Hertta seisoi paljain päin Tähtälän portailla. Hän varjosti kädellä
silmiään ja antoi katseensa kulkea yli talvisen maiseman. Loistavana
tulipallona kohosi aurinko taivaan rannalla. Se valoi hehkuansa
laajoille lumikentille, jotka kimaltelivat tuhansin värein ja
vivahduksin ja sen säteet kisailivat härmän peittämässä puissa, jotka
seisoivat kuin morsiot vihkipuvussansa.
Hertta kohotti ylös turkinkauluksensa. Hänen poskensa punoittivat
pakkasesta. Talo seisoi korkealla törmällä, joka eroitti kaksi
vesijaksoa toisistansa. Loppumattomina lumikenttinä ne lepäsivät hänen
silmiensä edessä, siellä täällä vain yksitoikkoisuutta katkaisi pienet
puuryhmät, jotka kohosivat tasaisella lakeudella pienten kumpujen
keskeltä. Mikä ääretön yksitoikkoisuus tuossa maisemassa, jossa lumi
oli kaikki epätasaisuudet peittänyt ja hävittänyt kaiken eloisuuden!
Mikä kuolemanhiljaisuus koko luonnossa!
Hertta ei voinut irroittaa katsettansa tuosta loppumattoman
yksitoikkoisesta maisemasta. Hän koetti kuvailla kevät-aikaa
mielessänsä, jolloin lumikentän valkoiseen pintaan ilmaantui ruhjoja,
jolloin laine vapautuneena läikkyi ja rehevät saaret järven pinnalla
kelluivat. Lumenpainostamat oksat karisuttaisivat taakkansa maahan,
vihertävä lehti puhkeaisi puuhun ja pääsky pesisi räystään alle. Luonto
heräisi talviunestansa ja tuhansin kielin se kajahuttaisi ilmoille
uhkuvan elämänriemunsa.
Mutta voisiko luonnon mukana kohota erämaan asukkaankin rinnasta uhkuva
riemu? Eikö talven valta musertaisi hänen voimansa ja masentaisi
elämänhalua hänen rinnassansa? Eikö uhkaava kurjuus painaisi häntä
maahan, niin ettei hän koskaan kykenisi nousemaan? Murtuihan hongankin
vahva varsi lumipainon alla ja taipuihan koivunkin notkea runko maata
myöten.
Herttaa värisytti. Hän astui tupaan, heitti turkin yltään ja lämmitteli
käsiään pystyvalkean edessä. Räiskien puut paloivat takassa ja loimu
levisi tuvan lattialle. Pitkät penkit reunustivat seiniä ja tuvan
perällä seisoi jykevä pöytä. Ovennurkassa kaksikerroksinen vuode
kirjavine verhoineen.
Tupa oli mustunut ja matala ja poikkihirret katossa tekivät sen
vieläkin matalammaksi. Pienet ikkunat päästivät vain niukalta päivän
valoa huoneesen.
Vanha vaimo astui sisään.
— Hyvää huomenta, neiti, hän sanoi ja hänen ryppyiset kasvonsa
ilmaisivat ystävällisyyttä. — Minä luulin että neiti vielä nukkui, enkä
pitänyt mitään kiirettä.
Puhellessaan hän hääri edes-takaisin tuvassa, otti kahvikupit
seinäkaapista esille ja leikkasi lautaselle leipää. Nokisen kahvipannun
hän nosti liedeltä ja kaatoi kahvia kuppiin.
— Tänään on kova pakkanen.
Hertta kävi pöydän ääreen istumaan.
— Kuulkaapas, Annastiina, ei meidän kannata juoda kahvia joka aamu.
Ainoastaan sunnuntaisin. Arkipäivinä me juomme maitoa, niinkuin
lapsetkin.
— Montako lasta neiti ottaa tänne?
— Kolmekymmentä. Ja päivälliseksi Annastiina keittää velliä tuossa
suuressa padassa.
