Aamu oli varhainen. Päivä hämärsi, taivas oli väritön ja kuun hohde oli
kalpea. Se joudutti matkaansa laskua kohti.
Luonnossa vallitsi suuren hiljaisuuden hetki. Yön henget pakenivat
päivän kajahdusta ja päivä kohosi arkaillen vaaran rinteen peitosta.
Äänetönnä hongikko saarsi lumikenttiä ja äänettömänä oli järvi
jääkahleissansa.
Mutta luonnon hiljaisuus oli lyhyt kuin hengähdys. Idässä kalvakka
taivas värittyi ja sieltä-täältä kohosi sinervä savu ylös ilmaan. Hohde
taivaan rannalla kävi yhä heloittavammaksi ja lumikinokset kimmelsivät
tuhansin värein.
Hertta ja Antti seisoivat portailla. He ottivat suksensa esiin ja
läksivät hiihtämään. Törmän kylkeä he laskivat kepeästi alas ja
antoivat suksen viedä kauas alas jäälle.
— Katsokaa, kuinka luonto loistaa, tohtori, sanoi Hertta innolla.
— Tällainen aamu on oikea jumalanpalvelus minulle. Kuinka paljon
enemmän hyvää ja jaloa minä opin luonnosta kuin monista kirjoista ja
opetuksista.
— Mutta ei ole niinkään helppoa lukea tuota kirjaa, jota me luonnoksi
nimitämme. Sillä on aivan oma kirjaimistonsa.
— Siihen tarvitaan opetusta ja harjoitusta, niinkuin kaikkeen
muuhunkin. Mutta se, joka kerran on avaimen löytänyt, sen ei tarvitse
muuta, kuin kuunnella ja odottaa. Se tulee aivan itsestänsä.
Antti katseli Herttaa, joka hiihti hänen rinnallansa. Hänen poskensa
punoittivat ja silmänsä loistivat. Ja hänen liikkeensä olivat notkeat
ja sulavat.
— Luuletteko te, Hertta neiti, että sitä samalla tavalla voisi löytää
avaimen ihmissydämeenkin ja sitten asettua odottamaan ja kuuntelemaan?
Hertta pysähtyi ja kääntyi Anttiin.
— Sen teidän, lääkärinä, pitäisi paraiten tietää. Tehän olette tutkinut
ihmissydämiä. Hertan kasvot hymyilivät ja hän luuli Antinkin laskevan
leikkiä. Mutta kohdatessaan Antin vakavan, läpitunkevan katseen, hävisi
hymy hänen kasvoiltansa ja hän käänsi katseensa pois.
He hiihtivät hetken aikaa ääneti, ja seurasivat jälkiä, jotka kulkivat
lumikentän poikki sen toiseen rantaan.
— Runoilijat sanovat sitä avainta rakkaudeksi, Antin ääni värähteli,
— mutta ihmiset ovat tahranneet sen, käyttämällä sitä itsekkäitä
tarkoituksiansa varten.
He saapuivat rantaan, jossa seisoi matala mökki.
— Tuossako he asuvat? kysyi Antti osoittaen mökkiä.
— Niin, tuossa he asuvat. Mies on sokea ja vaimo saa yksin elättää
heitä.
— Onko heitä suurikin perhe?
— Yksi lapsi vaan, joka on sairaana. Mutta toinen lie odotettavissa.'
He astuivat mökkiin. Kurjuus astui heitä vastaan joka puolelta. Vaimo
makasi olkivuoteella tuvan nurkassa. Pieni poika lepäsi penkillä
ja sokea mies istui uunin ääressä. Hänen vaatteensa olivat niin
repaleiset, että hänen ruumiinsa vilkkui paikka paikoin paljaana niiden
alta. Takka oli kylmillään, seinähylly ja pöytä tyhjänä, ei ruuan
jälkeäkään näkynyt missään.
Antti astui vaimon luo. Hän makasi voimattomana lattialla ja hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet.
