Hertta havahtui unestansa. Hänen ympärillään vallitsi täydellinen
pimeys. Pää oli niin painava, ettei hän jaksanut sitä kohottaa
tyynyltä, Kurkku oli kuiva ja hänestä tuntui ikäänkuin jotain paksua
ja karheaa olisi siihen tarttunut. Hän rykäisi, hän koetti niellä alas
tuon palan, joka vaikeutti hänen hengitystänsä, mutta se ei poistunut
ja hän tunsi vain kipua. Tuska hänen ruumiissaan yhä yltyi ja kuume
poltti hänen jäseniänsä.
Pimeys hänen ympärillään vaivasi häntä. Hän ponnisti näköhermojansa,
nähdäkseen pimeyden läpi, eroittaakseen esineitä hänen ympärillään.
Mutta hänen ponnistuksensa oli turha. Ja voimattomana, tuskasta
läähättäen hän ummisti taas silmänsä.
Hertta säpsähti ja kohotti päänsä ylös. Hän oli kuulevinaan hiljaista
huminaa ympärillään, hän oli tuntevinaan että jokin häntä lähestyi yhä
likemmäksi ja likemmäksi. Se painoi häntä vasten rintaa, se yritti
peittää hänet kokonaan ja tukehduttaa hänet painonsa alle. Hertta
kohotti torjuvasti kätensä ylös, ne koskettivat vain tyhjää ilmaa, ja
laskeutuivat takaisin peitteelle.
Hertta painoi kätensä ristiin. Hän koetti rukoilla, mielessään
muistella lapsuuden aikuisia rukouksiansa. Mutta hän ei löytänyt
sanoja. Hän ponnisti muistiansa epätoivoisesti, mutta kaikki oli
kadonnut.
— Herra Jumala, toisti hän vain kerran toisensa perästä.
Jäätävä tyhjyys sai vallan hänen sydämessänsä. Kuinka yksin ja hyljätty
hän oli. Yksin, keskellä kammottavaa pimeyttä. Ilman ystävää, ilman
ainoatakaan lämmittävää tunnetta. Jos nyt kuolema tulisi — Herttaa
värisytti, hänen hampaansa kalisivat ja tuskan hiki valui otsalle.
Voisiko kuolema tulla ja temmata hänet pois elämästä, ennenkuin hän
oli saanut elämää tunteakkaan? Voisiko se olla niin armoton ja riistää
hänet keskeltä nuoruuden kevättä? Ei, hän ei tahtonut kuolla, hän
tahtoi vielä nauttia elämästä, ja tuntea vaikka yhden ainoan kerran sen
hurmaavaa syleilyä.
Aamuhämärä laskeutui hiljaa huoneesen. Harmaana ja salaperäisenä se
kietoutui jokaisen esineen ympäri, laajensi niiden rajapiirteitä ja
himmensi niiden muotoja. Liikahtamatta tuijotti Hertta eteensä. Hän
tunsi vuoroin kylmänväreitä ruumiissansa, vuoroin kuumotus kohosi
hänelle päähän.
Yksinäisyyden tunne sai hänessä yhä suuremman vallan.
Mutta oliko hän sittenkään niin yksin? Olihan hänellä isä,
joskin kaukana ja äiti vieläkin kauempana. Mutta hän tunsi hänen
läheisyytensä, tunsi sen siinä ilmassa, joka häntä ympäröi ja siinä
huminassa, joka hänen korviinsa kuulosti. Hertta hymyili. Hänen
kasvonpiirteensä rauhoittuivat ja hän katsoa tuijotti eteensä ja
teroitti kuulohermojansa. Hänen mielikuvansa yhä kasvoi ja sen muodot
selvenivät.
Hän näki edessään silmät, jotka hellästi häneen katsoivat ja hymyilevät
huulet; hän kuuli äänen häntä kutsuvan. Hertan sydämeen virtasi
lämmin tunne, hän ojensi kätensä ja hänen huuliltaan tunkeutui heikko
kuiskaus. Kuinka tutut nuo silmät hänelle olivat, tuo vakava, hellä
katse. Mutta voisivatko nuo olla äidin, ei, sellaiseksi hän ei ollut
häntä kuvitellut, ne olivat vieläkin tutummat ja läheisemmät.
Hertta painoi kätensä silmiänsä vasten. Mikä voimakas tunne se äkkiä
hänen sydämensä valtasi, kuinka kiihkeästi veri hänen suonissaan
virtasi. Niin, hän se oli, Antti, hän tunsi nuo silmät, hän tunsi
tuon korkean otsan. Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka vähän hän oli
ymmärtänyt omaa itseänsä.
Hän rakasti Anttia. Tuhatäänisenä sävelenä tuo tunne kajahteli häntä
vastaan, ja täytti ilman hänen ympärillään. Hurmaava onni tunkeutui
hänen sydämeensä, hän ei ollut yksin, hänen ei tarvinnut kuolla yksin,
kaukana kotoansa ja hyljättynä. Kuollako? Ei, elää hän nyt tahtoi, elää
ja olla onnekas.
Hertta hypähti istualleen. Hänen kurkkunsa puristautui kokoon,
ikäänkuin joku olisi tahtonut kuristaa häntä, hän koetti tuskissansa
hengittää ja kädet puristautuivat nyrkkiin. Voimattomana hän vaipui
takaisin tyynylle. Hän makasi hetken aikaa läähättäen.
Ovi raoittautui varovasti. Antin kalpeat kasvot näkyivät ovessa. Hän
kiiruhti nopeasti Hertan vuoteen luo ja kohotti hänet pystyyn.
— Minä tunnen sen tulevan, sen suuren ja kammottavan — — pelasta minut,
Antti, älä anna sen riistää minua.
Ääni oli käheä ja tuskallinen.
