XX.

Hertta havahtui unestansa. Hänen ympärillään vallitsi täydellinen

pimeys. Pää oli niin painava, ettei hän jaksanut sitä kohottaa

tyynyltä, Kurkku oli kuiva ja hänestä tuntui ikäänkuin jotain paksua

ja karheaa olisi siihen tarttunut. Hän rykäisi, hän koetti niellä alas

tuon palan, joka vaikeutti hänen hengitystänsä, mutta se ei poistunut

ja hän tunsi vain kipua. Tuska hänen ruumiissaan yhä yltyi ja kuume

poltti hänen jäseniänsä.

Pimeys hänen ympärillään vaivasi häntä. Hän ponnisti näköhermojansa,

nähdäkseen pimeyden läpi, eroittaakseen esineitä hänen ympärillään.

Mutta hänen ponnistuksensa oli turha. Ja voimattomana, tuskasta

läähättäen hän ummisti taas silmänsä.

Hertta säpsähti ja kohotti päänsä ylös. Hän oli kuulevinaan hiljaista

huminaa ympärillään, hän oli tuntevinaan että jokin häntä lähestyi yhä

likemmäksi ja likemmäksi. Se painoi häntä vasten rintaa, se yritti

peittää hänet kokonaan ja tukehduttaa hänet painonsa alle. Hertta

kohotti torjuvasti kätensä ylös, ne koskettivat vain tyhjää ilmaa, ja

laskeutuivat takaisin peitteelle.

Hertta painoi kätensä ristiin. Hän koetti rukoilla, mielessään

muistella lapsuuden aikuisia rukouksiansa. Mutta hän ei löytänyt

sanoja. Hän ponnisti muistiansa epätoivoisesti, mutta kaikki oli

kadonnut.

— Herra Jumala, toisti hän vain kerran toisensa perästä.

Jäätävä tyhjyys sai vallan hänen sydämessänsä. Kuinka yksin ja hyljätty

hän oli. Yksin, keskellä kammottavaa pimeyttä. Ilman ystävää, ilman

ainoatakaan lämmittävää tunnetta. Jos nyt kuolema tulisi — Herttaa

värisytti, hänen hampaansa kalisivat ja tuskan hiki valui otsalle.

Voisiko kuolema tulla ja temmata hänet pois elämästä, ennenkuin hän

oli saanut elämää tunteakkaan? Voisiko se olla niin armoton ja riistää

hänet keskeltä nuoruuden kevättä? Ei, hän ei tahtonut kuolla, hän

tahtoi vielä nauttia elämästä, ja tuntea vaikka yhden ainoan kerran sen

hurmaavaa syleilyä.

Aamuhämärä laskeutui hiljaa huoneesen. Harmaana ja salaperäisenä se

kietoutui jokaisen esineen ympäri, laajensi niiden rajapiirteitä ja

himmensi niiden muotoja. Liikahtamatta tuijotti Hertta eteensä. Hän

tunsi vuoroin kylmänväreitä ruumiissansa, vuoroin kuumotus kohosi

hänelle päähän.

Yksinäisyyden tunne sai hänessä yhä suuremman vallan.

Mutta oliko hän sittenkään niin yksin? Olihan hänellä isä,

joskin kaukana ja äiti vieläkin kauempana. Mutta hän tunsi hänen

läheisyytensä, tunsi sen siinä ilmassa, joka häntä ympäröi ja siinä

huminassa, joka hänen korviinsa kuulosti. Hertta hymyili. Hänen

kasvonpiirteensä rauhoittuivat ja hän katsoa tuijotti eteensä ja

teroitti kuulohermojansa. Hänen mielikuvansa yhä kasvoi ja sen muodot

selvenivät.

