Pikku Maija, jonka Hertta oli tuonut Mäentorpasta, ei ottanut
virotakseen. Useita päiviä hän oli vuoteessa maannut ja kuume poltti
hänen pientä ruumistansa, joka oli pitkällisestä ruuanpuutteesta
kuihtunut aivan kokoon. Kärsivällisenä hän makasi päivän toisensa
jälkeen, kärsivällisenä silloinkin, kun toisilla lapsilla oli käsityö-
tai lukutuntinsa, eikä kukaan ehtinyt hänen vuoteensa ääressä istua.
Joka aamu ensi työksensä Hertta meni pientä potilastaan tervehtimään.
Maija katseli häntä suurin, sinisin silmin, ne näyttivät niin
surullisilta, ikäänkuin ne olisivat voineet kertoa kokonaisen pitkän
elämän kärsimyksistä. Hän ojensi Hertalle laihan, pienen kätensä
ja hymyili iloisesti. Mutta välistä hymyily kävi haikeaksi ja hän
purskahti hillittömään itkuun.
Eräänä aamuna oli pikku Maija entistään huonompi. Pieni pää lepäsi
hervottomana tyynyllä ja hengitys oli raskas ja läähättävä. Rinta oli
täynnänsä punaisia näppylöitä, jotka päivän kuluttua yhä lisääntyivät.
Hertta antoi nostaa hänen vuoteensa omaan huoneesensa, erilleen muista
lapsista ja kamala pelko sai hänen sydämessään vallan. Entäs jos tauti
olisi tarttuva — hän oli itse niin harvoin nähnyt sairaita lapsia,
mutta omasta lapsuudestaan hänellä oli vielä kyllin selvässä muistossa
tarttuvat kuumetaudit — entäs jos tartuntasiemen jo olisi levinnyt
toisiinkin lapsiin! Jos tauti saisi vallan turvakodissa ja tuhoavana
kulkisi toisesta turvatista toiseen!
Pian Hertan pelko osoittautuikin oikeutetuksi. Useita lapsia sairastui
aivan yhtä aikaa, toisia taas muutaman päivän väliajalla. Kymmenkunta
pientä turvattia taisteli tulirokon valtaa vastaan.
Tupa järjestettiin sairashuoneeksi ja pienokaiset makasivat
telttavuoteilla toinen toisensa rinnalla. Terveet lapset majoitettiin
naapuritaloon Annastiinan valvonnan alle. Hertta jäi yksin sairaita
hoitamaan.
Neljä päivää ja neljä yötä hän oli jo lakkaamatta heitä hoitanut,
suomatta itselleen tuskin tunninkaan lepoa. Hänen poskensa olivat aivan
kalpeat ja silmiä ympäröi musta varjo. Päivä päivältä hänen huolensa ja
tuskansa yhä lisääntyi, sillä armoton tauti yritti tuhoamaan koko hänen
suuren, kauniin työnsä.
Oli keskiyön aika. Huoneessa vallitsi puolipimeys. Kuu loisti ikkunasta
sisään ja himmeäliekkinen lamppu seisoi syrjässä, huoneen nurkassa.
Hertta oli nostanut pikku Maijan vuoteen erilleen muista sairaista.
Hän istui vuoteen ääressä, matalalla jakkaralla ja katsoi lakkaamatta
lasta, joka kelmeänä ja laihana lepäsi tyynyillä. Rinta työskenteli
ahkerasti ja koriseva ääni kohosi kurkusta.
Lapsi avasi silmänsä. Ne olivat suuret ja polttavat. Katse harhaili
sinne-tänne, kiintymättä mihinkään. Hän heitteli käsiään edes-takaisin
peitolla ja pyöritteli päätään tyynyllä. Tuskan hiki liimautui kiinni
hiuksiin.
Hertta painoi päänsä vuoteen reunaa vasten. Hän istui aivan hiljaa,
uskaltamatta liikuttaa itseänsä, ja koko hänen hermostonsa oli
jännittävässä odotuksessa. Jo illalla hän oli huomannut taistelun
alkaneen, taistelun elämästä ja kuolemasta. Hän seisoi siinä vieressä
aivan voimattomana, avuttomana. Kerran hän oli jo pelastanut tuon
pienen hengen varmasta kuolemasta, mutta silloin hän olikin ollut varma
voitostansa. Nyt hänellä ei ollut samaa luottamusta eikä uskoa.
Hertta polvistui lattialle. Uskaltaisiko hän rukoilla hänen
puolestansa? Vaan mitä hän rukoilisi? Elämääkö, joka olisi vain
täynnä puutetta ja kärsimystä? Eikö silloin ollut parempi että hän
sai aloittaa elämänsä uudestaan valoisammassa ja täydellisemmässä
maailmassa?
Hertta säpsähti. Lapsi oli taaskin avannut silmänsä. Niiden katse oli
kirkastunut ja kauaksi tähtäytynyt. Hän koetti liikuttaa huuliansa,
saada ääntänsä kuulumaan. Mutta rinnasta kohosi vain epäselvä korahdus
ja katse sammui hänen silmässänsä. Sitten kaikki hiljeni.
Hertta seisoi kauan liikkumatta. Hän katseli lakkaamatta tuota pientä
lasta, joka lepäsi aivan rauhallisesti, ikäänkuin uneen vaipuneena.
Kasvojen ilme oli kirkastunut, suu melkein hymyyn vetäytynyt. Hertta ei
ollut koskaan luullut kuolemaa niin sovinnolliseksi ja kauniiksi. Hän
oli kuvitellut sitä vain kauhuaherättäväksi ja julmaksi voimaksi, ja
äkkiä se nyt esiintyi hänelle aivan uudessa valossa.
