Antti hiihti yksinänsä eilisiä jälkiä. Taivas oli pilvessä ja ilma
raskas ja sumuinen. Raskaasti suksi liukui eteenpäin lumenpeittämällä
kentällä. Himmeänä siinsi metsä lakeuden toiselta rannalta.
Antin mielikin oli raskas ja alakuloinen. Hänen ruumistaan raukaisi,
koko yön hän oli valveillaan heitellyt itseään vuoteellansa. Tuska
ja epätoivo riehui hänen rinnassansa. Hänen valoisat, riemukkaat
ajatuksensa olivat kadonneet, kaikki hänen toiveensa rauenneet. Hän
tunsi vain haikeaa tyhjyyttä sydämessänsä.
Hänen silmiensä eteen kohosi Hertan kuva, hän näki hänen jäykän, kylmän
katseensa ja kuuli hänen paheksuvan äänenpainonsa. Antin otsalle kohosi
häpeän puna. Oliko hän todellakin niin kurja, että hän samalla kertaa
oli tavoitellut kahden naisen rakkautta? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.
Siitä saakka kuin hän oli tullut Soimäelle, hän ei ollut ajatustakaan
tuhlannut Ellille. Hän eli kokonaan siinä uudessa ympäristössä, johon
hän oli joutunut. Hänen ajatuksensa kiersivät vain Hertan ympärillä,
häntä yksin hän rakasti.
Mutta kaikki oli nyt lopussa.
Antti pysähtyi hetkeksi ja painoi kätensä silmiään vasten. Mitä hän
täällä enää viipyikään. Parasta palata kotiin ja tarttua työhön kiinni.
Työssä hän ehkä löytäisi unhoitusta ja tyydytystä. Sillä työssä, siinä
kuitenkin oli hänen suurin onnensa.
Antti keskeytyi mietteissänsä. Hän kuuli takanaan kulkusen kilinää.
Rouva Korhonen istui reessä ja tervehti iloisesti tullessaan Antin
kohdalle.
— Hyvää päivää, tohtori Hammar. Ettekö tahdo tulla mukaan ajamaan?
Antti kieltäytyi. Hän oli tavannut rouva Korhosen jonkun kerran
kirkonkylässä, kun tämä oli mennyt turvakotiin opetustunneillensa.
Mutta tulirokon vuoksi heidän oli täytynyt karttaa toisiansa.
— Minä hiihdän mielelläni ja ehkä on myös varovaisempaa, että pysyn
teistä loitommalla, hyvä rouva. Oletteko menossa järven tuolle
puolelle, sairaan vaimon luo?
— Olen kyllä. Minä vien hänelle hiukan ruokaa ja vaateapua. Ihmisparat,
koettelemus tuntuu joskus liian kovalta.
— Minäkin aion käydä kuulustelemassa hänen vointiaan.
— Jäikö neiti Ek kotiin? kysyi rouva Korhonen, ja hänen äänensä sointui
hiukan omituiselta.
— Hän oli väsynyt eilisestä.
Rouva Korhonen ajoi edelleen. Antti katsoi hänen jälkeensä, häneltä
ei jäänyt huomaamatta rouva Korhosen äänen sointu. Olisiko hän ehkä
saattanut Hertan kieroon valoon, ja läsnäolonsa kautta tuottanut
hänelle ikävyyksiä? Hän ei ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi mitä
maailma voisi heistä sanoa, ja itsensä suhteen se olikin hänelle
yhdentekevää. Mutta Hertan maine, se ei saisi hänen kauttansa kärsiä.
Ei, hän lähtisi pois, mitä pikemmin sitä parempi.
Antti saapui rantaan. Mökin edustalla seisoi hevonen. Ovessa tuli rouva
Korhonen häntä vastaan.
— Hän on hyvin heikko, vaimo parka. Teitä hän tuntui kaipaavan.
Antti astui tupaan. Vaimo makasi entisellä sijallaan lattialla ja
vieras nainen hääri takan luona. Antti kumartui sairaan puoleen. Hän
makasi kuumeessa, silmät puoleksi ummessa.