Hän näki edessään silmät, jotka hellästi häneen katsoivat ja hymyilevät

huulet; hän kuuli äänen häntä kutsuvan. Hertan sydämeen virtasi

lämmin tunne, hän ojensi kätensä ja hänen huuliltaan tunkeutui heikko

kuiskaus. Kuinka tutut nuo silmät hänelle olivat, tuo vakava, hellä

katse. Mutta voisivatko nuo olla äidin, ei, sellaiseksi hän ei ollut

häntä kuvitellut, ne olivat vieläkin tutummat ja läheisemmät.

Hertta painoi kätensä silmiänsä vasten. Mikä voimakas tunne se äkkiä

hänen sydämensä valtasi, kuinka kiihkeästi veri hänen suonissaan

virtasi. Niin, hän se oli, Antti, hän tunsi nuo silmät, hän tunsi

tuon korkean otsan. Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka vähän hän oli

ymmärtänyt omaa itseänsä.

Hän rakasti Anttia. Tuhatäänisenä sävelenä tuo tunne kajahteli häntä

vastaan, ja täytti ilman hänen ympärillään. Hurmaava onni tunkeutui

hänen sydämeensä, hän ei ollut yksin, hänen ei tarvinnut kuolla yksin,

kaukana kotoansa ja hyljättynä. Kuollako? Ei, elää hän nyt tahtoi, elää

ja olla onnekas.

Hertta hypähti istualleen. Hänen kurkkunsa puristautui kokoon,

ikäänkuin joku olisi tahtonut kuristaa häntä, hän koetti tuskissansa

hengittää ja kädet puristautuivat nyrkkiin. Voimattomana hän vaipui

takaisin tyynylle. Hän makasi hetken aikaa läähättäen.

Ovi raoittautui varovasti. Antin kalpeat kasvot näkyivät ovessa. Hän

kiiruhti nopeasti Hertan vuoteen luo ja kohotti hänet pystyyn.

— Minä tunnen sen tulevan, sen suuren ja kammottavan — — pelasta minut,

Antti, älä anna sen riistää minua.

Ääni oli käheä ja tuskallinen.

Antti tarkasteli Hertan kurkkua. Se oli paisunut ja limainen ja

valkoiset täplät kohosivat veripunaiselta pinnalta. Ei epäilystäkään

enää taudin laadusta. Tartunta oli metsätorpasta tullut ja tauti

puhjennut täyteen voimaansa.

Antti haki lääkettä ja siveli kurkun sisäpuolta. Hertta päästi

valittavan äänen ja nojautui Anttia vasten.

Vähitellen hengitys rauhoittui ja silmät painuivat umpeen. Antti

hyväili hellästi hänen suortuviaan. Hän katseli lakkaamatta noita

kalpeita kasvoja, joissa tuska vielä väreili. Suu oli puoleksi auki,

huulet aivan verettömät.

Sanaton tuska valtasi Antin sydämen. Pitäisikö hänen voimattomana

taipua kohtalon tahdon alle, pitäisikö hänen antaa kuoleman riistää

saaliinsa? Ei, tuhat kertaa ei! Mutta missä oli hänen taitonsa, missä

ne keinot, joilla hän karkoittaisi uhkaavan vihollisen? Hänen päätänsä

pyörrytti, hän ei voinut ainoatakaan selvää ajatusta ajatella, hän ei

voinut tuntea muuta kuin huumaavaa tuskaansa.

Hertta avasi silmänsä. Hän loi kirkkaan, syvän katseensa Anttiin ja

kuiskasi hiljaa:

— Antti!

Äänen värähdys oli hempeän arka.

Äkillinen riemun tunne tärisytti Antin ruumista. Hänen silmänsä

säihkyivät. Molemmin käsivarsin hän tarttui Hertan hentoon vartaloon

ja sulki hänet voimakkaasen syleilyynsä. Ja hänen huulensa painuivat

Hertan huulia vasten.

Hän päästi hänet irti vasta sitten, kun Hertta kalpeana ja voimattomana

antoi kätensä vaipua alas Antin kaulasta.

