Antti Hammar istui rautatien vaunussa nurkkaansa vetäytyneenä. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja suun ympärillä karehteli tuskallinen piirre.
Hän näytti äkkiä monta vuotta vanhenneen.
Hän istui yksin omiin mietteihinsä vaipuneena. Hän ei kuullut toisten
matkustavaisten ääntä, hän tuskin huomasi heidän läsnäoloansa.
Hänen katseensa oli kiintyneenä pimeään maisemaan, jonka ohi juna
kiiti nopeata kulkuansa. Yksinäiset tulet tuikkivat sieltä-täältä ja
ratalyhtyjen valot iskivät nuolen nopeudella hänen silmiinsä, heti taas
kadotakseen pimeyteen.
Antin rinnasta kohosi syvä huokaus.
Lopussa, kaikki oli nyt lopussa. Hän oli joutunut ikäänkuin keskelle
suurta pimeyttä, jonne ei elävä ääni voinut tunkeutua. Kunpa pimeys
olisi ollut vieläkin suurempi, ja hiljaisuus vieläkin raskaampi, niin
että olisi saanut levätä hiljaa ja liikkumatta, levätä, kunnes ei olisi
jaksanut enää herätäkään...
Luminietosten alle hän oli haudannut onnensa ja kaikki toiveensa. Kun
hän yksin astui Hertan ruumiin jäljessä hautausmaalle ja kuuli rovastin
heittävän multaa hänen arkullensa — se oli niin kolkolta ja kylmältä
kumahdellut — niin hän epätoivoissaan oli kokoon lyyhistynyt. Miksikä
kohtalo oli vienyt heidän tiensä yhteen, kun ne niin pian kuitenkin
erkanivat toisistansa? Miksikä se ikäänkuin ilkkuen oli avannut hänelle
oven autuuteen ja sulkenut sen jälleen, ennenkuin hän oli ehtinyt
luoda sinne muutakuin yhden ainoan silmäyksen? Kuinka sydämetön elämä
saattoikaan olla ja kuinka puolueellinen! Toisille se tarjosi onnea
sylin täydeltä, jota vastoin toisille...
Tupertuneena Antti oli palannut turvakotiin. Tuntikausia hän oli
viettänyt Hertan huoneessa, pidellyt käsissään hänen tavaroitaan,
kostutellut kyyneleillään hänen vaatteitaan. Hän ei voinut ryhtyä
mihinkään, ei ajatella ainoatakaan selvää ajatusta. Hän oli tuntevinaan
ympärillään vielä Hertan läheisyyden, oli kuulevinaan hänen äänensä ja
raskaan hengityksensä. Hänen katseensa etsi häntä sairasvuoteelta, vaan
vaikeroiden, ikäänkuin äkkiä haavoittuneena, hän kääntyi jälleen pois,
kun sieltä tyhjyys häntä vastaan vain ammotti.