Kaukana salomaalla, jonne tie kulkee synkkien metsien ja asumattomien
kankaiden kautta, ponnisteli hevonen eteenpäin lumikinosten keskellä.
Pitkien taipaleiden varrella ei näkynyt ainoatakaan mökkiä, ei
pienintäkään ihmisjälkeä. Sinervä savu ei kohonnut missään talvista
taivasta kohti eikä ystävällinen tuli tuikkinut yksinäiselle kulkijalle
lumenpainostamien oksien lomitse.
Hitaasti matka edistyi. Vähä-väliä hevonen pysähtyi puhaltamaan. Keli
oli raskas, lunta oli satanut yhtämittaa ja tie oli pehmeä ja upottava.
Päivä kallistui jo iltaa kohti. Lumituisku oli laannut ja hienoja
hiuteita lenteli vain ilmassa. Ilma oli tyyni, ei vähintäkään
tuulenhenkeä tuntunut. Pakkanen oli lauhtumiseen päin.
Hertta Ek istui reen perällä. Hän oli kokonaan turkkien ja vaippojen
peitossa. Karvalakki oli painettu alas otsalle ja huivi peitti poskia
ja kasvojen alaosaa. Pakkasen punaama nenä pisti vain huivin lomasta
esiin ja silmät loistivat kirkkaina karvalakin alta. Toista päivää oli
Hertta istunut reessä ja ajanut lakkaamatta eteenpäin. Reen tasainen
liikunto, hiljaisuus ja raitis, virkistävä ilma vaikutti rauhoittavasti
hänen mieleensä. Se oli ikäänkuin säestyksenä hänen ajatuksillensa,
jotka milloin riensivät hänen edellänsä hänen tulevalle työmaallensa,
milloin palasivat takaisin hänen kotiinsa ja ystäväpiiriinsä.
Jonkunmoisella huolella ja pelolla oli Hertta lähtenyt kotoansa.
Kun hän jäähyväisiksi oli puristanut ystäviensä kättä, jotka
olivat saapuneet häntä asemalle saattamaan, ja yksinänsä istui
rautatievaunussa, joka vei hänet yhä lähemmäksi matkan määrää, niin
hän tunsi edesvastuun raskaasti painavan hartioitansa. Hän oli niin
kokematon, niin kyvytön, tähän asti hän oli katsellut maailmaa vain
oman huoneensa ikkunaverhojen takaa, ja nyt äkkiä hänen täytyi seisoa
omilla jaloillansa, yksinänsä keskellä elämän todellisuutta.
— Tarttukaa rohkeasti työhön kiinni, oli kenraali Löfberg hänelle
jäähyväisiksi lausunut, — — älkääkä antako mielenne masentua. Hän joka
koko luomakuntaa johtaa, hän antaa teillekin voimia ja ymmärrystä.
Jumala kanssanne, nuori ystäväni.
Hyvää tahtoa ei häneltä puuttunut eikä hän työtäkään pelännyt. Mutta
sittenkään hän ei voinut irtautua tuosta painostavasta mielentilasta.
Se oli kuin epämääräinen aavistus jostakin salaisesta, kaukaisesta
voimasta, joka hävittäisi hänen työnsä ja tuhoaisi hänet itsensä.
Vasta sitten kun rautatiematka oli loppunut ja hän istui yksinään
luonnon suuren hiljaisuuden ympäröimänä, hänen omaan sydämeensäkin
vähitellen rauha valautui. Ja rauhan mukana sisällinen tyydytys ja ilo.
Hänen työnsä astui niin selvänä hänen eteensä. Lievitystä hän saisi
kylvää ympärillensä ja herättää uutta toivoa siellä, missä se oli jo
ehtinyt sammua.
Hertta heräsi mietteistänsä. Mies ajopenkillä uhutti hevostansa
parempaan vauhtiin. Hän oli turkkitamineissaan ja huopasaappaissaan.
Parta ja turkinkaulus olivat huurteessa.
— Ollaanko sitä pappilan mamseleita? kysyi mies kääntyen Hertan puoleen.
— En ole, sanoi Hertta, — en ole koskaan ennen tällä paikkakunnalla
käynyt.
— Ka, kun on niin yhteen muotoon.
— Onko hän hyvä saarnamies, se teidän rovasti?
— Kyllä se Jumalan sanan selvästi selittää, mutta ankara mies se on, ja
pitää tarkan luvun kirkossa kävijöistä.
— Entä ruustinna?
— Hän on hyvin alhainen. Pappilaanko sitä ajetaan?
— Ei vaan nimismiehen luo. Onko sinne vielä pitkältä?
— Eihän sitä enää kuin runsas pitkä virsta. Kaukaako sitä ollaan?
— Helsingistä.
— Vai Helsingistä asti. Viime pyhänä rovasti kirkossa kuulutti, että
Helsingistä tullaan koulua perustamaan kirkonkylään. Sanoi vielä, että
ruoka ja vaatteetkin siellä annetaan kolmellekymmenelle lapselle.
Tulisiko vieras siinä asiassa?
— Juuri siinä. Täällä taitaa hätä olla hyvinkin suuri?
— Suuri se on. Vuodentulo meni aivan hukkaan. Ei talollistenkaan
kannata puhdasta leipää syödä.
— Oletteko te isäntämies?
— Siksihän ne kuuluvat minua sanovan.
Tie teki polvekkeen ja metsän takaa avautui lakeus. Yksinäisiä tulia
loisti sieltä täältä. Erillään muista seisoi suuri rakennusryhmä ja sen
päätypuoli oli kirkkaasti valaistu. Mies osoitti sitä kädellänsä.
