— Saammeko tänään päivällistä, Eva? kysyi kenraali Löfberg astuessaan
ruokasaliin ja katsoessaan kelloa.
Rouva Löfberg näytti tuskaantuneelta. Hänellä oli juuri ollut
ompeluseura koolla ja hän kääri kokoon töitä, jotka olivat levällään
pöydällä.
— Aivan heti, sanoi hän kärsimättömästi. — Mutta voinko minä sille
mitään, jos päivällinen viivähtääkin. Itsehän sinä olet pannut nämät
hommat niskoilleni.
— Enhän minä sinua moiti, Eva. Kenraali hyväili rouvaansa. — Neiti Ek
tulee vain heti paikalla ja minulla on työtä hänen kanssansa.
— Nuo iankaikkiset hätäaputoimet! Ne ovat mullistaneet koko kotimme, ei
täällä enää muusta puhuta, eikä muuta ajatella. Joka askeleeni kolahtaa
hätäaputoimiin. Minä olen niin väsynyt ja kyllästynyt.
— Mutta etkö myönnä, että olemme saaneet paljon aikaan? Ensiksikin
vilja- ja vaatelähetykset moneen eri kuntaan. Ja sitten työkoulut,
turvakodit ja keittiöt. Ja yhä useampia aiomme perustaa. Olen varma
siitä, etteivät nuo toimenpiteet ole turhat. Tänäänkin sain kirjeen
Vaaralammelta. He kiittävät siitä avusta, jonka kunta on saanut ja
varsinkin sisar Cecilian työ on ollut siellä siunausta tuottava. Ja
mitä sanot neiti Fährlingistä, joka omilla varoillaan on perustanut
turvakodin 20 lapselle? Keskuskomitea on pyytänyt häntä laajentamaan
kotia niin suureksi, että siinä olisi tilaa 40 lapselle. Uudet turvatit
tietysti keskuskomitea kustantaa.
— Neiti Fährling on aina ollut hiukan omituinen.
— Onko se omituista, jos hän tekee suurempia uhrauksia, kuin mihin
meidän sivistyneet naiset tavallisesti ovat tottuneet?
— En todellakaan ymmärrä mitä sinä meiltä vielä vaatisit. Viikkokausiin
emme ole tehneet muuta kuin juosseet talosta taloon rahoja keräämässä
ja ommelleet vaatteita kerjäläiskakaroille. Olisi meillä parempaakin
tekemistä ollut.
— Tosiaankin, mitä tekemistä teillä on! Käytte huveissa ja
tanssiaisissa ja vaivaatte päätänne viimeisillä muodeilla! Rahoja te
osaatte tuhlata, mutta mitään hyödyllistä te ette tee. Mutta minä
sanon, siitä on loppu tehtävä. Sinulla ei ole oikeutta käydä silkissä
ja sametissa, kun kansalta puuttuu leipäkin. Sinun täytyy oppia
säästämään ja ajattelemaan muitakin kuin vaan omaa itseäsi.
Kenraali oli kiihkoissaan. Rouva Löfberg ei ollut tottunut näkemään
miestään sellaisessa mielentilassa ja hän seisoi siinä aivan
hämmästyneenä, tietämättä mitä sanoa. Hänen tavalliset aseensa,
pilkallinen hymy ja ivalliset sanat, olivat kadottaneet voimansa. Hän
tunsi jotain nyyhkytyksen tapaista kurkussansa, hän, tuo kopea rouva,
joka oli melkein kyyneleet unohtanut, turvautui nenäliinaansa ja painoi
sen kosteita silmiään vasten.
Kenraali astui hänen luoksensa huomatessaan hänen liikutuksensa.
— Eva, suo anteeksi kiivauteni. Äänen sävy oli lempeä.
Rouva Löfberg tunsi jälleen seisovansa lujalla pohjalla.
— Mitäpä sinä välittäisit meidän tarpeistamme, kun vain saat rakkaille
talonpojillesi hyvät päivät.
Hänen säännöllisistä nuorekkaista kasvoistaan oli pieninkin liikutuksen
jälki kadonnut.
Kenraali Löfberg kohotti olkapäitään ja hänen kasvonsa synkistyivät
uudelleen.
— Siinä sitä taas ollaan. Sinä et ole koskaan voinut ymmärtää minua ja
minun harrastuksiani. Etkä sinä ole koskaan tahtonutkaan minua ymmärtää.