Päivä oli jo kulunut iltapuoleen. Pimeän varjot peittivät maata ja
kalpeana kuu kohosi taivaan laelle. Sen hopeasäteet tunkeutuivat
hienojen ikkunauudinten läpi huoneesen ja laskeutuivat Hertan
vuoteelle. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vieläkin kalvakkaammat ja
silmissä loisti kirkastunut ilme. Kasvonpiirteet olivat rauhalliset ja
tyynet.
Hertta liikahti vuoteellansa.
— Antti, minä näin ihmeellisen unen, — Hertta puhui katkonaisesti ja
ääni oli aivan kuiskaava. — Olin mielestäni pieni lapsi ja lepäsin
äitini sylissä.