Antti tarkasteli Hertan kurkkua. Se oli paisunut ja limainen ja
valkoiset täplät kohosivat veripunaiselta pinnalta. Ei epäilystäkään
enää taudin laadusta. Tartunta oli metsätorpasta tullut ja tauti
puhjennut täyteen voimaansa.
Antti haki lääkettä ja siveli kurkun sisäpuolta. Hertta päästi
valittavan äänen ja nojautui Anttia vasten.
Vähitellen hengitys rauhoittui ja silmät painuivat umpeen. Antti
hyväili hellästi hänen suortuviaan. Hän katseli lakkaamatta noita
kalpeita kasvoja, joissa tuska vielä väreili. Suu oli puoleksi auki,
huulet aivan verettömät.
Sanaton tuska valtasi Antin sydämen. Pitäisikö hänen voimattomana
taipua kohtalon tahdon alle, pitäisikö hänen antaa kuoleman riistää
saaliinsa? Ei, tuhat kertaa ei! Mutta missä oli hänen taitonsa, missä
ne keinot, joilla hän karkoittaisi uhkaavan vihollisen? Hänen päätänsä
pyörrytti, hän ei voinut ainoatakaan selvää ajatusta ajatella, hän ei
voinut tuntea muuta kuin huumaavaa tuskaansa.
Hertta avasi silmänsä. Hän loi kirkkaan, syvän katseensa Anttiin ja
kuiskasi hiljaa:
— Antti!
Äänen värähdys oli hempeän arka.
Äkillinen riemun tunne tärisytti Antin ruumista. Hänen silmänsä
säihkyivät. Molemmin käsivarsin hän tarttui Hertan hentoon vartaloon
ja sulki hänet voimakkaasen syleilyynsä. Ja hänen huulensa painuivat
Hertan huulia vasten.
Hän päästi hänet irti vasta sitten, kun Hertta kalpeana ja voimattomana
antoi kätensä vaipua alas Antin kaulasta.
Kauan aikaa he olivat sanattomina. Antti laski Hertan tyynyjen varaan.
Hänen rintansa kohosi ja laski rauhattomasti ja hengitys oli raskas
ja tuskallinen. Mutta kasvoja kirkasti rauhallinen, tyyni ilme.
Hellästi hän siveli kädellään Antin tukkaa ja korkeata otsaa. Antti oli
polvillaan vuoteen ääressä.
— Armaani, oma armaani!
— Se selvisi minulle aivan äkkiä, sanoi Hertta melkein kuiskaten. —
Minä taistelin kauan sitä vastaan, tietämättäni mitä vastaan minä
taistelin. Minä uhmailin rakkautta, sillä minä tahdoin olla voimakas,
ja luottaa vain omaan itseeni. Mutta yöllä, kun minä heräsin, ja äkkiä
tunsin kuoleman tuskan lähestyvän, niin minun oma voimani tuntui niin
heikolta ja mitättömältä. Minä olin niin yksin, niin kammottavan yksin.
Hertta vaikeni. Puhuminen rasitti häntä.
— Älä puhu, Hertta. Minä ymmärrän sinua. Minä tiesin sen tulevan, minä
tunsin sen niin voimakkaasti. Ja nyt sinä olet minun, yksin minun omani.
— Niin, Antti, minä näin sinut edessäni ja sinun lempesi, se syöksyi
minun sydämeeni voimakkaana ja täysiäänisenä. Se riisti minut mukanansa
ja minä tunsin silloin että rakastin sinua. Minä olen kauan sinua
rakastanut, vaikka en ole sitä itse tietänyt...
Antti suuteli Hertan kättä. Se oli valkoinen ja läpikuultava.
Hervottomana se lepäsi hänen kädessänsä.
— Antti, — hänen korvaansa hiveli melkein kuulumaton henkäys, — sano
ettei minun tarvitse kuolla, sano että minä saan elää sinulle ja sinun
kanssasi. Katsos, minä olen vielä nuori ja minä halajan rakkautta — —
— Älä pelkää, kultani, Antti hyväili häntä, — ei sinun tarvitse kuolla,
meidän rakkautemme on voimakkaampi kuin kuolema.
— Ei, minä näen sen tulevan, minä tunnen jo sen kylmän henkäyksen.
Lämmitä sinä minua, älä päästä sitä luokseni.
Hertta heittelihen vuoteellaan tuskissansa. Läähättäen hengitys kulki
hänen kurkussansa.
— Älä anna sen tukehduttaa minua!
Antti kohotti päänalusta, niin että Hertta joutui melkein istuvaan
asentoon.
— Onko sinun nyt helpompi olla, armaani? Hetkeksi tuska näytti
laimenneen ja Hertta makasi hiljaa tyynyjen nojassa.
Antti istui ääneti kumartuneena vuoteen yli. Tuskanhiki valui hänen
otsallansa. Hän koetti keskittää kaikki ajatuksensa yhteen kohtaan, hän
tahtoi lujalla tahdon voimallaan sotia tautia vastaan. Hänen täytyi se
voittaa, hänen täytyi pelastaa armaansa.
Mutta kesken hänen varmuuttansa hiipi epäilys hänen rintaansa. Se
kasvoi ja kasvoi yhä valtavammaksi ja kammottavana aaveena se astui
hänen eteensä. Jos kuolema todellakin tulisi ja vaatisi häneltä hänen
onnensa, jonka hän vasta oli saavuttanut. Jos se riistäisi hänen
sylistään morsiamen, ennen kuin se oli hänen omansakaan ollut. Ei, se
ei saanut tapahtua, hän kilvoittelisi kuoleman kanssa, hän puolustaisi
omaansa viimeiseen asti.
Nyyhkyttäen vaipui Antti polvilleen vuoteen ääreen.