Oli kirkas ja kaunis aamupäivä. Rouva Taube istui reessä muhkeaan
turkkiinsa kääriytyneenä. Hertta Ek oli hänen rinnallaan. Kulkuset
kilisivät ja kepeästi reki kiiti katua pitkin.
He eivät vaihtaneet montakaan sanaa, he nauttivat vain raittiista
ilmasta, joka tulvimalla tulvi heidän keuhkoihinsa.
Reen nopea kulku hiljeni heidän tullessaan pitkälle sillalle. Sillan
molemmin puolin avautui sileä jääkenttä, toisella puolella pojat
luistelivat, toisella jää oli vielä heikkoa ja sillan alla kulki virta
mustana ja kahlehtimatta. Kaupungin vanhalta tullilta he kääntyivät
oikeanpuoliselle viertotielle, jonka sivukäytävällä liikkui taaja
kansanjoukko. Ne olivat tehtaan työntekijöitä kaikki, jotka läksivät
ruokatunnillensa kotiin.
— Miten kalpeat ja laihat nuo ihmisraukat ovat, sanoi Hertta katsellen
heitä myötätuntoisuudella. — Kyllä heissä tuntuvat raskaan työn jäljet.
— Katsohan tuota naistakin, sanoi rouva Taube, osoittaen nuorta
vaimoa vanhan miehen rinnalla, — kuinka välinpitämättömältä ja
väsähtäneeltä hän näyttää. Ja tuo nuori mies, joka on ennenaikojaan
tullut köyryselkäiseksi. Kyllä ruumiillinen, raskas työ tekee ihmiset
vanhoiksi.
Hertta ei voinut kääntää katsettaan tuosta pitkästä jonosta. Hän näki
joukossa lapsia, jotka näyttivät pysähtyneen kesken kasvamistaan.
Kädet ja jalat olivat suhteettoman suuret ja kasvot olivat vanhenneet
ennenkuin nuoruuden tuoreus oli niihin ehtinyt.
Tosin heiltä ei leipä puuttunut. Olihan heillä kullakin työnsä ja
ansionsa. Mutta puuttuihan heiltä sittenkin kaikki muu. Kaikki se
mitä hän ja niin monet muut hänen kanssansa olivat tottuneet pitämään
elämän välttämättömyytenä. Kaikki se, mikä kevensi väsynyttä mieltä ja
sulostutti elämän.
Tie kääntyi nyt vasemmalle leveältä viertotieltä. Talot kapean ja
epätasaisen tien molemmin puolin olivat matalat ja ränstyneet.
Ikkunoissa ei ollut kaihtimia ja pihoilla vallitsi epäjärjestys ja
siivottomuus. Se oli köyhimmän työväestön asuinpaikka.
Rouva Taube ja Hertta astuivat ulos reestä ja käskivät ajurin odottaa.
Repaleisia lapsia kokoontui portille ja katsoa tuijottivat tulijoihin.
Rouva Taube puhutteli erästä poikaa ja kysyi työmies Puolakkaa. Poika
ei vastannut mitään.
He astuivat portista sisään. Pihanpuolella oli kaksi ovea, portaat
olivat jäiset ja liukkaat. He kolkuttivat ensimäistä ovea. Kun
ei vastausta kuulunut, avasivat he oven. Takan ääressä seisoi
keski-ikäinen nainen hämmentämässä pataa. Rouva Taube uudisti
kysymyksensä.
Nainen katsahti tulijoihin. Hänen katseensa siveli rouva Tauben
lämmintä, komeaa turkkia ja pysähtyi uutuuttaan kiiltäviin
päällyskenkiin. Vaimo pudisti päätänsä.
— Puolakka? Olisiko se perheellinen mies?
Ja nopeasti hän alkoi kertoa kuka missäkin huoneessa asui.
— Tässä vastapäätä, porstuan toisella puolella asuu vanha pariskunta.
Vaimo on sokea ja mies käy kaupitsemassa harjoja. Heitäkö rouva hakee?
Huonosti he elävät, kyllä olisivat avun tarpeessa. Heidän vieressään
asuu nuori pariskunta; mies on muurari; viikolla hän putosi alas
telineiltä, ehkä rouva on kuullut, seisoihan se lehdissä. He veivät
hänet klinikkaan. Vaimo parka on viimeisillään, tietäähän sen millainen
elämä silloin on. Ja tuolla toisella puolella — — —
Vaimo puhui lakkaamatta, antamatta itseään häiritä. Hän tunsi kaikki
koko talossa ja monet naapuritalotkin, itse hän oli leski ja piti
nuoria miehiä ruuassa ja kortteerissa. Ajat olivat kalliit ja rahat
tiukalla, mutta elihän sitä sentään päivästä toiseen.
