Hertta taisteli lumituiskussa ja tuulessa. Märkä lumi löi häntä vasten
kasvoja ja kirveli silmiä, niin että hänen oli vaikea pitää niitä auki.
Kadunkulmassa tuuli tarttui yhä uhemmin hameiden liepeihin kiinni ja
kiersi ne jalkojen ympärille. Hänen täytyi hetkeksi pysähtyä ja kääntyä
selin tuuleen, ennenkuin hän eteenpäin yritti.
Hänen rinnassaankin riehui myrsky. Jospa hän olisi ollut vapaa ja
riippumaton ja saanut toimia aivan mielensä mukaan! Miksi kohtalo oli
yhdistänyt hänet oloihin ja suhteihin, joille hän itse asiassa oli
outo? Täytyisikö hänen olla kuuliainen isälleen, jota hän tosin sai
kiittää elämästään, mutta tuskin mistään muusta? Olihan hän kuitenkin
hänen isänsä, ainoa, johon hän oli verisiteillä yhdistetty. Ilman häntä
hän olisi ollut vieläkin yksinäisempi.
Kentiesi isä suostuisikin. Kenraalin epäilykset vain olivat
nostattaneet kuohun hänen rinnassansa. Olihan hän tähänkin saakka
saanut kulkea omia teitään, miksikä ei yhä edelleenkin? — — —
Hertta istui isänsä kanssa teepöydässä. Kumpikin oli ääneti. He
näyttivät hautovan jotain mielessänsä. Kapteenin katse palasi yhä
uudelleen Herttaan. Hän näytti vakavalta ja päättäväiseltä. Jäykkä
piirre suun ympärillä ei luvannut alistuvaisuutta.
Mitä kauemmin äänettömyyttä kesti, sitä vaikeampi oli kapteenin tuoda
asiatansa esille. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä. Ikäänkuin
peläten omia sanojansa, hän sanoi muitta mutkitta:
— Väisänen pyysi minua puhumaan sinulle puolestansa. Hän pyytää sinua
vaimoksensa.
Hertta oli niin omissa ajatuksissansa, ettei hän heti käsittänyt
isän sanoja. Ne tulivat niin äkkiä ja odottamatta. Ensi hetkessä
ne kammoksuttivat häntä, mutta jo seuraavassa ne tuntuivat
hullunkurisilta. Hertta purskahti heleään nauruun.
Kapteeni ei ollut kuullut Hertan ennen niin iloisesti nauravan. Hän
oli odottanut kiivaita sanoja, ja siksipä tuo nauru sai hänet aivan
ymmälle. Ja vastustamattomalla voimalla se tarttui häneen itseensäkin.
— Isä, sanoi Hertta yhä nauraen ja pyyhkien silmiänsä, — kuinka
hullunkurista. Voitko sinä ajatella minua Väisäsen rouvana?
Kapteenin täytyi taaskin nauraa. Olihan se hänestä itsestäänkin
ensimältä tuntunut mahdottomalta. Mutta sitten hän tuli taaskin
vakavaksi. Hän koetti selittää Hertalle Väisäsen hyviä ominaisuuksia,
hän oli niitä tulevaisuuden miehiä, jotka vielä maailmalle
osoittaisivat, mihin he kelpaisivat. Ja ennen kaikkea hän oli kelpo
mies.
Kun Hertta huomasi kapteenin olevan tosissansa, tuli hänkin vakavaksi.
Miksikähän isä piti Väisäsen puolia, mikähän syy hänellä saattoi olla
suosia juuri häntä?
— Sano suoraan, isä, miksikä sinä puolustat häntä? Hertan ääni oli
vaativa.
— Enhän minä puolusta, saathan sinä itse päättää. Mitä minun sanani
sitä paitsi merkitsee.
Hertta tunsi pistoksen sydämessänsä. Hän näki edessänsä vanhan miehen,
jonka elämä oli aivan iloton. Hänen kävi sääliksi tuota miestä, sillä
tällä hetkellä hän tunsi, ettei hänkään voinut olla tunteeton, että
hänkin kaipasi hellyyttä ja rakkautta. Oliko Hertta sitä koskaan
hänelle antanut? Oliko hän edes koskaan pannut kysymykseen, mitä hän
saattoi haluta ja toivoa? Hän oli käynyt kuin vieras tuon vanhan,
harmaan miehen, rinnalla, eikä hän edes koskaan ollut koettanut häntä
lähennellä.
Ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan, oli Hammar sanonut.
Hän oli etsinyt ulkoa maailmasta kelle rakkauttansa tuhlata, hän
oli valittanut ettei hänellä ollut ketään jota rakastaa ja jonka
tähden itsensä uhrata ja hän oli unohtanut että täällä, aivan hänen
rinnallansa, oli mies, joka ei muuta odottanut kuin avata sylinsä
tyttärelleen. Isä oli aina ollut hänestä niin kaukana, hän oli ollut
hänelle niin vieras ja karhea, johon hän hienoine käsineen ei ollut
uskaltanut edes koskea.
— Isä, anna minulle anteeksi! Hertta polvistui kapteenin viereen.
Kapteeni siveli tyttärensä mustaa tukkaa. Hänen silmänsä tuntuivat
kosteilta ja sydämen valtasi outo, lämmin tunne. Vuosikymmeniä oli
kulunut siitä, kun hänen rintansa oli lämmöstä laajennut, häneltä
tuo aika oli melkein unohtunut ja hän oli tottunut siihen karheaan
ja kylmään kuoreen, joka vähitellen oli kasvanut hänen sydämensä
ympärille. Kuitenkin hänkin kerran oli ollut nuori, oli rakastanut ja
saanut rakkautta.
— Sinä olet niin äitisi näköinen, Hertta, lausui hän pehmeällä ja
hiljaisella äänellä. — Hän oli vain pienempi sinua. Mutta samat suuret,
syvät silmät ja musta, kiiltävä tukka.
Hertta katsoi kiitollisesti isäänsä. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut
isän puhuvan äidistä..
— Ja nyt sinä kerrot minulle kaikki, isä. Kapteenin kasvoille nousi
puna. Hän ei voinut karttaa tyttärensä tutkivaa, terävää katsetta.
Mutta tuo katse ilmaisi samalla hellyyttä, jota hän ei siinä ennen
ollut tuntenut.
Vähitellen kapteeni sai Hertalle kerrotuksi koko tukalan tilansa.
Hän kertoi miten Väisänen oli tullut hänen luoksensa, kuvaillut
mitä houkuttelevimmalla tavalla "Vesa" yhtiön asioita, puhunut
suurista voitoista ja korkeista koroista. Hän oli antanut houkutella
itsensä liikkeesen, hän oli pannut siihen kiinni kaikki rahansa, oli
velkaantunutkin sen tähden. Ja nyt Väisänen, joka oli hankkinut hänelle
rahoja, oli tullut kiristämään häntä ja oli vaatinut häneltä takaisin
omansa.
Hän oli luvannut odottaa vain yhdellä ehdolla — — — hän oli koettanut
pakoittaa kapteenia suostumaan — — —
Kapteeni ei voinut lopettaa puhettansa. Hänen puoleksi antamat
lupauksensa kasvoivat äkkiä kauhistuttaviksi hänen silmissänsä, hän oli
aikonut uhrata lapsensa pelastaakseen oman asemansa ja kunniansa. Hän
peitti kasvonsa käsiinsä.
Hertta nousi ylös ja astui edes-takaisin huoneessa. Hän ymmärsi nyt
kaikki. Väisäsen taajat käynnit isän luona, hänen imelät ja samalla
viekkaat hymyilynsä ja salavihkaiset kädenpuristuksensa. Mutta hänen
mielestään haihtui kaikki muu, hän näki edessään vain murtuneen miehen,
jota hän hetki sitten oli oppinut säälimään ja rakastamaan. Hän tahtoi
auttaa häntä tavalla tai toisella. Hän uhrautuisi vaikka itsekin, jos
se olisi välttämätöntä.
— Isä, ole huoleti, Hertta siveli hänen harmaita hiuksiansa, — minä
autan sinua, voit luottaa minuun.
