Hän oli jättänyt turvakodin rouva Korhosen haltuun ja lähtenyt
matkalle. Eihän hän voinut sinnekään jäädä, vaikka mitä hän muualtakaan
etsisi! Hänen elämältään oli äkkiä sen tarkoitus kokonaan kadonnut, hän
tunsi itsensä niin turhaksi ja hyödyttömäksi.
Pitkällä hevosmatkalla hänen kiihoittunut mielensä hiukan tyyntyi.
Hän rupesi muistelemaan niitä hetkiä, joita hän Hertan parissa
oli viettänyt, hänen kuvansa astui niin selvänä ja kirkastettuna
hänen sisällisen silmänsä eteen, että hän hetkeksi unohti katkeran
todellisuuden. Hän kertoi mielessään joka sanan, jonka Hertta oli
lausunut ja hänen sanansa, ne astuivat nyt aivan uudessa valossa hänen
eteensä.
Vähitellen hän alkoi käsittää, ettei hänellä sittenkään ollut syytä
valittaa kohtaloaan, joka oli vienyt hänet Hertan läheisyyteen.
Olihan hänellä täysi syy olla kiitollinen lyhyestäkin tutustumisesta
semmoiseen naiseen kuin Hertta oli. Ja elihän hän hänelle vieläkin,
eli hänen ajatuksissansa ja muistoissansa. Ja vasta nyt, kun hän
näennäisesti oli niin etäällä hänestä, tunsi hän täydesti ymmärtävänsä
hänet. Tähän asti oli hänen oma tunteensa vallannut hänet niin
kokonaan, ettei hän voinut omaa itseänsä edemmäksi nähdä. Hän oli
luullut olevansa oikea mies Hertalle opettamaan rakkautta. Ja
kuitenkin, mikä oli hänen rakkautensa ollut, mikä hänen työnsä kansan
hyväksi? Oliko se ollut muuta kuin kullattuun kuoreen peitettyä
itsekkäisyyttä? Kuinka toista sitä vastoin oli ollut hänen rakkautensa,
hänen, joka koko lyhyen elämänsä oli rakkaudelle omistanut.
Mutta tästä lähin, sen Antti nyt selvästi tunsi, aloittaisi hän uuden
elämän. Hertta oli hänelle tien viitannut, hänen muistonsa antaisi
hänelle myös voimia ja ymmärrystä. Nyt vasta hän aloittaisi oikean työn
kansan hyväksi, ei ainoastaan rakkaudesta Herttaan, vaan rakkaudesta
kansaan ja omaan työhönsä.
Ja yhä uudelleen ja uudelleen hänen korvissaan soivat Hertan viimeiset
sanat:
— Minä menen kohti elämää — me tapaamme toisemme rakkaudessa.
Hänelle varmaan ennen kuolemaa oli selvinnyt se ongelma, joka niin
useasti oli selvittämättömänä kohonnut Antin eteen.
Ja vaikka hän ei nytkään järjellään voinut sitä käsittää, niin levitti
se sittenkin rauhaa ja sovitusta hänen sydämeensä. Hänen surunsa ja
tuskansa kadotti katkeruutensa. Ja etäisyydessä heloitti hänelle toivon
kipinä, joskin heikkona ja himmeänä.
Antti painautui vaunun nurkkaansa. Humisten juna kiiti eteenpäin
synkässä talviyössä ja kimakat vihellykset vingahtelivat ilmassa.