Aamun varhainen hämärä tunkeutui huoneesen. Herttaa vilutti. Monen
yön valvonta ja jännitys raukaisi hänen ruumistansa. Väsymys valtasi
hänet kaksinkertaisella voimalla, nyt kun häntä ei enää tarvittu. Hän
heittäytyi sohvalle ja koetti nukkua.
Mutta uni pakeni hänen väsyneitä silmäluomiansa. Toiset pienet sairaat
tuvassa muistuivat äkkiä hänen mieleensä, kuolema oli hetkeksi
karkoittanut hänestä kaikki muut ajatukset. Hän astui eteiseen ja
raoitti tuvan ovea. Kaikki oli siellä hiljaista, ei ääntäkään kuulunut.
Mutta äkkiä hänet valtasi hirveä tuska. Pitäisikö hänen nähdä toisen
toisensa jälkeen taistelevan kuoleman kanssa, kunnes se armahtavana
tekisi lopun heidän kärsimyksistään? Pitäisikö hänen seisoa
voimattomana katselijana, kunnes hänen koko pieni perheensä olisi
hajonnut ja hän itse vain olisi yksin jäljelle jäänyt? Eikö hänen
velvollisuutensakin ollut hankkia heille apua tavalla tai toisella?
Useita päiviä sitten hän oli lähettänyt sanan lääkärille, joka asui
monen peninkulman päässä lähimmässä kaupungissa, mutta häntä ei ollut
kuulunut, ei edes mitään vastausta ollut tullut. Keli oli huono,
alituiset tuiskut olivat ajaneet umpeen kaikki tiet ja liike oli niin
pieni, ett'ei se kyennyt teitä auki pitämään.
Mutta apua hänen täytyi saada ja pikaista, muuten he kaikki
menehtyisivät.
Hertta heittäytyi vuoteellensa. Hän kätki kasvonsa tyynyyn ja lepäsi
aivan liikkumattomana. Miksi hän oli lähtenyt kotoansa, miksi hän oli
tullut tänne salomaan yksinäisyyteen, kun hän ei kuitenkaan voinut
mitään saada aikaan? Ehkä enemmän pahaa kuin hyvää, oli rovastikin
sanonut. Rakastiko hän todellakin tuota kansaa, jota hän oli tahtonut
auttaa heidän hädässänsä? Eikö hän tässä, niinkuin kaikessa muussakin,
ollut ajatellut vain itseänsä? Hän oli tahtonut saada tyydytystä vain
omalle itsellensä, ja nyt oli rangaistus tullut.
Miksikä hän ei voinut rakastaa, niinkuin lukemattomat muut naiset,
rakastaa ilman epäitsekkäisyyttä ja vilppiä? Uhrata itsensä kerrankin
kokonaan ja unohtaa oma itsensä. Ilman rakkautta, — sen hän tänä
hetkenä selvästi tunsi, — ilman rakkautta ei mikään hänelle onnistuisi,
ei hän saisi mitään aikaan.
Mitä muistoja tuo ajatus äkkiä loihti hänelle esiin? Tuo ajatus ei
ollut aina niin selvä hänelle ollut kuin nyt, se oli kerran vieraana
ja käsittämättömänä tullut hänen luoksensa, mutta yhä uudestaan se oli
palautunut takaisin, kunnes se vähitellen oli imeytynyt hänen vereensä.
Hän muisti illan senaattori Tauben luona, jolloin hän oli istunut
kahden Antti Hammarin kanssa Elsan huoneessa. Salista oli kaikunut
tanssin säveleet. Hän oli ivannut rakkautta, persoonallista onnea ja
puhunut uhrauksista, joita hän olisi halunnut kansallensa antaa. Kuinka
sokea hän oli ollut. Ilman rakkautta ei voi mitään saada aikaan.
Hertta hypähti ylös vuoteeltansa. Selvä päivä valaisi huonetta ja
pienen ruumiin kellertäviä kasvoja. Hänen täytyi toimia, hän ei saanut
vaipua hyödyttömään haaveiluun. Olihan Antti luvannut auttaa, olihan
hän kehoittanut häntä kääntymään hänen puoleensa, silloin kuin hän oli
vailla neuvoa ja apua.
Hän otti esille paperia ja kynän ja kirjoitti kiihkeästi:
"Olen aivan avuton, tohtori Hammar. Tulirokko on päässyt valloilleen
pienten turvattieni joukossa, kymmenen lasta sairastaa ja tänä yönä
korjasi kuolema ensimäisen uhrinsa. Terveet lapset olen eroittanut
toiseen rakennukseen, mutta ei sittenkään ole takeita siitä, ettei yhä
uusia taudinkohtauksia ilmesty. Olen koettanut saada piirilääkäriä
täällä käymään, mutta turhaan. Tiet ovat ummessa ja matkustaminen kovin
vaivalloista. Olen aivan epätoivoissani, sillä seison täällä yksin ja
avuttomana. Antakaa minulle apua, tohtori Hammar, lähettäkää joku nuori
kandidaatti, tai tulkaa itse, jos voitte. Kertokaa kenraali Löfbergille
miten asiat täällä ovat, nyt en jaksa hänelle kirjoittaa, sillä olen
valvonut yksin useita öitä perätysten".
Vielä samana päivänä Hertta lähetti kirjeen erään miehen mukana, joka
oli matkalla kaupunkiin.