— Kuinka kauan te olette sairastanut? kysyi Antti.
— Kolmatta viikkoa. Ei ole ollut ruokaa, eilen söimme viimeisen leivän,
jonka naapurin vaimo meille antoi.
Hertta oli kerännyt risuja ulkoa ja sytytti ne palamaan. Nokisen padan
hän löysi uunin solasta, hän pesi sen puhtaaksi ja nosti sen tulelle.
— Jumala siunatkoon teitä, neiti, sanoi sokea mies uunin ääressä. —
Moneen viikkoon emme ole saaneet minkäänlaista keittoa, leipäpalan
olemme vaan kastaneet suolaveteen. Mutta eilen loppui leipäkin.
Antti tutki sairasta vaimoa. Hän oli aivan viimeisillään ja ruuan
puutteessa hänen voimansa olivat niin heikontuneet, ettei hän pysynyt
jaloillaan.
— Kun jaksaisin nousta edes sen verran, että saisin tulta uuniin, sanoi
vaimo nyyhkyttäen, — niin ei meidän tarvitsisi viluun kuolla.
— Onko teidän miehenne aivan sokea?
— Viisi vuotta sitten hän tuli sokeaksi tapaturman johdosta. Siitä
saakka hän ei ole voinut tehdä mitään.
— Kuinka te sitten olette tulleet toimeen?
— Minä olen työtä tehnyt, olen raatanut aamusta iltaan. Olin kuokkinut
pienen pellon tuohon ikkunan alle, mutta syksyllä halla vei perunat.
Kun kevät vain joutuisi, niin että petäjän kuori irtaantuisi puun
pinnasta, niin olisihan jotain mitä syödä.
— Onko poika kauan sairastanut?
— Vasta pari päivää. Sekin tuli vielä kaiken kurjuuden lisäksi. Kunpa
Jumala armahtaisi ja korjaisi hänet pois.
Hertta nosti padan tulelta ja antoi vaimolle jauhovelliä. Hän
nousi istualleen ja tarttui vapisevin käsin vatiin. Hänen silmänsä
kyyneltyivät.
— Jumala palkitkoon teitä, kun köyhää muistatte, — hän pyyhki laihalla
kädellään kyyneleen, joka oli vierinyt poskelle. — Hän on laupias ja
vanhurskas, eikä hän hylkää omiansa. Hän tahtoo vain koetella meidän
heikkoa uskoamme.
Pieni poika penkillä avasi silmänsä. Niiden kiilto oli luonnoton ja
kuumeen tuottama. Hän katseli miestä, joka istui pöydän ääressä ja
vitkalleen nautti höyryävää keittoa. Hänen suunsa ympärillä karehteli
tuskallinen piirre ja hän kohottautui puoleksi pystyyn kurottaen
kättänsä.
Hertta ojensi hänelle lusikalla ruokaa. Ahnaasti poika tarttui siihen
kiinni ja koetti niellä keittoa alas. Voimattomana hän vaipui vuoteelle
ja ruoka valui suupieliä myöten rinnalle. Kurkusta kohosi karhea korina
ja pienet kädet puristautuivat tuskallisesti kokoon.
Antti kiiruhti hänen luoksensa. Hän kohotti hänet pystyyn ja avasi
hänen suunsa. Kurkku oli turvoksissa ja täynnä valkoisia pilkkuja.
Hän tarjosi hänelle vettä, vaan ei sitäkään poika voinut niellä.
Vaivalloisesti hengitys vain kulki turvonneessa kurkussa.
— Ei tässä lääkärin taito enää auta, sanoi hän puoliääneen Hertalle. —
Mutta vaimolle meidän täytyy hankkia apua. Hän ei voi jäädä tänne yksin
tuon avuttoman miehen kanssa. Synnytys voi tapahtua milloin tahansa.
— Parin kilometrin päässä on talo. Voisinhan minä lähteä sieltä apua
hankkimaan.