Vaimon katse ei miellyttänyt Herttaa. Se ei ollut suora ja avonainen.
Ja suun ympärillä oli omituinen piirre; puoleksi hymyä, puoleksi tuskaa.
— Rouva on hyvä vaan ja menee tuohon toiseen rappuun, kyllä siellä
pitäisi olla mies, joka vast'ikään tuli maalta työn hakuun. Mutta turha
hänen oli tulla, ei täällä työtä kaikille riitä.
He läksivät pois hyvillänsä kun pääsivät erilleen tuosta suulaasta
eukosta. Toisista portaista he löysivätkin miehen, joka oli juuri
ulosmenossa, mutta tavatessaan naiset, hän pyysi heitä astumaan sisään.
Huone oli melkein tyhjä. Ikkunan luona pieni pöytä ja sen edessä
horjuva tuoli. Nurkassa vuode, jossa joku lepäsi rääsyjen alla.
— Tulin puhumaan teidän kanssanne, rouva Taube pysähtyi keskelle
lattiaa. — Te voitte saada halonhakkuuta meillä toistaiseksi,
kunnes saatte sopivampaa työtä. Koetan hankkia teille halonhakkuuta
muualtakin. Ja tässä olisi teille takki, ettehän te noissa ryysyissä
voi olla. Mutta oletteko te raitis mies? Rouva Tauben katse kiintyi
viinapulloon, joka seisoi ikkunalla.
— En minä, hyvä rouva, juo, mistä sitä viinaan rahaa saisi, kun ei ole
leipäänkään. Jos minä edes olisin yksin kärsimässä, mutta vaimo ja
lapset, joilla ei ole mitään. Se on isännän, tuo pullo tuossa.
— Ei sekään juo, kuului naisen valittava ääni vuoteesta. — Mutta kun
minä en kykene ruokaa keittämään, niin pitäähän hänen saada jotakin
lämmittävää kuivan kannikan lisäksi.
— Mikä teitä vaivaa? Rouva Taube astui lähemmäksi.
— Siitä saakka kun sain tämän pienen, vaimo näytti likaista kääröä
vieressänsä, — olen ollut kovin heikko. En kykene mihinkään. Ja
lapsikin on kipeä, se huutaa yöt päivät.
Rouva Taube katseli pientä kääröä. Se oli parin kuukauden vanha
poikalapsi, mutta niin laiha ja heikko, että olisi voinut luulla sitä
parin viikon vanhaksi. Pää ja kasvot olivat ruvessa, ilkeän ihotaudin
vallassa.
— Teidän pitäisi saada lapsenne sairashuoneesen, sanoi rouva Taube.
— Kukapa sen sinne toimittaa. Kuka köyhän lasta säälii? Ei kukaan muu
kuin Jumala. Hän sen aikanaan korjaa.
— Koetan tehdä minkä voin, sanoi rouva Taube.
— Ja te, Puolakka, te tulette huomenna työhön. Tuumimme sitten jotain
lastennekin puolesta.
Rouva Taube ja Hertta läksivät pois. Ummehtunut ilma huoneessa kävi
aivan sietämättömäksi. He ajoivat samaa tietä takaisin, kuin olivat
tulleetkin.
— Eikö tohtori Hammar voisi toimittaa tuota lapsiraukkaa sairaalaan,
sanoi Hertta. — Hän on parasta aikaa lasten-osastolla.
— Aioin juuri neuvotella hänen kanssansa. Jotain apua on heille
hankittava.
Heidän tullessaan keskikaupungille, oli kaupungin hienosto juuri
kävelyllään. Naiset käyskentelivät katukäytävällä turkkireunuksisissa
sirkkeleissään. Hattuhöyhenet huojuivat tuulenhengessä ja suut
hymyilivät. Kenoselkäiset upseerit kilisyttivät kannuksiansa,
ja nuorten virkamiesten kepit heiluivat huolettomasti ilmassa.
Olihan vihdoinkin kirkas talvipäivä, puut helmeilivät härmässä ja
turkinkaulukset suojelivat arkoja korvalehtiä pakkaselta.