Hertta istui kenraali Löfbergin työhuoneessa työnsä ääressä. Hän
kirjoitti muistiin mille paikkakunnalle edellisellä viikolla oli
viljaa lähetetty. Kuntia oli toistakymmentä ja hehtomäärä nousi varsin
korkealle.
Antti Hammar oli astunut sisään ja kumartui Hertan olkapään yli
silmäillen kirjaan.
— Mikä siunattu asia että rautatierahti on maksuton, hän sanoi. —
Kuinka suuret summat muuten kuljetukseen menisi.
— Maksaa se sittenkin, kun ei rautateitse pääse perille saakka.
Antti tunsi Hertan hengityksen sivelevän poskeansa. Hän käänsi
katseensa Herttaan, mutta tämä ei sitä huomannut. Hän katsoi vain
suoraan alas työhönsä.
Antti kävi istumaan pöydän ääreen.
— Minulla on teille hyviä uutisia, neiti Ek. Pieni turvattinne on nyt
lastensairaalassa.
Hertta katsoi ylös työstään.
— Entäs äiti?
— Kyllä hän pian parantuu, ei hänellä mitään varsinaista vikaa ole.
Mutta mies kuuluu juopottelevan.
Hertta ojensi Antille paperin.
— Tuossa on kirje neiti Fährlingiltä.
— Onko hän käynyt Soimäellä perustamassa turvakotia?
— Ei, ei vielä. Jos saamme täältä sopivan johtajan, niin hänen ei
tarvitsekkaan lähteä.
Soimäeltä oli tullut pyyntö toimikunnalle turvakodin ja kansankeittiön
perustamisesta ja toimikunta oli päättänyt täyttää heidän
toivomuksensa. Sopivaa henkilöä ei kuitenkaan vielä ollut ilmaantunut
sinne lähtemään.
— Tiedättekö mitä, sanoi Antti äkkiä, — nyt minä tiedän kuka sinne
lähtee. Te sinne lähdette.
Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, niin hän katui jo sanojansa.
Hän tunsi omituisen tyhjyyden hiipivän sydämeensä, pitäisikö
hänen kadottaa Hertta, luopua näistä mieluisista hetkistä hänen
seurassansa? Hänen huomaamattaan ne olivat muodostuneet hänelle melkein
välttämättömäksi tarpeeksi, kuinka hän ilman Herttaa voisi toimeen
tulla?
Mutta Hertta oli kohonnut seisoalleen ja katsoi Anttiin. Hänen silmänsä
kyyneltyivät. Hyvä Jumala, olisiko mahdollista että hänkin saisi
työskennellä kansan hyväksi samoin kuin neiti Fährling ja sisar Cecilia.
Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän nousi ylös ja astui ikkunan
luo ja painoi polttavan päänsä ruutua vasten. Ulkona riehui kova
lumituisku, mutta Hertta tunsi ihmeellisen lämmön virtaavan sydämeensä.
Ehkä häneltä ei sittenkään puuttunut rakkautta ja voimaa.
Hertta kääntyi äkkiä huoneesen päin ja riensi kenraali Löfbergiä
vastaan, joka seisoi ovella.
— Sanokaa että minä saan lähteä.
Kenraali hymyili ja tarttui Hertan molempiin käsiin.
— Soimäellekö? Mutta mitä luulette isänne siihen sanovan?
Hertan kädet painuivat voimattomina alas ja innostus hänen katseessaan
sammui. Isän hän oli kokonaan unohtanut. Hän oli tahtonut uhrata
elämänsä toisille, työskennellä kansan hyväksi, mutta mikä tuo hänen
halunsa oikeastaan oli ollut? Itsekkäisyyttäkö vain?
Antti oli jännityksellä seurannut Hertan liikkeitä. Hän ei tiennyt
itsekään mitä hän olisi tahtonut tehdä, epämääräinen tunne pakoitti
häntä vain lohduttamaan ja auttamaan. Hän aikoi juuri nousta
tuoliltansa, kun hän tunsi pehmeät käsivarret kaulassansa.
