Tulirokko levisi turvakodissa yhä enenevällä voimalla. Toinen puoli
pienistä hoidokkaista oli jo otettu sairashuoneen puolelle. Ensimäiset
alkoivat kuitenkin jo parata, he saivat jo istua vuoteissansa ja
jotain vähäistä askaroidakin. Mutta toiset olivat kovassa kuumeessa ja
heittelivät itseään tuskissansa vuoteillaan.
Hertan oli täytynyt ottaa apulainen lapsia hoitamaan. Hän oli väsynyt
ja rasittunut paljosta valvomisesta, ja huoli ja edesvastuu painoi
raskaasti hänen hartioitaan. Antti Hammarilta hän ei ollut saanut
vielä minkäänlaista vastausta. Mutta postinkulku olikin kovin hidas ja
melkein sattuman nojassa.
Hertta istui ikkunan ääressä huoneessansa. Ovi oli auki viereiseen
kamariin, jossa heikommat sairaat makasivat. Ilta jo hämärsi ja kova
lumituisku teki ilman vieläkin pimeämmäksi. Kaksi viikkoa oli nyt yhtä
mittaa lunta tuiskunnut, melkein aamusta iltaan. Hertta oli tuskin
nimeksikään ulkona liikkunut.
Hän istui mietteissänsä katsellen lumihiuteita, jotka ikkunaruuduilla
lentelivät. Ne muodostivat ihmeellisiä kuvia lasia vasten, kokonaisia
maisemiakin, joissa joka ainoa yksityiskohta oli kuin mestarin kädestä
lähtenyt. Lumihiuteet yhä kasvoivat ja muuttivat muotoaan, kasaantuivat
yhteen ja hävittivät toinen toisensa.
Hertan ajatukset ne liitivät kilpaa lumihiuteiden kanssa. Hän olisi
tahtonut katseellaan lävistää tuon suuren pimeyden, joka ympäröi häntä
joka puolelta. Hetkeksi pistäytyä isän huoneesen, joka nojatuolissansa
poltti piippuaan ja kädellä sivellä hänen ryppyistä otsaansa. Isä oli
kirjoittanut hänelle jonkun kerran, mutta vaikka kirje oli ollutkin
lyhyt ja asiallinen, ilman vähintäkään tunteellisuuden jälkeä, niin oli
rivien välistä sittenkin henkinyt Herttaa kohden yksinäisyyden ikävä.
Eteisestä kuului askeleita. Hertta ei pannut huomiota siihen, sillä hän
luuli apulaisvaimon kulkevan ulkona. Mutta kopinaa jatkui edelleen ja
hän kuuli oudon äänen soinnun. Hän hypähti pystyyn. Veri kohosi hänen
poskiinsa ja sydän alkoi kiivaasti tykyttää. Voisiko se olla — —
Hertta seisoi jännityksessä. Samassa ovi avautui ja sisään astui pitkä,
kookas mies.
— Hertta! Ääni oli pehmeä ja sydämellinen. Hän ojensi Hertalle molemmat
kätensä.
Hertta syöksyi häntä vastaan.
— Tekö se todellakin olette, sai Hertta vihdoin sanotuksi. Hänen
äänensä värähteli ja silmänsä kostuivat.
Antti päästi hänen kätensä irti. Hertta sytytti lampun ja asetti sen
pöydälle sohvan eteen.
— Istukaa tohtori ja kertokaa minulle nyt kaikki, oikein juurta
jaksain. Isästä, kenraali Löfbergistä, ja kaikista, kaikista.
— Antakaas, kun minä ensin katselen teitä, sanoi Antti. — Hiukan kalpea
ja laiha, mutta katse on kirkas, tavallistakin iloisempi.
— Se on teidän ansionne, tohtori. Käsitättekö minun riemuani? Kerrankin
minulla on joku, jonka kanssa voin puhua ja jolta voin saada neuvoa ja
apua, Mutta kuinka te saatoitte tulla tänne, miten te pääsitte irti
töistänne?
