Hertta istui Soimäen pappilan salissa. Punakirjavat käymämatot
peittivät koko lattian, ikkunan edessä seisoi monihaarainen fiikus ja
peräseinällä oli jäykkäselkäinen sohva pöytineen ja nojatuoleineen.
Seinällä sohvan yläpuolella oli Martti Lutheruksen öljypainokuva.
Rovasti istui keinutuolissa. Hän poltti pitkää piippuaan ja keinui
harvalleen edes-takaisin tuolissansa. Hän oli vanha, harmaapäinen
mies; vartalo oli lyhyt ja täyteläinen ja keskiosa ruumista pisti
huomattavasti esiin. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja parrattomat.
Ruustinna istui Hertan vieressä sohvassa. Sukkapuikot liikkuivat
nopeasti hänen sormissansa, mutta hänen katseensa ei kiintynyt
kertaakaan työhön.
Pöydällä oli kahvitarjotin. Ruustinna kohotti punaista kahvimyssyä ja
kaatoi kahvia kuppeihin.
— Tehkää hyvin, neiti Ek. Hertta kiitti.
Rovasti kaatoi kermaa kahvikuppiinsa ja pisti sokeripalan suuhun.
— Onhan myönnettävä, hän sanoi kohottaen kuppia huulilleen, — että
neidet tekevät paljon hyvää kansalle. Mutta tietämättään he tekevät
pahaakin, vielä enemmän pahaa kuin hyvää. Lapset tulevat ylpeiksi
vanhempiansa kohtaan, saatuaan parempia päiviä kokea.
— No, mutta rakas Forsberg, kuinka Forsberg voi sellaista sanoa, sanoi
ruustinna pysähdyttäen sukkapuikkonsa.
— Niin se vaan on, niinkuin minä sanon. He voivat ruveta vaatimaan sekä
parempaa ruokaa että hienompia vaatteita, kuin mitä koti voi antaa.
— Rovasti siis arvelee, sanoi Hertta vaivoin hilliten liikutustaan, —
ettei meidän yleensä pitäisi lievittää kansan hätää?
— Jumala kyllä tietää, miksikä hän lähettää vitsauksensa kansan
yli. Sillä kun kansa elää synnissä ja jumalattomuudessa, eikä ota
varoituksia varteen, niin se tarvitsee ankaran iskun, että se
vihdoinkin herää huolettomuudestaan.
— Herra rovasti, miksikä köyhä kansa yksinään olisi, tuon vitsauksen
tarpeessa, jota vastoin rikkaat — — —
Rovasti ei kuullut häntä. Hän ajatteli vain seurakuntaansa, jonka
väliäpitämättömyys oli vuosi vuodelta kasvanut. Kirkossa kävijöiden
luku oli huomattavasti vähennyt ja ehtoollisella käynti oli tullut
säännöttömäksi. Sen sijaan kansa riensi maallikkosaarnaajia
kuuntelemaan.
Palvelustyttö toi postilaukun sisään. Rovasti laski kupin kädestänsä ja
avasi sen. Hän nousi ylös ja läksi huoneesensa sanomalehtiä lukemaan.
— Neiti Ek, sanoi ruustinna puoliääneen, — älkää olko millännekään, ei
hän tarkoita aina mitä hän sanoo. Ja hän iski tuttavallisesti Hertalle
silmää.
— Ettekö te tahtoisi, jatkoi ruustinna hetken kuluttua, — ottaa osaa
meidän ompeluseuraamme, neiti Ek?
— Te työskentelette kai hädänalaisille? Ruustinna katsoi Herttaan.
Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä.
— Hädänalaisille? Niin tietysti, mutta pakanamaalla.
Hertan kasvot jäykistyivät. Hän puri huultaan, hillitäkseen
liikutustaan.
Ruustinnalta ei jäänyt huomaamatta Hertan sanaton paheksuminen. Hänen
äänensä oli hätääntynyt, kun hän kiireesti lisäsi:
— Meidän ompeluseuramme on ollut jo monta vuotta olemassa, ja siihen
kuuluvat kaikki talon emännät ja heidän tyttärensä ja ne harvat
säätyläiset, joita tällä paikkakunnalla on.
— Mutta eikö teidän mielestänne nyt todellakaan olisi suurempi syy
auttaa omia pitäjäläisiä? Kun astutte askeleenkin ulkopuolelle omaa
kynnystänne, niin hätä ja kurjuus on teitä joka puolelta vastassa.
— Kyllä aika on kova, mutta mitä maallinen kurjuus on sen henkisen
pimeyden rinnalla, jossa pakanat vaeltavat. Ajatelkaahan toki niitä
satoja ja tuhansia, jotka joutuvat kadotukseen, ilman että heillä on
ollut mahdollisuuttakaan tulla osallisiksi evankeliumin valosta.