— Ei, jääkää te tänne ja minä lähden. He astuivat yhdessä ulos.
— Seuratkaa tuota tietä, sanoi Hertta ja osoitti metsää kohti. —
Luullakseni se vie suoraan talolle. Etteköhän te löytäne...
— Olkaa huoleti, neiti, Antti katsoi häntä silmiin, — minä palaan pian
takaisin.
Hertta silmäsi hänen jälkeensä, hän tunsi sydämensä lämpiävän ja rauhan
tunne täytti koko hänen olentonsa.
Hän astui takaisin tupaan. Sokea mies oli polvillaan vaimon vuoteen
ääressä. Hän nyyhkytti ääneensä.
— Hyvä Jumala, älä hylkää meitä — auta häntä — ja meitä kaikkia. Ääni
oli katkonainen ja tukahdettu.
— Mikko, minä pelkään niin kovasti, kuului vaimon valittava ääni. —
Herra Jumala! Jos neiti olisi edes jäänyt tänne.
Hertta lähestyi häntä.
— Olkaa huoleti. Minä olen täällä ja tohtori tulee kohta takaisin. Ei
teitä yksin jätetä.
Hertta lisäsi puita takkaan. Vesiämpärikin seisoi tyhjänä ovennurkassa.
Hän otti sen käteensä ja riensi ulos. Avantoa peitti hieno jääkuori.
Seipäällä hän rikkoi jään ja nosti vettä. Vesi pirskui hänen
vaatteilleen ja jaloillensa. Mutta hän ei huomannut sitä. Nopeasti hän
kiiruhti takaisin tupaan ja asetti vettä kiehumaan.
Vuoteelta kuului yhä vaimon valitusta. Aika ajoin tuskat hellittivät ja
hän makasi ääneti. Mutta sitten ne taas yltyivät ja tuskissansa vaimo
vaikeroitsi:
— Herra Jumala, Herra Jumala — —
Hertta seisoi neuvottomana. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mihin tarttua.
Vähä-väliin hän vilkaisi ulos ikkunasta. Ulkona oli hiljaista, ei
ainoatakaan askelta tai ääntä kuulunut, tuuli humisi vain puiden
latvoissa. Hän painoi kätensä rintaa vasten. Jospa Antti joutuisi pian
takaisin. Häntä peloitti tässä majassa, jonne kuolema ja elämä yhtä
aikaa pyrkivät sisälle päästä.
Pieni poika liikahti vuoteellansa. Hän kohotti päänsä pystyyn, hän
ponnisti kaikki voimansa ja tavoitteli käsillänsä ilmaa. Hertta
riensi hänen luoksensa ja kannatti hänen ruumistaan. Pojan rinta teki
lakkaamatta työtä, kurkkujänteet pullistuivat ja kasvot kävivät aivan
mustansinisiksi. Rinta korahti vielä kerran ja hengetön ruumis vaipui
Hertan syliin.
Hertta piteli lasta käsivarrellansa voimatta liikahtaa paikaltaan. Koko
hänen ruumiinsa vapisi ja kädet vaipuivat vähitellen hervottomina alas.
Hiljaa ja hellävaroen hän laski ruumiin vuoteelle ja painoi silmäluomet
kiinni. Tuskan ilme haihtui hiljalleen lapsen kasvoista ja syvä rauha
tasoitti taistelun jäljet.
Antti oli palannut takaisin tupaan. Hän seisoi hetken aikaa ja katseli
Herttaa, joka piteli kuollutta lasta sylissänsä. Mutta hän riensi
vaimon luo kuullessansa hänen valituksensa.
Kuolema oli kietonut Hertan huomion niin täydellisesti, ettei hän
kuullut eikä nähnyt mitään mikä hänen ympärillään tapahtui. Hän heräsi
todellisuuteen vasta kun Antti kutsui häntä.