Antti ei voinut irroittaa katsettansa Hertasta. Aiheuttiko hän
persoonallisesti hänen ilonsa, vai johtuiko se yleensä vain siitä, että
hän näki tutut kasvot edessänsä? Oliko hän kertaakaan häntä kaivannut,
niinkuin hän, Antti, jonka kaikkiin ajatuksiin, unelmiinkin hän oli
kietoutunut? Aavistiko hän edes heikostikaan, että hän yksinomaan
Hertan tähden oli jättänyt työnsä ja tullut hänen luoksensa?
Antti kävi sohvaan istumaan.
— Te olette varmaan hyvin nälissänne ja viluinen, sanoi Hertta.
— Enpä niinkään. Hiihtäessä pysyy lämpimänä. Hevosella ajoin Vaaran
kestikievariin asti, jossa söin päivällistä. Tavarani tulevat
jälestäpäin hevosella.
— Ja Vaaralta asti te tulitte hiihtäen?
— Eihän sitä ole kuin kaksi peninkulmaa.
Hertta sytytti tulen öljykeittiöön ja pani vettä kiehumaan.
— Isänne luona kävin iltaa ennen lähtöäni. Hän lähetti teille tämän.
Antti otti taskustansa pienen käärön.
Hertta kävi istumaan Antin viereen ja avasi sen. Pienessä rasiassa
pumpulin välissä oli ohut kultainen medaljonki. Sen sisässä oli naisen
kuva. Hertta painoi sen huulilleen.
— Voi sitä isää. Ja tämän hän lähettää minulle. Katsokaa, hän ojensi
medaljongin Antille, — se on minun äitini.
Antti katseli kuvaa ja ehdottomasti hänen silmänsä siirtyivät siitä
Herttaan.
— Kuinka te olette hänen näköisensä, Hertta neiti. Samat suuret silmät
ja sama syvä katse.
— Oliko isä hyvin alakuloinen, kun kävitte hänen luonansa?
— Vanhentunut hän on paljon viime aikoina, mutta samalla hän on
ikäänkuin pehmennyt.
— Isä parka. Hertta huokasi syvään. — Oletteko kuullut mitään herra
Väisäsestä?
Antin katse kiintyi tutkivasti Herttaan. Miksikä hän häntä ensimäiseksi
kysyi? Huhuna oli Antinkin korviin tullut kapteeni Ekin ja Väisäsen
läheinen ystävyys ja Hertankin nimeä oli näihin huhuihin sekoitettu.
Antti ei ollut kuitenkaan koskaan kallistanut korvaansa niille. Mutta
nyt hänen mieleensä äkkiä kohosi epäilys. Entäs jos siinä sittenkin
olisi ollut perää, jos hän yksin olisi ollut sokea ja pettynyt — — —
Antti koetti hillitä itseään ja sanoi kylmällä, melkein purevalla
äänensoinnulla:
— Minä tuon teille ehkä, aivan tahtomattani, ikävän uutisen. Herra
Väisänen on kadonnut kaupungista ja huhu tietää kertoa varsin
kummallisia asioita.
— Mitä te sanotte? Hertan ääni oli melkein tuskallinen. — Onko jotain
erityistä tapahtunut?
— Te tiedätte ehkä, että herra Väisänen on ollut "Vesa" yhtiön
palveluksessa. Yhtiö on tehnyt vara-rikon ja Väisäsen rehellisyys on
joutunut epäilyksen alaiseksi.
— Onko "Vesa" tehnyt vararikon? Hertan tuska yhä lisääntyi. — Voi, isä
parka!
— Onko teidän isänne missään tekemisessä yhtiön kanssa?
— Hänellä on siinä paljon osakkeita. Herra Väisänen sai hänet
houkutelluksi siihen.
Antille selvisi nyt asian laatu. Hän veti helpoituksen huokauksen, ja
melkein tahtomattaan pääsi hänen huuliltansa:
— Senkötähden te siis häntä kyselitte?