Puna kohosi hänen poskillensa, hänen oli mahdoton heti ajatuksiaan
selvittää. Olisiko todellakin, — ah, Ellihän se oli, joka hänen
huomaamattaan oli hiipinyt huoneesen ja kietonut kätensä hänen
kaulaansa. Hän oli hienossa seurustelupuvussa.
— Minnekä nyt, pikku hiiri? Antin ääni oli epävarma, mutta hän koetti
peittää hämmennystään.
— Elsan luo. Siellä on vieraita.
Antin mieli kävi äkkiä katkeraksi. Alituisesti Elli oli kutsuttu
Taubelle, nyt vasta se hänelle selvisi. Ja hänet valtasi halu pidättää
Elliä sieltä. Siitä oli niin pitkä aika kun hän viimeksi oli kahden
Ellin kanssa istunut, leikkinyt hänen kanssaan ja hyväillyt häntä. Ja
hän kaipasi äkkiä hänen suutelojansa.
— Jää kotiin täksi illaksi, Elli. Minulla on vapaa ilta.
Ellin kädet irtaantuivat Antin kaulasta.
— Olenhan minä kutsuttu, kuinka minä voisin.
— Soita ettet tule.
Mutta Elliä ei ehdotus miellyttänyt. Hän veti suunsa nyrpälleen,
niinkuin lapsi, joka ei saa mitä hänen mielensä tekee.
— Sinä et koskaan suo minulle mitään iloa. Milloin en saisi tanssia,
milloin en pääsisi viattomiin kutsuihinkaan Elsan luo.
— Voitko sinä sanoa, Elli, etten minä suo sinulle mitään iloa? Antti
katsoi vakavasti Elliä silmiin. — Sitä paitsi nuo taajat kutsut Elsan
luona eivät tunnu oikein viattomilta. Luutnantti Tauben käytös ei
miellytä minua.
Ellin katse painui maahan.
— Ainakin hän on paljoa kohteliaampi ja hauskempi kuin sinä, sanoi hän
äkkiä uhkamielisesti.
— Mene sitten hänen luoksensa. Antin ääni oli kiivas, mutta jo
seuraavassa hetkessä hän katui sanojansa. Mutta ennenkuin hän ehti
sanoa sen enempää, oli Elli jo kadonnut huoneesta.
Antti jäi yksin seisomaan huoneesen. Hän itsekö tuon kovan, rakkautta
puuttuvan sanan oli lausunut? Hän, jolle aina oli vain ystävyyttä
osoitettu. Mutta hänen olonsa viime aikoina oli käynyt niin
tuskalliseksi. Jokin selittämätön voima hänen rinnassansa työskenteli
hänen itsensä tahtomatta. Alun pitäin se oli hiipinyt hänen luoksensa
yön unelmissa ja hämärän haaveissa ja se oli kuiskannut hänen korvaansa
sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, eikä tahtonut ymmärtää. Mutta päivä
päivältä sen salaperäisyys haihtui ja tänä iltana, juuri, tässä, se
peittelemättömässä alastomuudessaan astui hänen eteensä.
Hän ei rakastanut enää Elliä, hän rakasti toista.
Mutta samalla kuin tuo ajatus hänelle selvisi, kauhistui hän sitä.
Elliin hän oli kiinnitetty tuhansilla siteillä, sidottu tähän kotiin
ja tähän ympäristöön kiitollisuuden tunteilla ja pojan vilpittömällä
rakkaudella. Hänellä ei ollut oikeutta katkaista näitä siteitä eikä
sydäntä osoittautua kiittämättömäksi hyväntekijäänsä kohtaan. Hän
koettaisi voittaa tuon vieraan voiman, joka uhkasi tukahduttaa Ellin
kuvan hänen sydämessänsä. Ja hän karkoittaisi nuo unelmat, jotka
hurmaavina koettivat kietoa hänet pauloihinsa.