaat
Maamme-laulun sekä muita lauluja jäähyväisiksi. Monelle nämä
jäähyväiset olivat viimeiset, sillä isänmaan rannikolta he lähtivät
nyt ainaiseksi. He matkustivat pois joutuaksensa vieraalla maalla
vierasten ihmisten kaivamaan hautaan, saamatta milloinkaan enää nähdä
kotimaata ja omaisiansa. Jo nyt tuntui jokaisen sydämessä nousevan
kaipaus kääntyä kotimaahan takaisin, mutta rohkeasti koetettiin
sellaisia tunteita tukehduttaa. Kokoonnuttiin sellaisten henkilöiden
seuraan, jotka kokivat leikinlaskulla poistaa koti-ikävän ja
alakuloisen mielialan.
Useimmat yhtiömiehistä olivat toisillensa aivan vieraat ja omituiselta
tuntui, että noista erilaisiin kansanluokkiin kuuluvista henkilöistä
tulisi ystäviä ja veljiä. Matka höyrylaivalla Lyypekkiin kesti siihen
aikaan tavallisesti 3 vuorokautta, mutta ankaran myrskyn takia saivat
matkamiehet tällä kertaa kestää merimatkan vaivoja 8 vuorokautta,
poiketen moniaita kertoja pahan sään pitoon hätäsatamaan Bornholmaan,
Rügeniin ja Warnemündeen, kunnes hirmumyrsky oli mennyt ohi. Naisväki
kärsi paljon meritaudista.
Heti Lyypekkiin tultua jatkettiin matkaa rautateitse Bremerhaveniin.
Sitä ennen kuitenkin tapahtui miesten mönsträäminen laivamiehiksi, ja
suurin osa tunsi mielipahaa siitä, että heidän piti valalla vakuuttaa
kuuliaisuutta kapteenille. He taipuivat kuitenkin, kun kapteeni Höök
huomautti, että monella ehkä ei olisi kylliksi kunniantunnetta
totellaksensa kaikissa olosuhteissa pelkän lupauksen nojalla.
Marraskuun 26 p:nä olivat valmistukset edistyneet niin pitkälle, että
miehistö muutti asumaan laivaan. Sitä ennen oli töiden aikana asuttu
hotellissa. Miehistä oli nyt jokainen velvollinen tottelemaan
kapteenia ja suorittamaan vahtipalvelusta laivassa. Vahti oli jaettu
kahteen osastoon, ylihangan vahtiin ja alihangan vahtiin.
Kumpaiseenkin kuului perämies ja kaksi matruusia. Laiva oli saanut
nimen _»Imperator Aleksander II»_, ja sen välikansi oli rakennettu
kahdeksi avaraksi salongiksi; toisessa asuivat poikamiehet, joille oli
varattu 16 makuupaikkaa, toisessa salongissa oli ruokasali, kuusi
hyttiä naineille ja erikoinen hytti tytöille. Perheellisillä oli
kaikkiaan neljä lasta. Kannella olevassa kajuutassa asuivat laivan
kapteeni, molemmat perämiehet, varusmestari ja molemmat
matkustavaiset.