Ylioppilastalon juhlasali oli kirkkaasti valaistu. Sinivalkoiset liput
koristivat seiniä ja soittolehterin kyljestä riippui Suomen vaakuna.
Peräseinällä oli kuusia, jotka muodostivat majan lavan kummallekin
puolelle.
Pyöreiden pöytien ympärillä istui juhlapukuista yleisöä ja lehteriä
kannattavan pylvähikön alla seisoi sankka rivi nuoria miehiä. Nuoret
tytöt silmäilivät sivuhuoneiden ovilta uteliaasti ympärilleen. Vanhempi
väki oli sijoittunut etumaisten pöytien ääreen. Siellä olivat kaikki
suomenmielisen puolueen pylväät koolla.
Hillittyjä ääniä kuului joka taholta salia, eivätkä ne vaienneet,
vaikka alkusoiton sävelet kajahtivat ylhäältä lehteriltä.
Vasta kun soitto lakkasi ja kenraali Löfberg astui lavalle, vaikenivat
myös äänet. Kauempana seisovat astuivat lähemmäksi, jokainen kääntyi
puhujaan päin ja täydellinen hiljaisuus sai vallan salissa.
Kenraali Löfbergin esitys oli vilkasta ja sydämellistä. Hän puhui
vapaasti ja sujuvasti, kertaakaan kangertamatta, sanaakaan toistamatta.
Hän seisoi siinä niin tyynenä, ikäänkuin hän olisi omassa huoneessaan
puhunut ja kuitenkin niin arvokkaana. Ilme hänen silmissänsä vaihteli
hänen sanojensa mukana: milloin se ilmaisi osanottoa ja surua, hänen
puhuessaan kansan koettelemuksista ja kärsimyksistä, milloin iloa
kiittäessään kansalaisia heidän uhrauksistaan ja avunannoistaan.
Hän vei kuulijansa kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin ajassa, siihen
aikaan, joka kaikille läsnäoleville nuorille oli tuntematon entisyys,
vaan joka heillä vanhoilla oli vielä tuoreessa muistissa. Hän kuvasi
heille sitä nälkävuosien sarjaa, joka kohosi korkeimmilleen 60-luvun
loppupuolella. Ne olivat pitkiä, yhtämittaisen kadon koettelemia
vuosia. Suomen kansa sai silloin taistella kovan taistelun, mutta
tämä taistelu tuotti sille pysyvämmän voiton, kuin monet historian
loistavammista taisteluista. Sillä maamies oppi ojittamaan peltonsa
ja muokkaamaan maansa entistään paremmin. Ja kesken kärsimyksiään ja
koettelemuksiaan hän säilytti luottamuksensa Herraan.
— Sellaista katovuotta, sanoi kenraali Löfberg puheensa lopuksi, — kuin
60-luvulla, ei Suomen kansalle voi enää koitua. Jos vuodentulo meneekin
hukkaan joillakin paikkakunnilla, niinkuin nytkin on tapahtunut,
niin ei kadon valta kuitenkaan voine ulottua yli koko maan, kun
kulkuneuvotkin entisestään ovat niin paljon edistyneet. Parempiosaiset
rientävät auliisti hädänalaisten avuksi — sen kokemus on jo runsaassa
määrin osoittanut. Ja Suomen kansa ei voi kovimpanakaan koettelemuksen
hetkenä kadottaa toivoansa ja luottamustansa, sillä pimeintäkin yötä
seuraa päivä, "mi kaikki muuttaa voi".
Kenraali Löfberg astui alas lavalta. Salissa vallitsi äänettömyys. Ei
kukaan paukuttanut käsiään, tavallinen suosionosoitus tuntui tällä
kertaa mahdottomalta. Mutta kyynel, joka kimalteli usean silmässä
ja kiitollisuus, joka loisti kaikkien katseissa, oli syvempi ja
voimakkaampi mielenosoitus, kuin rajuimmatkaan kätten paukutukset.
Hertta seisoi seinävierustalla ja hänen silmänsä olivat koko ajan
kiintyneet kenraaliin. Millä hellyydellä hänen katseensa siveli
kenraalin harmaita hiuksia, korkeaa, jaloa otsaa ja sielukkaita, syviä
silmiä. Hän oli nähnyt ilon noissa silmissä loistavan, vaan hän oli
nähnyt niiden myös ilmaisevan huolta ja surua ja otsan vetäytyvän
syviin uurroksiin. Hän olisi tahtonut kädellään sivellä tuota otsaa ja
tasoittaa siitä kaikki huolien jäljet.
Antti Hammar astui saliin esitelmän aikana. Hän huomasi heti Hertan,
jonka solakka, tummaan pukuun verhottu vartalo astui esiin seinän
vaalealta taustalta. Hän tunsi rintansa aaltoilevan, hän ei voinut
kääntää katsettansa hänestä. Kuinka rohkea ja elinvoimainen hän oli!