Hertta katsoi hämmästyneenä Anttiin. Mutta äkkiä hänen poskiinsa nousi
puna ja hän sanoi loukkaantuneella äänellä:
— Mitä te sitten luulitte? Ette suinkaan te epäillyt, että minulla
olisi ollut jotain tekemistä hänen kanssansa?
Antti punastui.
Hertta nousi ylös. Hänen kasvoihinsa tuli jäykkä, luotaan työntävä
piirre. Ääneti hän asetti teen pöytään ja kehoitti Anttia ottamaan.
Antti seurasi hänen liikkeitään ääneti. Yksinkertainen, puolivillainen
puku kohotti hänen vartalonsa kauniita muotoja ja hänen hiuksensa,
jotka riippuivat pitkänä palmikkona hänen vyötäistensä alapuolelle,
antoivat koko hänen olennolleen nuorekkaan, melkein lapsellisen leiman.
Kasvoissa vain oli jotain ankaraa ja jäykkää ja niistä oli kadonnut se
ehdoton ilo, joka vielä hetki sitten oli ikäänkuin kirkastanut niitä.
He astuivat viereiseen huoneesen. Peräseinällä oli neljä vuodetta
rinnatusten. Vanha vaimo istui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa.
Pieni lamppu valaisi hämärästi huonetta.
— Teidän pitäisi jo panna maata, Lovisa. Ovatko lapset olleet
rauhalliset?
— Ville heittelee itseään edes-takaisin vuoteella ja valittaa.
Antti astui vuoteen ääreen. Hän tarttui varovasti pojan käteen ja
koetteli valtasuonta.
— Kuume on varsin korkea, sanoi Antti matalalla äänellä. — Jos hän
herää, niin koetamme saada sen alenemaan. Entä toiset sairaat?
Hertta avasi tuvan oven. Siellä makasivat pienet toipilaat. Itse taudin
he olivat jo voittaneet, mutta voimat olivat vielä hyvin heikot.
— Oletteko huomannut minkäänlaisia jälkitauteja heissä?
— En tiedä, minun kokemukseni tällä alalla on niin kovin vähäinen.
Mutta huomenna, kun he ovat hereillä — — —
— Niin, nukkukoot nyt rauhassa. Eikö teillä ole yhtään kurkkumädän
kohtausta ollut?
— Joitakuita, mutta harvoja ja luullakseni jokseenkin lieviä. Epäilen
kuitenkin että pikku Maija, joka minulta kuoli, joutui juuri sen taudin
uhriksi.
He astuivat ulos portaille. Lumituisku oli asettunut, ja taivas oli
tähdessä. Ilma oli kylmä ja raitis, mutta tuuli oli kokonaan tyyntynyt.
— Kun te ette vain vilustuisi, sanoi Antti.
— Minä olen karaistunut. Ei minuun mikään pysty.
— Älkää sanoko sitä. Usein pienikin varomattomuus voi tuottaa ikäviä
seurauksia. Neiti Hertta, lisäsi hän hetken kuluttua ja astui askeleen
häntä kohti, — suokaa minulle anteeksi, että äsken loukkasin teitä. Ei
se minun tarkoitukseni ollut. Ymmärrättehän te etten minä tullut tänne
teitä loukatakseni, vaan siksi että — —
— Tohtori Hammar, sanoi Hertta ja ojensi hänelle kätensä, —
unohtakaamme koko asia. Minä olin turhan arka, ja te — Ei, mennään
sisään, täällä tulee kylmä.
— Te olette varmaan kovin väsynyt, tohtori, sanoi Hertta, kun he
palasivat takaisin huoneesen. — Te saatte tyytyä siihen mitä talo voi
teille tarjota. Hyvää yötä.
— Entä te itse? Minä karkoitan teidät varmaan huoneestanne? Antti
tarttui Hertan ojennettuun käteen.
— Ette laisinkaan. Minä olen tuvassa pienokaisteni kanssa. Nukkukaa
hyvin.