— Hertta neiti, tulkaa minun avukseni. Antti oli kumartuneena vaimon
yli. — Pitäkää häntä käsistä kiinni.
Vaimo väänteli itseään vuoteella eikä voinut hetkeäkään pysyä samassa
asennossa.
— Pitäkää kiinni, Hertta, yhden hetken vaan, niin paljo kuin jaksatte.
Vaimo päästi surkean valitushuudon.
— Hyvä Jumala, armahda minua!
Hertan otsalta valui hiki ja hänen käsiään pakotti. Vaimon tuska
tunkeutui hänen sydämeensä saakka, jokainen hermo hänen ruumiissaan
kärsi hänen mukanansa. Hän ei voinut kääntää katsettaan vaimon
tuskanvääntämistä kasvoista.
Vieressään hän näki Antin vakavana ja levollisena ja hänen rohkeutensa
palasi takaisin.
Vaimon rinnasta kohosi raskas voihkina, sitten kaikki oli ääneti.
Hiljaa läähättäen hän makasi, silmät ummessa ja voimattomana. Aurinko
tunkeutui tuvan pienestä ikkunasta sisään ja sen säteet leikittelivät
karhealla, tyhjällä lattialla. Ja hiljaa ja arastellen ne lähenivät
vaimon kalpeita kasvoja ja sivelivät hänen alastonta rintaansa.
— Lapsi on kuollut, sanoi Antti Hertalle, — se ei ollut
pelastettavissa. Hänen äänensä sointu oli syvä ja katse vakava. —
Naapuritalosta lupasi vaimo tulla tänne. Hänen pitäisi pian saapua.
He astuivat sitten pojan ruumiin ääreen; Antti katseli pientä vainajaa,
jonka kasvoissa oli jo vahan kuultava väri.
— Te olette rohkea nainen, Hertta neiti, hän sanoi tarttuen Hertan
käteen ja puristi sitä lämpimästi.
Tuvan ovi avautui ja keski-ikäinen nainen astui sisään. Antti puhutteli
häntä hetken aikaa ja lisäsi sitten:
— Me lähetämme tänne ruokaa ja puhtaita vaatteita. Pitäkää te nyt
sairaasta huolta, minä tulen tänne huomenna uudestaan.
Sairas vaimo avasi silmänsä ja katsoi kiitollisena Anttiin.
— Jumala on armollinen, hän sanoi ojentaen kätensä hänelle, — hän
tietää kenen hän korjaa. Eikä hän anna meille suurempaa taakkaa, kuin
minkä me jaksamme kantaa.
Hertta ja Antti läksivät tuvasta. Hiljalleen he hiihtivät kotia kohti.
Hertta tunsi omituista väsymystä ja hervottomuutta ruumiissansa ja
hänen päätänsä pakotti. Antti oli ajatuksiinsa vaipuneena.
Hänen ajatuksensa kiertelivät lakkaamatta Hertan ympärillä. Hänen
sydämensä sykki rajusti ja hänen rintansa laajeni ja lämpeni siitä
tunteesta, joka sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Hän rakasti Herttaa
ja tuo rakkaus sai joka ainoan hermon värähtämään hänen ruumiissansa.
Hän unohti kaiken muun, koko maailman ympärillänsä, hän ei tiennyt
eikä tuntenut muuta kuin oman suuren palavan rakkautensa. Ja hän
olisi tahtonut laskea sen Hertan jalkojen juureen ja yhdellä ainoalla
voimakkaalla syleilyllä anastaa hänet omaksensa.
Mutta hän vaikeni ja hiihti hiljalleen eteenpäin.
Oli jo myöhäinen iltapuoli kun he saapuivat perille. Väsymyksestä ja
liikutuksesta aivan uupuneena Hertta heitti päällysvaatteet päältänsä.
Huoneessa vallitsi pimeys. Hän nojautui uunin reunaa vasten ja
purskahti itkuun.