Kauan aikaa he olivat sanattomina. Antti laski Hertan tyynyjen varaan.

Hänen rintansa kohosi ja laski rauhattomasti ja hengitys oli raskas

ja tuskallinen. Mutta kasvoja kirkasti rauhallinen, tyyni ilme.

Hellästi hän siveli kädellään Antin tukkaa ja korkeata otsaa. Antti oli

polvillaan vuoteen ääressä.

— Armaani, oma armaani!

— Se selvisi minulle aivan äkkiä, sanoi Hertta melkein kuiskaten. —

Minä taistelin kauan sitä vastaan, tietämättäni mitä vastaan minä

taistelin. Minä uhmailin rakkautta, sillä minä tahdoin olla voimakas,

ja luottaa vain omaan itseeni. Mutta yöllä, kun minä heräsin, ja äkkiä

tunsin kuoleman tuskan lähestyvän, niin minun oma voimani tuntui niin

heikolta ja mitättömältä. Minä olin niin yksin, niin kammottavan yksin.

Hertta vaikeni. Puhuminen rasitti häntä.

— Älä puhu, Hertta. Minä ymmärrän sinua. Minä tiesin sen tulevan, minä

tunsin sen niin voimakkaasti. Ja nyt sinä olet minun, yksin minun omani.

— Niin, Antti, minä näin sinut edessäni ja sinun lempesi, se syöksyi

minun sydämeeni voimakkaana ja täysiäänisenä. Se riisti minut mukanansa

ja minä tunsin silloin että rakastin sinua. Minä olen kauan sinua

rakastanut, vaikka en ole sitä itse tietänyt...

Antti suuteli Hertan kättä. Se oli valkoinen ja läpikuultava.

Hervottomana se lepäsi hänen kädessänsä.

— Antti, — hänen korvaansa hiveli melkein kuulumaton henkäys, — sano

ettei minun tarvitse kuolla, sano että minä saan elää sinulle ja sinun

kanssasi. Katsos, minä olen vielä nuori ja minä halajan rakkautta — —

— Älä pelkää, kultani, Antti hyväili häntä, — ei sinun tarvitse kuolla,

meidän rakkautemme on voimakkaampi kuin kuolema.

— Ei, minä näen sen tulevan, minä tunnen jo sen kylmän henkäyksen.

Lämmitä sinä minua, älä päästä sitä luokseni.

Hertta heittelihen vuoteellaan tuskissansa. Läähättäen hengitys kulki

hänen kurkussansa.

— Älä anna sen tukehduttaa minua!

Antti kohotti päänalusta, niin että Hertta joutui melkein istuvaan

asentoon.

— Onko sinun nyt helpompi olla, armaani? Hetkeksi tuska näytti

laimenneen ja Hertta makasi hiljaa tyynyjen nojassa.

Antti istui ääneti kumartuneena vuoteen yli. Tuskanhiki valui hänen

otsallansa. Hän koetti keskittää kaikki ajatuksensa yhteen kohtaan, hän

tahtoi lujalla tahdon voimallaan sotia tautia vastaan. Hänen täytyi se

voittaa, hänen täytyi pelastaa armaansa.

Mutta kesken hänen varmuuttansa hiipi epäilys hänen rintaansa. Se

kasvoi ja kasvoi yhä valtavammaksi ja kammottavana aaveena se astui

hänen eteensä. Jos kuolema todellakin tulisi ja vaatisi häneltä hänen

onnensa, jonka hän vasta oli saavuttanut. Jos se riistäisi hänen

sylistään morsiamen, ennen kuin se oli hänen omansakaan ollut. Ei, se

ei saanut tapahtua, hän kilvoittelisi kuoleman kanssa, hän puolustaisi

omaansa viimeiseen asti.

Nyyhkyttäen vaipui Antti polvilleen vuoteen ääreen.

Kansan hyväksi · 第 24 / 28 题