— Tuolta loistaa tulet pappilan laseista.
He ajoivat aivan pappilan ohitse, se oli yksikerroksinen, matala
rakennus. Säle-aita ympäröi pihamaata, jossa kasvoi yksinäinen koivu.
Kilometrin päässä pappilasta oli kirkko. Se seisoi keskellä
kirkonkylää. Kauppapuoti kyltteineen ja suurine nimikirjaimineen,
vilja-aitta, vasta rakennettu kunnantalo, sekä muutamat yksityiset
talot seisoivat sen kummallakin sivulla. Kirkon takana, pienellä
kummulla oli nimismies Korhosen asunto.
Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Hertta nousi ylös reestä, hänen
jalkansa olivat aivan kankeat pitkästä ajomatkasta. Hän astui ylös
lumisia portaita ja avasi eteisen oven.
Nuori nainen kiiruhti häntä vastaan.
— Neiti Ek, eikö niin? Tervetultuanne. Rouva Korhonen ojensi
ystävällisesti hänelle kätensä ja auttoi turkin hänen päältään.
— Te olette varmaan kovin viluissanne, neiti Ek, ja väsynyt pitkästä
matkasta.
Hän saattoi Hertan saliin ja pyysi häntä istumaan.
Huone teki hauskan vaikutuksen. Ikkunauutimia koristivat käsintehdyt
pitsit, pöydällä ja lattialla oli taidokkaasti ommeltuja liinoja ja
mattoja ja ovissa kotikutoiset verhot. Huonekalut olivat yksinkertaiset
ja aistikkaat ja kasvit ikkunan ääressä hyvin hoidetut. Kaikkialla
ilmeni taitavan ja työteliään naiskäden jäljet.
— Kuinka kodikasta täällä on, sanoi Hertta, silmäillen ympärilleen. —
Varmaan kaikki teidän omaa työtänne.
Rouva Korhonen hymyili hiukan itsetietoisesti. Hän oli vielä varsin
nuori nainen, noin kolmenkymmenen vaiheilla. Hänen hiuksensa olivat
vaaleat, silmät harmahtavat, kasvojen väri terve ja punakka.
Vartaloltaan hän oli keskikokoinen, hiukan täyteläinen.
— Täytyyhän sitä jollakin tavalla saada aikansa kulumaan. Kun ei ole
lapsia, eikä seurustelua juuri nimeksikään.
— Mutta te viihdytte hyvin maalla? Rouva Korhonen kohautti olkapäitään.
— Olen jo tottunut tähän elämään. Ja tottumuskin voi vähitellen käydä
toiseksi luonnoksi.
Palvelustyttö avasi ruokasalin oven.
— Olkaa hyvä, neiti Ek, ja tulkaa teetä juomaan. Olen yksin kotona,
mieheni on virkamatkoilla.
He astuivat ruokasaliin, jota kattolamppu kirkkaasti valaisi. Pöytä
seisoi katettuna keskellä lattiaa. He kävivät sen ääreen istumaan.
— Mieheni on hankkinut teille huoneet Tähtälän talosta, sanoi rouva
Korhonen, ojentaen Hertalle leipäkoria. — Se on aivan kirkon vieressä.
Tuvan ja kolme kamaria. Voimme huomenna käydä siellä katsomassa.
— Ajomieheltäni kuulin että rovasti jo on kuuluttanut tulostani.
— Niin, viime pyhänä. Hän ilmoitti että perjantaina otettaisiin lapset
vastaan. Meillä on siis kolme päivää valmistuksia varten.
— Huomenna odotan tavarakuormien tuloa. Ja apulaisvaimo, josta minulle
kirjoititte...
— Hänet voitte saada vaikka heti paikalla. Hän on leski ja hyvin kelpo
ihminen. Jos muuta apua vielä tarvitsette, niin olen kokonaan teidän
käytettävänänne.
— Te olette ystävällinen, rouva Korhonen. Opetusta varten tarvitsisin
apulaista. Lapset ovat tietysti eri-ikäiset, ja parasta olisi jakaa
heidät useampiin osastoihin. Mutta eikö rovastillakin ole tyttäriä,
jotka mahdollisesti haluaisivat — —
— Vanhempi on kyllä kotona, mutta epäilen suuresti tokko hän — — Rouva
Korhonen kaatoi teetä kuppiin ja tarjosi Hertalle. — Rovasti on hiukan
omituinen mielipiteiltänsä, lisäsi hän, — ei siltä taholta voi suuria
toivoa.
— Entä ruustinna?
— Hän on hyväntahtoinen nainen, ja hän auttaa teitä mielellään, siitä
olen varma. Mutta, ymmärrättehän — —
— Olin aikonut käydä huomenna pappilassa, mutta jos te arvelette — —
— Ei mitenkään, neiti Ek, te voitte huoleti siellä käydä. Ja
ken tietää, ehkä tuuli puhaltaa hyvinkin suotuisalta puolelta.
Suvaitsetteko lisää teetä?
— Kiitos. Olen aivan ravittu.
Rouva Korhonen saattoi Hertan vierashuoneesen.
— Pitäkää hyvänänne mitä talo voi tarjota, neiti Ek. Te olette varmaan
hyvin väsynyt, ja haluatte varhain maata.
Hertta jäi yksin huoneesensa. Rouva Korhosen ystävällinen ja reipas
käytös vaikutti virkistävästi häneen. Hän oli saanut hänestä varmaan
hyvän työtoverin ja täynnä luottamusta ja toivoa hän nukahti
vuoteellensa.