— Tänä yönä minä valvon lasten luona, sanoi Antti vakavalla ja varmalla
äänellä. — Te turmelette terveytenne, neiti, ja sitä minä en voi sallia.
— Älkää huoliko minusta. Kyllä minä vielä kestän. Mutta Hertan uupunut
ääni puhui aivan hänen omia sanojaan vastaan.
Lasten tila turvakodissa oli taaskin huonontunut. Uusia sairaita oli
tullut entisten lisäksi ja muutamien tauti oli saanut vaarallisen
käänteen. Hertta oli uskollisesti öisin valvonut heikompien luona ja
päivin hoitanut heitä. Aika-ajoin hän oli tuntenut suurta väsymystä
ja uupumusta, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää, ei edes itsellensä.
Mutta hänen kalpeat poskensa ja väsyneet silmänsä olivat ilmaisseet
hänet.
— Nyt te tulette ainakin vähäksi aikaa ulos kävelemään, sanoi Antti.
— Lapset eivät tarvitse teitä tällä hetkellä ja te tulette itsekin
sairaaksi, jos ette suostu edes raitista ilmaa hengittämään.
Sairastumista oli Herttakin pelännyt. Hänen päätänsä huimasi, kun
hän astui huoneen lattian yli eikä ruoka maistunut. Hän nousi ylös.
Hän otti palttoon päällensä ja astui ulos. Ulkona lumi häikäisi
hänen silmiänsä, jotka päiväkausiin eivät olleet nähneet muuta kuin
sairashuoneen harmaita seiniä. Hän tunsi äkillistä pyörtymystä, maailma
musteni hänen silmissään ja hän tarttui käsikaiteesen kiinni. Vaivoin
hän sai pysytellyksi pystyssä.
— Voitteko huonosti? kysyi Antti, joka kiiruhti hänen jälkeensä.
— Hiukan pyörtymystä vain, kyllä se pian menee ohi, sanoi Hertta. —
Viime päivinä olen tuntenut sitä usean kerran.
Hän koetti astua portaita alas, mutta horjahti uudelleen.
Antti tarttui häntä käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään. Hertta
vaipui tuolille istumaan.
— Te olette täydessä kuumeessa, sanoi Antti koetellen hänen
valtasuontansa. — Parasta on että panette maata. Te olette rasittanut
itseänne liiaksi.
Hertta laskeutui vuoteelleen. Hän oli niin uupunut ja voimaton, että
tuskin jaksoi kättänsä liikuttaa. Päätä särki ja korvat humisivat. Hän
ummisti silmänsä ja vaipui puolihorrokseen. Hänestä tuntui ikäänkuin
hän äkkiä olisi joutunut pyörteesen, joka kuljetti häntä yhä kauemmaksi
alas pohjattomaan syvyyteen.
Äkkiä hän havahtui. Antti seisoi hänen vuoteensa ääressä. Hänen
kasvoissaan oli huolestunut ilme. Hän ojensi hänelle kupin.
— Juokaa tämä, hän sanoi — jos te olette vain vilustunut, niin se menee
piankin ohitse.
Hertta nousi puoleksi istualleen vuoteessaan ja maisteli kuumaa juomaa.
— Minun on niin vaikea saada sitä alas, sanoi hän hetken kuluttua ja
rykäisi. — Minun kurkkuni tuntuu niin karhealta.
Antti säpsähti.
— Onko se jo kauan tuntunut kipeältä?
— Ei, nyt vast'ikään.
Antti tutki hänen kurkkuansa.
— Se punoittaa hiukan toisella puolella, mutta ehkä se on vain jotain
satunnaista.
Hertta vaipui takaisin vuoteelle. Hän ojensi kätensä Antille.
— Hyvää yötä, antakaa minun nyt nukkua. Minä olen niin väsynyt.
— Jos te tarvitsette yöllä jotain, niin soittakaa kelloa.
Antti seisoi vielä hetken aikaa Hertan vuoteen ääressä. Hän ei voinut
irroittaa katsettansa hänestä. Siitä saakka kuin hän oli luvannut jäädä
hänen luoksensa ja ystävänä auttaa häntä hänen työssänsä, oli Antin
käytös kokonaan muuttunut. Hän ei koskaan pienimmälläkään sanalla
tai katseella viitannut siihen kohtaukseen, mikä heidän välillään
oli ollut, hän hillitsi itsensä siihen määrään, ettei kukaan olisi
voinut aavistaakaan hänen todellisia tunteitaan. Hänen käytöksensä oli
vakava ja hänen puheensa liikkui aina asiallisilla ja välttämättömillä
aloilla. Mutta nyt, kun Antti seisoi yksin Hertan vuoteen ääressä
ja näki hänet edessänsä kalpeana ja voimattomana, silmät kiinni
painuneina, niin hänen itsehillitsemisensä loppui. Hänen rinnassaan
pääsi voimakas tunne valloillensa, joka rikkoi kaikki sulut ja esteet.
Ja hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi polttavat
silmänsä sen reunaa vasten.
Mutta äkkiä kohosi Antin eteen kuva selväpiirteisenä ja varmana.
Hän näki pojan kaukana metsätorpassa makaavan kuumeissaan kovalla
penkillänsä. Hän kuuli korisevan äänen kohoavan hänen rinnastaan
ja näki hänen taistelevan tukehtumista vastaan. Ja hän näki Hertan
kannattavan häntä käsivarsillansa ja kumartuvan hänen ylitsensä.
— Hyvä Jumala, sanoi hän puoliääneen — voisiko se olla mahdollista?
Hän nousi ääneti ylös polvistuneesta asennostaan ja astui hiljaa
ikkunan luo. Hän peitti kasvonsa käteensä ja koko hänen ruumiinsa
vapisi valtavan liikutuksen vallassa. Syvä nyyhkytys kohosi rinnasta ja
hän puri hampaansa yhteen hillitäkseen itkun purskahdusta.
Olisiko mahdollista, että Hertta olisi saanut tartunnan metsätorpasta,
että hän itse olisi joutunut sen taudin uhriksi, jota vastaan hän niin
rohkeasti oli taistellut? Ei, se ei voinut olla mahdollista, kohtalo ei
saanut olla niin kova. Se oli vain Antin kiihoittuneen mielikuvituksen
harhakuva, kaikki esiintyi hänelle vain niin mustana ja synkkänä.
Hertta makasi hiljaa ja liikkumatta vuoteellansa. Antti hiipi
varpaillansa ulos. Ilma huoneessa oli tukehduttaa hänet.