Useita viikkoja oli jo kulunut Hertan tulosta Soimäkeen. Hänen työnsä
edistyi varmasti ja vakaasti. Lapset turvakodissa olivat ihmeellisesti
varttuneet. Laihat ja kalpeat posket olivat pyöristyneet ja saaneet
punakan värin.
Kansankeittiö oli täydessä toimessa naapuritalossa. Joka päivä saapui
lukuisia joukkoja saamaan lämmittävää keittoruokaa. He tulivat usein
monien peninkulmienkin takaa puolialastomina ja niin voimattomina,
että tuskin jaloillaan jaksoivat seisoa. Mutta saatuaan kovimman
nälkänsä tyydytetyksi, he jatkoivat keveämmällä mielellä matkaansa,
siunaten hyväntekijöitänsä. Ankaraa tuiskusäätä oli kestänyt useita
päiviä. Kylmä pohjoistuuli puhalsi aavalta lakeudelta, nostattaen lunta
sankkoina savupilvinä ylös ilmaan. Kylmä viima tunkeutui huoneihinkin
ja jäähdytti ilman. Tuli takassakin näytti olevan voimaton pakkasta
vastaan.
Rouva Korhonen istui Hertan luona. Hän oli kääriytynyt lämpimään
huiviin, joka peitti yläosan ruumista ja hän lämmitteli käsiään uunin
edessä. Lasten tunnit olivat juuri päättyneet.
— Eräs kerjäläisvaimo kävi tänä aamuna meillä, hän kertoi, — ja tämä
sanoi olleensa yötä Mäentorpassa. Mies ja vaimo ovat siellä sairaat,
eikä mökissä ollut ruokaa minkäänlaista. Pieni lapsi oli itkenyt
nälissänsä. Hänen kertomuksensa sai minut kauhusta värisemään.
— Pitäisi välttämättä mennä heitä katsomaan, sanoi Hertta.
— Tällaisessako ilmassa? Tiet ovat ummessa ja tuisku on niin kova,
ettei voi silmiäänkään auki pitää.
— Mutta ajatelkaahan, jos he kuolevat nälkään! Olenhan minä ennenkin
tuiskussa kulkenut, eikä lumi suksia upota.
Rouva Korhonen kohotti olkapäitään.
— Voittehan koettaa, mutta uhkarohkeaa se on. Heti päivällisen jälkeen
pani Hertta maitopullon ja leipää tuohikonttiin ja läksi ulos. Vaikka
oli vielä täysi päivä, niin lumituisku teki ilman hämäräksi. Hertta
veti karvalakin alas korvilleen ja työnsi suksensa ulos.
Hän hiihti jonkun matkaa tietä myöten, jossa kulku oli verrattain
helppo ja laskeutui sitten jäälle. Tuuli tuli takaapäin ja kiidätti
hänet kovalla vauhdilla yhä kauemmaksi valkoisella lakeudella. Matka
edistyi nopeasti, metsän reuna lähestyi lähestymistään ja jonkun ajan
kuluttua hän kohosi ylös jäältä metsän suojaan.
Korkealla puiden latvoissa hän kuuli myrskyn pauhaavan. Lunta karisi
hänen päällensä lumen painostamilta oksilta. Hän hiihti aivan
umpimähkään, tietä ei ollut missään minkäänlaista, eikä vähintäkään
jälkeä.
Vihdoin tiheiden puiden lomasta siinsi ränstynyt mökki. Kylmillänsä
törrötti savupiippu taivasta kohti ja ikkunanruudunpahainen oli
valkeana jäästä.
Hertta tunsi sydämensä kiivaasti sykkivän. Hiljaisuus hänen ympärillään
kauhistutti häntä, ei missään vähintäkään ääntä, ei missään
pienintäkään ihmiskäden jälkeä.
Hän nosti suksensa mökin seinää vasten, kopisti lumen jaloistansa
ja avasi oven. Ummehtunut ja sankka, ilma työntäytyi häntä vastaan.
Hän veti oven kiinni jäljessänsä ja astui askeleen peremmälle. Mökin
puolihämärässä hän ei voinut nähdä kättänsä edemmäksi.
Vähin erin hänen silmänsä tottuivat hämärään. Mökin perällä, nurkassa
oli ryysyinen vaatekasa, joka näytti hiukan liikahtavan. Oven suussa
mustunut, tyhjä takka ja uunin päällä laihat, paljaat sääret, jotka
riippuivat puoleksi ilmassa. Ryysykasasta lähti heikko, valittava ääni,
melkein kuin lapsen itku, tukahdutettu nyyhkytys.
Hertta astui perälle ja kumartui ryysykasan yli. Kauhistuksissaan hän
peräytyi pari askelta ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hänen selkäänsä
karmi ja hänen polvensa vapisivat. Mutta hän voitti kauhistuksensa ja
astui uudelleen ryysykasan luo.
Hengettömänä makasi kelmeä vaimo ryysyillä. Hänen silmänsä olivat
puoleksi auki ja lasittunut katse ilmaisi tuskaa ja kauhistusta. Iho
oli kuultava ja vahan keltainen ja kädet puristuneet suonenvedon
tapaiseen kouristukseen. Vaaleat hiukset valuivat epäjärjestyksessä
hartioille ja repaleinen paidan rääsy jätti rinnan paljaaksi. Se oli
laiha ja kuivettunut.
Kuolleen rinnalla makasi parin vuoden vanha lapsi. Hänen ruumiinsa oli
kylmä ja sininen, mutta heikko hengitys kohosi vaivalloisesti rinnasta.