— Jos hyvä Jumala korjaisi minutkin, sanoi vaimo hiljaisella äänellä. —
Minä olen valmis kuolemaan.
— Kyllä te paranette, sanoi Antti rohkaisevasti. — Ajatelkaa miestänne,
joka on aivan avuton. Mitenkä hän ilman teitä tulisi toimeen?
Vaimo nyökkäsi päätään.
— Elämä on niin raskas, mutta ehkä Jumala eteenpäin auttaa. Ja aina
niitä on hyviä ihmisiäkin, jotka armahtavat köyhääkin.
— Maatkaa nyt aivan rauhassa. Emäntä tuolla on luvannut olla teidän
luonanne, siksi kuin paranette. Te ette saa nousta pystyyn, ennenkuin
olette aivan terve.
Antti antoi määräyksensä vaimolle, joka hääri takan ääressä ja selitti
miten sairasta oli hoidettava. Sitten hän läksi takaisin hiihtämään. — —
Turvakodissa oli pöytä katettuna, kun hän astui sisään. Hän ei ollut
nähnyt Herttaa koko päivänä.
He istuivat ääneti pöytään. Antille ei ruoka maistunut. Hän istui vain
ja käänteli hermostuneesti lusikkaa kädessänsä ja oli vaiti. Hertan
katse oli alas kääntyneenä ja hänen kasvoissaan oli kiusaantunut ilme.
Vihdoin Antti keskeytti äänettömyyden.
— Neiti Ek, minä lähden täältä huomenna. Se on parempi meille
molemmille.
Hertta nosti katseensa Anttiin. Se oli vakava ja luja.
— Mutta jos minä pyytäisin teitä jäämään vielä muutamaksi päiväksi — —
— Mitä te tarkoitatte? sanoi Antti kiihkeästi.
— Ei minun tähteni, tohtori, — vaan lasten. Koettakaamme unohtaa
itsemme ja ajatella vaan sitä työtä, joka meidän edessämme on.
— Teidän on hyvä sanoa, teidän, neiti Ek. Mutta jos te tietäisitte
kuinka tuskallinen minun tilani on, niin te ette sitä pyytäisi. Te
tietenkään ette voi sille mitään, että olette kylmä ja tunteeton, enkä
minä tahtoisikaan kerjätä teiltä sitä, mitä te ette vapaaehtoisesti voi
antaa. Sillä siinähän rakkauden suuruus juuri onkin, ettei se harkitse
eikä arvostele mitään, se ottaa vain ja antaa aivan sokeasti.
— Miksikä te ette tahdo olla minun ystäväni, tohtori Hammar? Hertan
ääni oli melkein rukoileva.
— Sentähden että minä olen mies, eikä ystävyys minua yksin tyydytä.
Ystävyys ja rakkaus eivät ole ystäviä.
— Mutta jos te lähdette — ja tietysti te lähdetiekin, enhän minä
tahdo teitä pidättää, — niin minä jään yksin sairaitteni kanssa. Minä
tunnen, että jotain on tulossa, en voi edes selittää mitä se on, mutta
se peloittaa minua. Se kohoaa tuskana minun rinnassani ja yöllä se on
tukahduttaa minut.
— Oletteko te sairas, neiti?
— En tiedä sitä itsekään. Mutta eihän se merkitse mitään. Lähtekää te
vain huoleti.
Antti nousi ylös. Hän astui hetken aikaa edestakaisin huoneessa, hänen
kasvonsa ilmaisivat taistelua.
— No hyvä, sanoi hän päättäväisesti ja pysähtyi Hertan eteen, —
minä jään vielä joksikin ajaksi. Ojentakaa minulle kätenne, Hertta
neiti, minä tahdon olla ystävänne ja osoittaa että ansaitsen teidän
luottamustanne.
Hertta ojensi hänelle kätensä. Antti puristi sitä lujasti ja lämpimästi
ja kiiruhti sitten ulos huoneesta. Hertta katsoi hänen jälkeensä.
Rinnasta kohosi nyyhkytys ja hän purskahti itkuun.