Kapteeni ei oikein ymmärtänyt Hertan tarkoitusta. Hän katsoi häntä
silmiin ja sanoi tuskallisesti:
— Ei, en minä sinulta uhrausta tahdo. Jos kadotankin omaisuuteni, niin
en sure sitä itseni tähden, vaan sinun. Mutta kunniani tahdon säilyttää
tahrattomana. — —
Seuraavana päivänä hämärissä istui kapteeni Ek huoneessaan puoleksi
leväten sohvannurkkauksessa. Yksi ainoa yö oli vanhentanut häntä
enemmän kuin monta vuotta. Hän istui kokoonlyyhistyneenä, katse
silmissä oli samentunut ja poskiluut kohonneet korkealle.
— Isä, sanoi Hertta, istahtaen matalalle jakkaralle kapteenin jalkojen
juureen, — kävin kenraali Löfbergin luona. Hän lupasi mennä sinulle
takaukseen. Hän on jalo mies, hänen kaltaisiaan ei ole monta. Hän pyysi
sinua käymään hänen luonaan puhumassa asiasta.
Kapteeni Ek oli ääneti. Hän tunsi omituista liikutusta rinnassansa.
Hiljakseen hän silitteli Hertan päätä. Raskas taakka kohosi hänen
hartioiltansa. Hän pääsisi irti Väisäsestä, eikä hänen tarvitsisi
hävetä tyttärensä edessä.
— Hertta, lapseni, kapteenin ääni oli puoleksi nyyhkyttävä ja hän
ojensi kätensä Herttaa kohti, — voitko antaa minulle anteeksi? Hertta
vaipui isänsä syliin. Hän painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja itki.
Hän ei voinut selittää syytä itkuunsa, hän ei tiennyt, olivatko ne
ilon vai surun kyyneleitä. Mutta ne lämmittivät hänen sydäntänsä ja
sulattivat sitä jääkuorta, joka vuosien kuluessa oli asettunut hänen
rintaansa.
— Lapseni, sinun tähtesi hän tekee tuon uhrauksen, ja sinun tähtesi
minä otan sen vastaan, vaikka se tuntuukin vaikealta.
Tyynnyttyään Hertta rupesi kertomaan kapteenille aikeistansa. Hän
kertoi työstään kenraali Löfbergin luona ja hädästä, joka kaikkialla
väijyi tuhotakseen tuhansia ihmisiä. Hän puhui innokkaasti ja
lämpimästi, puna kohosi hänen poskiinsa ja hänen silmänsä loistivat.
Kapteeni Ek katseli tytärtänsä. Hän oli kaunis istuessaan tuossa hänen
jalkojensa juuressa, katse kääntyneenä häneen. Hänessä oli jotain aivan
vierasta ja outoa, ja samalla tuttua ja omaista.
— Olenko hyvin kiittämätön, isä, jos pyydän että sallit minun lähteä
Soimäelle? Perustaisin siellä kodin pienille lapsille ja koettaisin
tehdä työtä kansan hyväksi. Paljon en tosin voi saada aikaan, mutta
minulla on palava into.
Kapteeni Ek ei voinut kääntää katsettaan Hertan silmistä. Ne puhuivat
vielä selvemmin kuin hänen sanansa, ne pyysivät niin liikuttavasti ja
hartaasti, ettei niitä olisi voinut vastustaa.
— Lähde sinä, lapseni, sanoi hän pehmeällä äänellä. — Tyhjältä koti
tulee tuntumaan, kun olet poissa, mutta en tahdo itseäni ajatella. Ja
tulethan sinä takaisin.
Hertan silmät kyyneltyivät uudestaan ja rinnasta puristautui nyyhkytys.
Olisihan hänen pitänyt iloita, mutta miksikä ilo tuntui nyt katkeralta?
Oliko hänen nyt vaikea jättää tuota kotia, joka aina oli tuntunut
hänestä sitovalta kahleelta, tuota kotia, joka oli ollut niin kylmä, ja
jossa hän oli tuntenut itsensä hyljätyksi ja väärinymmärretyksi? Ehkäpä
hän itse oli ollut kylmä ja ilman rakkautta. Työntänyt luotaan sen,
mikä aina oli ollut hänelle avoinna ja rakkautta tarjoavana.
He istuivat paikoillansa, kunnes huoneessa vallitsi täydellinen pimeys.
Mutta vähitellen pimeän varjot vaalenivat, kuun kirkas valo tunkeutui
huoneesen ja ikkunasta tuikki tähtikirkas taivas.