Hertta astui ikkunan luo. Kivenheiton päässä talosta oli valkoiseksi
maalattu kirkko. Sen takana kohosi korkea vaara; vuoren loivalla
rinteellä siinsi lumi havupuiden lomista, mutta sen toinen jyrkkä
kylki seisoi harmaana ja alastomana. Se oli kuin jättiläisvanhus, joka
katsahti korkeudestaan alas maahan ja paljaalla rinnallansa suojeli
sitä pohjoistuulen iskuilta.
Kirkkoa ympäröi matala kiviaitaus ja kinosten keskeltä kohosi
siellä-täällä yksinkertainen puuristi. Tie kirkolle oli tuiskunnut
umpeen ja portaat olivat kokonaan lumen peitossa.
Maantie kiersi kirkon alapuolelta. Repaleinen vaimo astui tietä myöten
vetäen kelkkaa perässänsä. Hänen jäljessään kulki toinen kantaen lasta
sylissään. He astuivat yhä lähemmäksi taloa ja jäivät pihalle seisomaan.
Salaman nopeudella oli tieto levinnyt Hertan tulosta talosta taloon, ja
mökistä mökkiin. Se oli herättänyt iloa ja riemua kaikkien rinnoissa,
ja jokainen oli toivonut saavansa apua ja lievitystä hätäänsä. Joka
mökistä oli vaimo laittautunut matkaan, kullakin oli kuljetettava
mukanansa, ketkä kantoivat lastansa selässään, ketkä kädestä taluttivat.
Hertta katseli ikkunasta tuota joukkoa, joka yhä kasvamistaan kasvoi.
Yhä uusia ryhmiä ilmaantui tien polvekkeesen, kun se kirkon luota
kääntyi talolle. Yhä uusia laihoja, kelmeitä kasvoja ja repaleisia
ryysyjä. Kaikki he suuntasivat askeleensa taloa kohti ja täyttivät koko
pihan ja eteisenkin.
— Annastiina, käskekää sisään niin monta kuin mahtuu, antakaa heidän
tulla tupaan ja kamareihin.
Eteisestä kuului tavatonta liikettä. Vaimot kopistelivat lunta
jaloistansa, lapset yskivät ja pienimmät itkivät.
Hertta avasi tuvan oven.
— Astukaa sisään lämmittelemään.
Tupa täyttyi silmänräpäyksessä. Toiset tunkeutuivat kamareihin. Suuri
joukko jäi vielä pihalle odottamaan.
Hertan mieli tuntui niin oudolta. Hän seisoi yksin keskellä tuota
joukkoa, enemmän yksin kuin koskaan ennen. Hän näki ympärillään
kaikki katseet tähdättyinä itseensä; ne ilmaisivat niin paljon
toivoa, niin suurta luottamusta. Mutta tuo luottamus peloitti häntä.
Hän tunsi tuskan kohoavan yhä korkeammalle rinnassansa ja kyyneleet
tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän ponnisti kaiken voimansa hillitäkseen
liikutustansa, joka pyrki päästä hänessä vallalle.
Mitä hän voisi, heikko, voimaton nainen, tuolle suurelle ihmisjoukolle?
Millä hän tyydyttäisi heidän kaikkien toiveet, millä lieventäisi
tuskaa, joka niin selvästi kuvastui jokaisen kuihtuneilla kasvoilla? Ei
toista puoltakaan hän kykenisi vastaanottamaan ja miten valita enemmin
tarvitsevat ja hädänalaisimmat?
Hertta astui keski-ikäisen vaimon luo, joka seisoi etumaisimpana
pidellen pientä poikaa kädestä.
— Meillä ei ole mitään mistä elää, hän sanoi nyyhkyttäen. — Ainoan
lehmän me möimme jo syksyllä. Eikä ole särvintä minkäänlaista, jossa
kostuttaisi karvasta leipäänsä.
— Elääkö teidän miehenne?
— Eläähän se, mutta ei ole ollut työansiota moneen viikkoon. Aina sitä
jollakin tavalla eteenpäin pujottelisi, kun poika vaan pääsisi tänne.
— Minun lapsillani ei ole vaatteita, sanoi nuori vaimo, jolla oli
rintalapsi sylissänsä. Isompi tyttö piteli äitiä hameesta kiinni.