Hänen katseensa oli suunnattu kauas ja hänen silmissään välkkyi kaiho
tuntemattomaan avaruuteen. Hän olisi tahtonut pysähdyttää tuon katseen
ja antaa tyydytystä sen kalvavalle kaiholle.
Hertta tunsi katseen kahlehtivan kasvojansa. Hän käänsi päänsä Anttiin
päin ja tervehti häntä. Hänen poskilleen kohosi hieno puna ja hänen
mielensä muuttui hilpeäksi. Antti ymmärsi häntä paremmin kuin moni muu,
ja oli usein osoittanut hänelle myötätuntoisuutta. Rohkaissut häntä,
kun mieli oli ollut masennuksissa ja herättänyt hänessä harrastusta
kaikkeen jaloon ja hyvään.
Hän oli kadehtinut aina niitä, joilla oli vanhempia veljiä. Hän kuvaili
veljen ja sisaren suhdetta niin runolliseksi, veli, joka opastaisi
sisarta opin teillä ja sisar, joka veljeä ohjaisi ymmärtämään tunteiden
moninaisia vaihteluja. Mutta Hertta, hän oli yksin, ja sentähden Antin
ystävyys oli tuntunut niin hyvältä.
He istahtivat sivuhuoneesen pöydän ääreen. Ohjelma salissa oli
loppunut, menuetti oli loistolla suoritettu ja tanssijat olivat
hurmanneet yleisöä kauneudellaan, sulavilla liikkeillään ja iloa
uhkuvilla katseillaan. Pöydät ja tuolit salissa olivat siirretyt pois
ja yleinen tanssi oli alkanut.
Antti oli ollut koko iltapäivän työssä sairashuoneella. Hän oli väsynyt
ja nälissään.
— Juottehan teetä, neiti Ek? Antti teki tilauksensa. — Minulla oli
pieni hauska potilas tänään, kertoi hän sitten. — Hänelle oli tehtävä
pienempi leikkaus, mutta en uskaltanut häntä huumata. Lapsi parka itki
hyvin katkerasti, mutta kun kaikki oli ohitse ja kysyin häneltä, oliko
hän ollut kiltti tyttö, niin hän vastasi yhä haikeasti nyyhkyttäen:
"sitä minä en voi sanoa". Eikö se ollut rohkeasti sanottu?
Hertta hymyili.
Antti ojensi Hertalle teekupin.
— Milloin te matkustatte?
— Jo ensi viikolla. Mutta nyt kun matka on lopullisesti päätetty ja
matkavalmistuksiinkin olen ryhtynyt, niin minusta tuntuu vaikealta
lähteä. Ei minulta halua puutu, enkä myöskään pelkää matkan vaivoja ja
rasitusta. Minun on vain niin vaikea jättää isääni, hän on jo vanha.
— Saanko sanoa teille jotain, neiti Ek. Minusta tuntuu kuin te viime
aikoina olisitte muuttunut, ikäänkuin pehmennyt — —
Hertta punastui. Hän katsoi Anttia suoraan silmiin ja sanoi vakavasti:
— Minä olen ollut sokea ja kiittämätön. Kuinka paljon huolia me
ihmiset itse hankimme itsellemme, sen sijaan että koettaisimme
saavuttaa sisällistä sopusointua. Mutta on jo myöhäistä. Hertta nousi
lähteäksensä, — ja minun täytyy olla varhain aamulla jo liikkeellä.
Antti saattoi Hertan etehiseen ja auttoi hänen päällensä.
— Saattepa nähdä, että tunnette tyydytystä, niin pian kuin pääsette
työmaallenne ja teidän täytyy turvautua omiin voimiinne. Mutta jos te
joskus kaipaisitte ystävän neuvoja, niin muistakaa silloin minua.
— Kiitos, tohtori. Hertta loi vakavan katseensa Anttiin ja puristi
lujasti hänen kättänsä.
Antti jäi portaille seisomaan ja katsoi Hertan jälkeen. Yöllinen
vilpeä tuuli siveli hänen ohimoltansa ja jäähdytti hänen rintaansa.
Hänet valtasi tyhjyyden tunne, ikäänkuin osa hänestä itsestänsä olisi
hävinnyt yöpimeään. Hän olisi tahtonut pidättää tuon katseen, joka
vakavana ja luottavana oli häneen kiintynyt ja tuon lämpimän, hienon
käden, jonka puristus oli luja. Hän olisi tahtonut rientää hänen
jälkeensä, nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa hänet kauas pois,
jossa ei mikään olisi voinut eroittaa heitä ja jossa vain heidän
sydämensä sykintä olisi häirinnyt hiljaisuutta. Veri tulvi hänen
sydämeensä, hän hengitti kiivaasti. Hän tunsi kovaa tuskaa ja samalla
huumaavaa onnea rinnassansa. Miksi hän nyt vasta oli saanut nähdä
noiden tummien silmien syvän katseen, miksi nyt vasta silmätä tuohon
herkkään sieluun? Miksi hän itse oli sidottu, miksi hän ei voinut
katkoa niitä kahleita, jotka painostivat häntä?