— Hyvä rouva, minä huolehdin monta vertaa enemmän lähimäiseni ruumiin
tarpeista, kuin pakanoiden sieluntilasta. Kyllä Jumalan rakkaus on niin
suuri, ettei hän anna ainoankaan luoduistansa hukkaan mennä.
Ruustinna katsoi sääliväisesti Herttaan.
— Niin, niin, uskottomuus se yhä leviää, varsinkin nuorisossa. Hän
keinutti ruumistansa edestakaisin. — Vihollisen valta se voittaa yhä
suurempaa alaa.
Hertan olo kävi tuskalliseksi. Hän olisi tahtonut lähteä pois tästä
painostavasta ilmasta, mutta kohteliaisuus vaati häntä pysymään
paikoillansa. Hän käänsi keskustelun toisaalle ja tiedusteli jotakuta
sopivaa henkilöä, joka ottaisi pitääkseen keittiötä kuljeksivia
kerjäläisiä varten.
— Lukkarin vaimo on hyvin toimelias nainen, sanoi ruustinna hetken
mietittyänsä. — Hän on teidän lähin naapurinne, luulenpa melkein että
hän suostuu. Hertta kiitti neuvosta. Jonkun ajan kuluttua hän läksi
astumaan kotiinsa. Rovastin sanat painostivat häntä. Olihan hänen
tarkoituksensa niin hyvä, innolla ja hartaudella hän oli tarttunut
työhönsä, mutta ehkä häneltä sittenkin puuttui rakkautta. Sitä oikeata
rakkautta, joka unohtaa itsensä ja itsekkäisyytensä uhrautuessaan
kokonaan toisille.
Hän seisoi yksin, ilman ymmärrystä ja apua, ja edesvastuu, joka lepäsi
hänen hartioillaan, tuntui raskaalta ja painostavalta.
Hertta astui huoneesensa. Lämpö ja valo virtasi sieltä häntä vastaan.
Pienokaiset uinuivat unen helmassa, kaikki oli tyyntä ja rauhallista
hänen ympärillään.
Kirje oli pöydällä hänen edessänsä. Hän avasi sen. Se oli Antti
Hammarilta. Ystävän harras osanotto huokui siitä häntä vastaan. Hertta
luki siitä puoliääneen:
"— Ehkä kirjeeni saapuu teille hetkenä, jolloin yksinäisyyden ja
avuttomuuden tunne saa vallan teissä. Te tartuitte innostuksen hehkulla
työhön ja kuvailitte mielessänne, että työnne sujuisi yhtä tasaisesti
kuin hiljaisen puron juoksu tasaisella maalla. Mutta älkää antako
mielenne lannistua, vaikka teidän tiellenne sattuukin esteitä, jotka
ensi näkemältä tuntuisivat voittamattomilta. Tarttukaa vain rohkeasti
kiinni ja pitäkää päänne pystyssä. Älkääkä unohtako että teillä täällä
on ystäviä, jotka teitä ymmärtävät ja kannattavat. — — —"
Hertta laski kirjeen kädestänsä ja painoi päänsä pöytää vasten.
Kyyneleet vierivät hänen poskiansa pitkin ja hänen ruumiinsa värähteli
nyyhkytysten vallassa.
Jospa hänellä olisi ainoakin ystävä, joka tukien seisoisi hänen
rinnallansa. Ystävä, joka jakaisi hänen ilonsa ja ottaisi osaa hänen
suruihinsa.
Hän nosti päänsä pystyyn ja kuivasi kyyneleensä. Hänen sydämeensä
tunkeutui tyyni rauhan tunne, ehkei hän sittenkään ollut niin yksin,
kuin hän mielessään oli kuvitellut. Hänen sisäisen silmänsä eteen
astui nuoren, vakavan miehen kuva ja hänen täytyi hymyillä omalle
mielikuvallensa. Mitäpä hänkään oli muuta kuin vieras, jonka tie hetken
aikaa oli kulkenut hänen rinnallansa. Ja kuitenkin oli Antti ainoa,
joka oli ymmärtänyt häntä, silloinkin kun kaikki muut olivat häntä
paheksineet. Hän oli osoittanut veljellistä ystävyyttä hänelle, niin,
muuta ei Hertta koskaan ollut odottanutkaan, ja veljen apua hän oli
hänelle luvannut, jos hän sen tarpeesen tulisi.
Ei, yksin hän ei ollut. Ja tuo ajatus rohkaisi hänen mieltänsä ja antoi
hänelle uutta voimaa.