Antti oli seurannut häntä jäljissä. Vaistomaisesti, tunteensa
valtaamana, hän astui hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.
— Hertta! Hänen äänessään värähteli rakkauden syvimmät vireet.
Hertta kohotti silmänsä häneen. Äkillinen heikkouden ja avuttomuuden
tunne valtasi hänet. Ja tietämättä mitä hän teki, hän vaipui Antin
syliin.
— Hertta, Antti sanoi kuiskaten, — sinä olet minun, minun yksin, eikä
kukaan saa riistää sinua minulta.
Hän hyväili hänen tukkaansa ja suuteli hänen ohimoitansa.
— Sano minulle yksi ainoa sana, Hertta, anna minulle yksi ainoa
katse — —
Hertta kohotti päänsä hänen olkapäällään. Hän katsoi Anttia silmiin
ja hän säpsähti. Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. Hän työnsi hänet
luotaan, ja heittäytyi pöydän ääreen, peittäen kasvonsa käsiinsä.
— Antakaa minulle anteeksi, jos minä teitä liian äkkiä yllätin, sanoi
Antti kumartuen hänen puoleensa, — mutta kun minä joka päivä näen
teidät rinnallani, kuulen teidän äänenne ja seuraan joka ainoata teidän
liikettänne, niin minä en lopulta enää voi salata sitä tunnetta, joka
on minut täydellisesti vallannut. Miksikä te luulette minun tulleen
tänne? Miksi en olisi voinut lähettää tänne jotakuta muuta, jonka aika
olisi ehkä ollut vähemmän kallis kuin minun? Siksi vaan että minä
rakastin teitä, siksi vaan että elämä ilman teitä on minulle tyhjä ja
mitätön. Ja siksi että minä luulin teidän kutsuvan minua.
— Siinä te erehdyitte. Hertan ääni kuulosti kolkolta. — Minä en
kutsunut teitä itseni tähden. Minä en olisi sitä uskaltanutkaan. Olen
pitänyt teitä ystävänäni, melkein veljenäni, mutta en koskaan ole
unohtanut, että olette toiseen sidottu.
— Älkää tuomitko minua kuulematta. Tiedättehän te itsekin, kuinka vähän
Elli ja minä ymmärrämme toisiamme. Elli tarvitsee toisellaisen miehen,
kuin mitä minä olen, ja minä tarvitsen vaimon, sellaisen kuin te. Jos
te vain rakastaisitte minua, niin te myös ymmärtäisitte.
Hertta istui aivan tyynenä. Mielenliikutus oli kokonaan hävinnyt ja
hän oli aivan kylmä ja tunteeton. Melkein säälivällä katseella hän
tarkasteli Anttia, joka seisoi hänen edessänsä.
— Oletteko te sitten rikkonut välinne Ellin kansa? Hertan ääni oli
kylmä, melkein kova.
Antin otsalle kohosi puna. Lukemattomia kertoja hän oli aikonut sen
tehdä, mutta joka kerta oli hänen syvä kunnioituksensa ja lämmin
tunteensa kenraali Löfbergiin estänyt häntä siitä. Ja sitten hänen
matkansa oli tullut niin äkkiä ja valmistamatta, ettei hän ennen sitä
ollut tilaisuudessa sitä tekemään.
— En ole, hän sanoi, — mutta siitä saakka kun te läksitte tänne,
kävi meidän välimme yhä kireämmäksi. Ellille minä tekisin suorastaan
palveluksen, jos antaisin hänelle vapauden takaisin.
— Älkää sanoko sitä, tohtori Hammar. Naisen tunteet eivät ole
leikkikaluja, tai ainakin ne ovat niin hentoja leikkikaluja, että
niihin voi särö tulla helpommin kuin mitä te aavistattekaan.
Hertta astui ulos huoneesta tyynenä ja vakavana. Antti vaipui alas
tuolille ja peitti kasvonsa käsiinsä.