Anttia värisytti. Kylmä ilma tunkeutui ohuen frakkipuvun lävitse.
Hän astui nopeasti saliin. Siellä oli tukehduttavan kuuma ja ahdinko
hirveä. Nopeassa tanssin tahdissa pyörähtelivät parit toistensa ohitse,
hiki valui herrasmiesten ohimoilla ja neitosten posket punoittivat.
Kuinka järjettömältä tuo hyppeleminen Antista nyt näytti. Mikä hirveä
voimien ponnistus ja tuhlaus ilman minkäänlaista tarkoitusta. Se
oli kai nuoruudenilon purkausta, mutta kaukana siitä oli liikkeiden
sulavuus ja hempeys, joka olisi antanut jonkinlaisen aateluuden
tarkoituksettomille hypyille.
Antti astui edelleen. Lavalla istuivat rouvat pitkässä rivissä.
Kriitillisin katsein he seurasivat nuorisoa ja tekivät havaintojaan.
Heidän tarkoilta silmiltään ei jäänyt huomaamatta kenen kanssa
huomatuimmat tytöt tanssivat. He heittivät salavihkaisia katseita
ympärilleen ja puhelivat puoliääneen keskenänsä. — — —
Kuusimajassa, lavan sivustalla, istui Elli Löfberg ja löyhötteli
viuhkallansa. Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Luutnantti Taube
istui hänen rinnallansa. Hänen katseensa oli surumielinen.
— Neiti Elli, sanoi hän hiljaisella äänellä, — minä näen teidät
nyt viimeisen kerran. Huomenna minun täytyy lähteä. Pidennettykin
loma-aikani on loppuunkulunut.
Elli asetti viuhkan kasvojensa eteen ja odotti ääneti.
— Täytyykö minun erota teistä, ilman — — —
Elli säpsähti ja loi häneen ankaran katseen. Mutta ankaruus vaihtui
heti hilpeään hymyyn, ja hän sanoi veitikkamaisesti:
— Rupeatteko tekin hempeämieliseksi? Se ei lainkaan sovi teille.
— Neiti Elli, te olette julma. Te tiedätte varsin hyvin, minkä sijan
te olette anastanut minun sydämessäni, ja kuitenkin te voitte tehdä
pilkkaa minusta.
— Herra luutnantti, älkää koettako uskotella minulle turhia. Yhtä pian
kuin loma-aikanne loppuu, yhtä pian te myös unohdatte sen tuottamat
pienet huvit.
— Te olette sydämetön. Millä oikeudella te herätätte minussa tunteita,
joita itse sitten pilkkaatte?
— Mitä minä olen herättänyt, ja mitä oikeutta minulla olisi herättää
teissä sellaisia tunteita? Tiedättehän että minä olen sidottu.
Luutnantti Taube hymähti.
— Sanokaa minulle, voiko jalostettu ruusu kasvaa muokkaamattomassa
maassa? Se tarvitsee puutarhan, jossa se auringonlämmössä puhkeaa
täyteen kukoistukseensa. Metsässä se kituu ja kuihtuu.
— Minä en ymmärrä teitä, herra luutnantti.
Elli oli sekä hyvillänsä että suuttunut. Mutta huolimatta vähäisestä
närkästyksestänsä hän tarttui Tauben tarjoamaan käsivarteen ja seurasi
häntä tarjoiluhuoneesen. He istahtivat pöydän ääreen ja Taube kohotti
korkeajalkaista lasiansa, jossa poreili vaalea, huumaava neste.
— Kylmän kuningattareni malja!
Elli hymyili hänelle valoisinta hymyään ja Tauben silmässä paloi outo
hehku. — — —
Tanssi oli Ylioppilastalolla loppunut, valot sammuneet. Antti saattoi
rouva Löfbergin ja Ellin kotiin. He astuivat ääneti, kukin ajatuksiinsa
vaipuneina. Heidän välilleen oli äkkiä avautunut syvä juopa, Antti
tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Ellin hymyilevä katse
ei jäänyt puolipimeässäkään häneltä huomaamatta, mutta tuo hymy oli
hänelle outo, eikä hänelle aiottu. Kotiportilla he erosivat äänettöminä.
Antti astui vitkalleen kotiinsa. Kepeät lumihiutaleet laskeutuivat
maahan niin hiljaa ja äänettömästi kuin salaiset ajatukset, jotka
sydämen pohjalle painuvat. Ne laskeutuivat maahan tuhansittain ja
taas tuhansittain, kasvaen ja kasaantuen ja peittivät yhä suuremman
alan. Selittämättömällä voimalla äänettömät ajatuksetkin liittyivät
toisiinsa, ne paisuivat ja kasvoivat; yhä äänekkäämmin ne rinnassa
riehuivat ja vaativat oikeuttansa.