— Mikä sinun nimesi on? kysyi Hertta kumartuen tytön puoleen.
— Liisa. Tyttö painoi päänsä äidin hameesen. Hänen pieni vartalonsa
upposi kokonaan röijyyn, joka oli nuoralla sidottu vyötäisiltä kiinni.
Paljaat jalat pistivät sen alta esiin.
— Kesällä meillä oli hevonen, sanoi nuori vaimo, — mutta emme voineet
sitä pitää, kun ei saatu rehuja kokoon. Ja tämä lapsi raukka, hän
osoitti pienokaista käsivarrellansa, — se nääntyy nälkään, sillä
minulla ei ole mitään sille antaa. Rintani ovat aivan ehtyneet.
Hän purskahti itkuun.
Lattialla, kokoonkyyristyneenä istui vaimo, pidellen sairasta lasta
sylissänsä.
Hertta kääntyi hänen puoleensa.
— Onko teidän lapsenne sairas? kysyi hän osaaottavasti.
— Toista viikkoa se on potenut. Mieheni läksi syksyllä työnhakuun ja
jätti minut kolmen lapsen kanssa. En ole kuullut hänestä mitään, liekkö
enää hengissäkään. Ottakaa edes tämä, joka on sairas, ettei hänen
tarvitsisi nähdä nälkää ja vilua.
Vaimo kiinnitti häneen suuret silmänsä. Ne ilmaisivat sanomatonta
tuskaa ja epätoivoa.
Hertan rauhattomuus yhä lisääntyi. Ruustinna oli luvannut tulla hänen
avuksensa, hän tunsi pitäjäläisensä ja tiesi, kuka lähinnä oli avun
tarpeessa. Mutta häntä ei kuulunut.
Ilma tuvassa tuli sietämättömän kuumaksi ja hikisten ja likaisten
vaatteiden haju teki sen tukahduttavaksi. Hertta astui portaille
raitista ilmaa hengittämään. Hänen ohimoltansa poltti ja päätänsä
pyörrytti.
Kulkusten kilinää kuului tieltä, ja hevonen pysähtyi portaiden eteen.
Ruustinna Forsberg nousi reestä. Hän oli vanhanpuoleinen, lihava nainen
ja hänen kasvojensa ilme oli hyvänsuopa. Ystävällisesti hän tervehti
Herttaa sekä kokoontunutta kansanjoukkoa.
— Jumal'antakoon, kuului ääniä usealta taholta.
Ruustinna puhutteli vaimoja. Melkein kaikki olivat hänelle ennestään
tuttuja. Hän tunsi heidän olosuhteensa, lukemattomia kertoja he olivat
käyneet pappilassa avun ja neuvojen pyynnössä.
Ruustinna kävi pöydän ääreen istumaan.
— Kaikkia meidän on mahdoton ottaa, hän sanoi Hertalle. — Mistä täällä
tilaa saisi niin suurelle joukolle. Sitä paitsi eivät kaikki ole yhtä
suuressa avun tarpeessa. Jos annatte kynää ja paperia, neiti Ek, niin
koetamme merkitä, ketkä voivat tulla kysymykseen.
— Emmekö voi ottaa ainakin kymmentä lasta enemmän, kuin mitä alkujaan
olimme aikoneet, sanoi Hertta. — On niin sydäntä särkevää lähettää
heitä pois.
— Voimmehan koettaa. Ruustinna merkitsi nimiä paperille.
— Olisi ehkä parempi ottaa vain yksi lapsi joka perheestä, siten
auttaisimme useampia, hän sanoi. — Mutta toiselta puolen on muutamien
tila niin tukala, että jollemme ota kaikkia, niin apu ei myöskään
ole tuntuva. Mitä arvelette, neiti Ek? Tähän olen nyt merkinnyt
neljäkymmentä nimeä, mutta voisittehan te itsekkin koettaa vielä ottaa
selkoa — —
— Enhän minä tunne heitä, en ainoatakaan. Minä luotan täydellisesti
teidän arvostelukykyynne, hyvä rouva.