Kasvot olivat turvonneet paljosta itkusta ja pieni käsi oli kietoutunut
äidin kaulaan.
Hertta nosti lapsen syliinsä. Hän hieroi hänen jähmettyneitä jäseniään,
kietoi hänet lämpimään vaippaan ja kaatoi maitoa hänen suuhunsa. Hetken
kuluttua lapsi avasi silmänsä, purskahti itkuun ja sanoi:
— Äiti, anna leipää. Maijalla on nälkä.
Hertta antoi leipäpalan lapselle käteen ja asetti hänet maahan
istumaan. Hän nousi ylös uunin reunalle ja kurottautui katsomaan.
Puolipimeässä hän näki miehen pitkällänsä, jäykkänä ja liikkumattomana.
Hän kosketteli paljaita sääriä, jotka riippuivat puoleksi ilmassa.
Kauhistuneena hän vetäsi kätensä pois. Ne olivat kylmät ja kankeat.
Hertta tarttui lapseen ja nosti hänet käsivarrelleen. Hän painoi hänet
povelleen lämpimän päällystakkinsa alle ja kiiruhti ulos mökistä, jossa
kuolema ahdisti häntä joka puolelta. Se seurasi häntä jäljissä ja
tarttui häntä niskaan kiinni. Hertta parkaisi epätoivossansa.
Nopeasti hän astui suksillensa. Toisella kädellään hän piteli lasta,
jonka hiljaisen hengityksen hän tunsi sydäntänsä vasten. Toisella hän
työnsi sauvaa.
Hämäryys oli laskeutunut maahan. Puut seisoivat hänen ympärillään
kuin haamut, jotka ojensivat paljaita käsivarsiaan häntä kohti ja
irvistelivät oksien lomista. Hitaasti suksi kulki vastatuulessa, joka
kietoutui hänen hameisiinsa ja jalkoihinsa. Hän pysähtyi vähä väliä
henkeään vetäen ja kuulostaen hengitystä rinnallansa.
Oli jo pilkkoisen pimeä kun Hertta vihdoin pääsi jäälakeuden toiselle
rannalle ja ylös tielle, joka kulki kirkonkylään. Hän oli käynyt kuin
sokea eteensä näkemättä tuiskulta, joka pieksi hänen kasvojansa. Hän
seurasi vain vaistoansa, ponnisteli yhä eteenpäin ja eteenpäin. Hiki
valui hänen ohimoiltansa ja kostutti hänen hiuksiansa, jotka jäätyivät
koviksi ja kankeiksi. Silmäripset olivat jäässä ja silmät kangistuneet.
Polvet tuntuivat hervottomilta ja koneellisesti käsi työnsi sauvaa
eteenpäin.
— Herranen aika, mistä neiti tulee? sanoi Annastiina, joka seisoi
porstuan ovella.
Annastiina tarttui Herttaa käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään.
Hänen askeleensa olivat horjuvat ja hän vaipui voimattomana tuolille.
— Siunaa ja varjele, kun pieni lapsikin on povella! Annastiina kääri
vaipan lapsen ympäriltä, laski hänet vuoteelle ja peitti hänet
lämpimällä peitolla.
— Sen minä sanon, jatkoi hän puhettansa auttaen jäätyneitä vaatteita
Hertan päältä, — kuoleman tuo neiti itsellensä vielä hakee. Kun
tällaisessa jumalan ilmassa ulos lähtee. Minä luulin hänen nimismiehen
luona olevan.
— Antaisiko Annastiina jotain lämmittävää, sanoi Hertta heittäytyen
sohvalle. — Tuolla kaapissa on pullo, kaatakaa siitä.
Annastiina toi hänelle lasin viiniä.
— Ja keittäkää nyt maitoa, sekä lapselle että minulle.
Annastiina kiiruhti tupaan. Hänen pieni pyöreä vartalonsa vieri
eteenpäin kuin pallo ja hänen poskensa punoittivat liikutuksesta.
— Siunatkoon sitä neitiä, sanoi hän puoliääneen. Hertta makasi
vuoteessansa lämpimästi peitettynä. Kuuma maito lämmitti hänen
jäseniänsä, väristys katosi vähitellen ja väsymys raukaisi häntä.
Hän makasi silmät ummessa, aivan liikkumatta. Ulkoa hän kuuli vain
myrskyn pauhinan ja lumituiskun, joka pieksi ikkunaruutuja vasten.
Hän koetti hillitä ajatuksiansa, karkoittaa niitä kuvia, jotka yhä
uudelleen tunkeutuivat hänen eteensä. Mutta kesken ponnistuksiaan hänen
eteensä astuivat vahankeltaiset kasvot ja hän tunsi lasittuneen katseen
kiintyvän itseensä.
Hertta avasi silmänsä. Annastiina seisoi vuoteen ääressä.
— Annastiina, Hertta purskahti itkuun, — he ovat kuolleet nälkään ja
viluun, nuo ihmisraukat. Jumala meitä armahtakoon.
Annastiina koetti tyynnyttää Herttaa.
— Minä annoin ruokaa lapsiraukalle ja vein hänet saunaan. Siellä minä
hieroin ja hautelin häntä. Nyt hän nukkuu sikeästi.
Hertta hymyili ja silitteli Annastiinan ryppyistä kättä. Hänen päänsä
oli raskas ja hän oli niin väsynyt ettei hän jaksanut sanoa mitään.
Annastiina sammutti valkean ja hiipi hiljaa ulos.