Hertta ilmoitti joukolle, ketkä saivat jättää lapsensa turvakotiin.
— Kaikkia meidän on mahdoton ottaa vastaan, hän sanoi, — senhän te
itsekin voitte nähdä. Niin vaikealta kuin minusta tuntuukin, etten
voi teitä kaikkia auttaa, niin täytyy minun kuitenkin pyytää, että te
toiset lähdette kotiinne.
Kansanjoukko ei liikahtanut. Ne, jotka saivat jättää lapsensa
turvakotiin, kokoontuivat yhteen joukkoon tuvan perälle. He
riemuitsivat ääneensä ja puhelivat lastensa kanssa. Toiset katsoivat
jäykästi Herttaan ja heidän silmissään kuvastui pettymystä ja surua.
— Armahtakaa meitä, älkää jättäkö meitä avutta, kuului ääniä joka
puolelta. Heidän pyyntönsä ja rukouksensa tulivat yhä kovaäänisemmiksi.
Heidän tuskansa oli sydäntäsärkevä. Lopulta he huusivat kaikki yhteen
ääneen.
Hertta oli aivan neuvoton. Hän kiiruhti Annastiinan luo, joka takan
ääressä hämmensi vellipataa.
— Antakaa heille kaikille ruokaa, sanoi Hertta, — ehkä he sitten
tyyntyvät.
He kaatoivat höyryävän keiton kivikuppeihin ja tarjosivat nälkäiselle
ihmisjoukolle. Kiihkeästi he tarttuivat ruokaan käsiksi ja antoivat
kuppien kulkea kädestä käteen. Kun pata oli tyhjennetty, lisäsi
Annastiina uutta kiehumaan.
Oven suussa seisoi kaksi vaimoa. Hertta astui heidän luoksensa ja
ojensi heille ruokaa. Ääneti he tarttuivat kuppiin kiinni, heidän
katseensa oli levollinen, melkein tylsä. Heidän kärsimyksensä
oli kehittynyt sellaiselle asteelle, jolloin ihminen ei tunne
kiitollisuutta, eikä kykene valituksiin.
Vähitellen joukko asettui. Raskain askelin he läksivät kotiansa kohti
kulkemaan. Lopulta ei tuvassa ollut muita kuin sinne jäävät lapset ja
heidän äitinsä. Hekin rupesivat hyvästi jättämään lapsiltansa. Toiset
jäivät mielellänsä, mutta toiset purskahtivat itkuun.
— Voi äiti kulta, älkää jättäkö minua, huusi Liisa ja piteli äitiä
hameenliepeestä kiinni.
Nuori vaimo, joka jo oli jättänyt rintalapsensa Annastiinan haltuun,
koetteli lohduttaa Liisaa.
Hertta tuli hänen luokseen ja tarttui tyttöä kädestä kiinni.
— Tule tänne, Liisa, niin saat velliä.
Hän talutti hänet pöydän ääreen ja asetti hänen eteensä täyteläisen
vellivadin. Pienokainen unohti surunsa ja hänen silmänsä kiilsivät
ilosta, vaikka kyynel vielä vieri poskipäätä myöten.
— Jumala palkitkoon teitä, neiti, sanoi nuori vaimo, pyyhkien silmiään.
Hän astui ovea kohti, mutta kääntyi vielä kerran takaisin. Hän tarttui
lapseen kiinni, painoi hänet rintaansa vasten ja purskahti itkemään.
Sitten hän kiiruhti ulos.
Kaikki nälkäiset suut olivat vihdoinkin kylläiset. Annastiina toi
lämmintä vettä ja saippuaa ja sitten alkoi perinpohjainen pesu. Hetken
kuluttua pienet kasvot kiilsivät puhtauttaan ja kukin sai päälleen
puhtaan paidan. Olkia levitettiin lattialle ja pienet väsyneet
matkamiehet laskeutuivat maata toinen toisensa viereen.
Ruustinna Forsberg jätteli Hertalle hyvästi. Hänen silmänsä olivat
kyynelissä kun hän sanoi:
— Te olette pannut hyvän työn alulle, neiti Ek. Herra antakoon teille
voimia saattamaan sen loppuun. — —
* * * * *
Hertta astui ulos pihamaalle. Ilta oli tyyni ja kirkas ja kuu levitti
salaperäistä valoaan uinuvan luonnon yli. Ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Sieltä-täältä tuikki vain himmeä valo jäisten ikkunaruutujen läpi.
Kirkon suippeneva torni kohotti päätään väritöntä taivasta kohti ja sen
takana seisoi vaara vankkana ja järkkymättömänä.
Hertta kuuli itseänsä huudettavan ja hän kääntyi taloa kohti. Portailla
seisoi Annastiina.
— Siunaa ja varjele, kun noin vähissä ulos lähtee. Sattuisi vaikka
jumalan tauti tulemaan.
Hertta hymyili. Hän astui sisään pieneen kamariin heti eteisen
vieressä. Pöydällä oli ruokaa. Hän istui sen ääreen syömään.
Huone oli yksinkertaisesti sisustettu. Siinä ei ollut mitään, jota
olisi voinut liiallisuudeksi sanoa. Vuode, puinen sohva, pöytä ja
muutamia tuolia. Seinät olivat mustat ja paperoimattomat, uuni
savuttunut ja lattia epätasainen ja kulunut. Ja kuitenkin oli siinä
kodikkuuden ja hauskuuden leima. Kirjavat räsymatot peittivät lattiaa,
valkeat uutimet riippuivat ikkunan edessä ja pieni taulu sohvan
yläpuolella katkaisi seinän yksitoikkoisuutta. Uunissa oli tuli palanut
melkein hiilokselle.
Annastiina seisoi ovella.
— Nukkuvatko lapset rauhallisesti, Annastiina?
— Tuo sairas poika valittaa alituisesti.
Hertta astui viereiseen kamariin. Pimeästä kuului hiljaista valitusta.
— Nostetaanpa poika sohvalle makaamaan, tänne minun viereeni, sanoi
Hertta.
Hertta otti syliinsä laihan, nelivuotisen lapsen ja Annastiina levitti
makuuvaatteita sohvalle.
Poika oli täydessä kuumeessa. Hänen ruumiinsa oli polttava ja silmät
kiilsivät. Hän makasi aivan voimattomana ja valitti haikeasti.
Hertta kaatoi vettä vatiin ja pesi hänen ruumistaan. Hänen säärensä
olivat laihat ja käsivarret kapeat. Vatsa oli pöhöttynyt ja suuri.
Hertta kääri hänet lämpimään peitteesen ja antoi hänelle juoda.
Silmät painuivat hiljakseen umpeen ja hengitys kävi tasaisemmaksi. Ja
valittava ääni lakkasi hetken kuluttua kokonaan.
Hertta meni tupaan. Siellä makasi kaksikymmentä pientä päätä
vieretysten. Kasvot olivat kalpeat ja posket laihtuneet. Mutta uni oli
rauhallinen ja syvä.
Kamarissa tuvan takana olivat pienimmät saaneet makuusijansa yhdessä
Annastiinan kanssa. Pärekorissa makasi pienin, puolen vuoden vanha
tyttölapsi. Kaikkialla oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin tasaista
hengitystä.
Hertta astui takaisin tupaan. Pieni pää oli pystyssä ja hiljainen
nyyhkytys kohosi rinnasta.
— Äiti, äiti.
Hertta kumartui lapsen puoleen.
— Älä itke, pikku Liisa. Hertta hyväili lasta ja pää vaipui hiljalleen
takaisin tyynylle.
Hertta istahti huoneessaan matalalle rahille uunin eteen. Hän painoi
päänsä käden varaan ja tuijotti hiilokseen. Siellä-täällä kohosi vielä
sinertävä liekki puoleksi palaneiden kekäleiden ympärillä.
Hänen rinnastaan kohosi huokaus ja hän sanoi puoliääneen:
— Herra, anna minulle voimia ja kestävyyttä, ja herätä sydämessäni
rakkautta koko suureen luomakuntaasi.