Puoliyö oli jo kulunut, kun Hertta astui kotiinsa. Kotiportilla hän
näki tulta isänsä ikkunasta. Isä oli siis vielä ylhäällä, ja jos hän ei
erehtynyt, niin istui Väisänen hänen toverinansa pöydän toisessa päässä.
Hän koetti hiipiä huoneesensa niin hiljaa kuin mahdollista, mutta
Väisänen kuuli eteisen oven avautuvan.
— Hertta neiti tulee kotiin, hän sanoi astuen eteiseen ja tarjosi
kätensä tutunomaisesti. — Oliko hauska tanssiaisissa?
— Hertta, kuului kapteenin ääni.
Hertta astui sisään. Tupakan savusta huone oli aivan harmaana ja ilma
tuntui painostavalta.
— Istuhan tänne, tyttöseni, me juuri puhelimme sinusta. Saitko paljon
tanssia?
— En tanssinut yhtään.
— Merkillinen tyttö, kapteeni kääntyi Väisäsen puoleen, — ei häntä
huvita mikään, mikä muita nuoria. Mitä jos lähettäisimme hänet ulos
maailmaan huvittelemaan?
Hertta, joka oli kuunnellut vain puolella korvalla, säpsähti äkkiä.
Mistä tuo huolenpito nyt johtui, eihän isä ennen ollut kysellyt hänen
huvejansa. Hän aikoi lähteä huoneesensa, mutta kapteeni pidätti häntä.
— Älä lähde, meillä on sinun kanssasi hiukan puhuttavaa. Olen ajatellut
että saat uudella vuodella lähteä ulkomaille, herra Väisänen on
ystävällisesti lupautunut matkatoveriksi. Voit lähteä Sveitsiin tai
Pariisiin, minne mielemmin vain haluat.
Hertta katsoi yhä enenevällä hämmästyksellä isäänsä.
— En minä halua minnekään, en ainakaan ulkomaille. Ja herra Väisäsenkö
seurassa?
— No, hyvä lapsi, mitä kummaa siinä on. Hän on minun läheinen ystäväni,
ja hän lähtee sinne joka tapauksessa.
Väisänen oli koko ajan ollut ääneti, mutta terävillä silmillään hän
seurasi pienintäkin ilmeen vivahdusta Hertan kasvoissa. Hän näytti niin
itsetietoiselta ja varmalta omasta asiastansa.
Hertta ei tiennyt mitä sanoa.
— Isä, on jo niin myöhäistä, ja minua väsyttää. Voimmehan keskustella
siitä toiste. Hyvää yötä.
Hän ojensi kätensä Väisäselle, joka tarttui kiihkeästi siihen ja
suuteli sitä. Puna kohosi Hertan poskille, suun ympärille ilmaantui
jäykkä piirre ja nyökäyttäen päätä isälleen hän poistui huoneesta.
— Sinä pysyt siis sanassasi, Väisänen, kysyi kapteeni Hertan mentyä.
— Pysyn tietenkin, sillä ehdolla kuin jo mainitsin. Koetan järjestää
asiani toisella tavalla.
— Mutta jos Hertta ei suostu. Hän on niin omapäinen ja pakoittaa en voi.
— Siitä sinun on huoli pidettävä. Kyllä hän suostuu, jos oikein asian
selität. Eihän hän voi tahtoa sinun perikatoasi.
Huonot ajat olivat vaikuttaneet kapteeninkin raha-asioihin. Hän oli
kerännyt itselleen vähäisen omaisuuden ja asettuessaan kaupunkiin, hän
oli ostanut itselleen talon. Väisäsen kehoituksesta hän oli hankkinut
osakkeita "Vesa" yhtiössä, joka hyvänä raha-aikana oli perustettu
halkojen vientiä varten Pietariin. Yritys oli ollut erittäin lupaava ja
kapteeni oli ottanut suuremman lainankin, voidakseen lunastaa kaikki
hänelle tarjona olleet osakkaat. Mutta huono aika oli tullut juuri
silloin kun yhtiöstä toivottiin suuria osinkoja. Kapteeni oli pulassaan
kääntynyt Väisäsen puoleen ja Väisänen oli hänelle lainannut rahoja,
joskin korkealla korolla.
Väisänen oli jo edeltäpäin nähnyt mikä vaara kapteenia uhkasi.
Mutta tuo rahapula oli hänelle vain mieleen. Hän toivoi itse siitä
hyötyvänsä, hän halusi saada omaksensa kapteenin talon, joka asemansa
puolesta oli aivan erinomainen. Mielikuvituksessaan hän oli jo nähnyt
viisikerroksisen kivitalon kohoavan entisen sijalle ja kuvitellut
itseään sen omistajana.
Hän oli tarjoutunut ostamaan taloa, kun kapteeni oli kireitä aikoja
valitellut. Mutta kauppahinnasta he eivät voineet sopia. Silloin oli
Väisäsen mieleen juolahtanut toinen tuuma. Hän päätti naida Hertan,
olihan hän sievä tyttö, joskin hiukan kopea, ja talon hän saisi aivan
kaupantekijäisiksi. Samalla Hertta aukaisisi hänelle tien korkeampiin
piireihin, ainoa mikä häneltä nykyisessä asemassaan vielä puuttui.
Ja saadakseen aikeensa onnistumaan, hän oli mielestään keksinyt
erinomaisen keinon. Hän pyysi kapteenilta Herttaa vaimoksensa. Hän
sanoi rakastavansa häntä ja katselleensa häntä jo kauan.
Mutta kapteeni oli nauranut hänen aikeillensa, eikä ottanut niitä
todeksi. Silloin Väisäsen kelloon tuli toinen ääni. Hän sanoi
välttämättä tarvitsevansa rahoja ja pyysi kapteenin määrä-ajan kuluttua
maksamaan hänelle velkansa takaisin.
Kapteenin epätoivo ja tuska ei liikuttanut Väisästä vähintäkään. Hän
oli sen jo edeltäpäin arvannut, mutta hänellä oli valtit käsissänsä. Ja
yhä julkeammaksi hän kävi vaatimuksessansa.
Kapteeni oli vihdoin luvannut puhua Hertan kanssa ja koettaa välittää
asiaa. Tosin hän olisi toivonut Hertalle toisellaisen miehen, olihan
Hertta saanut hyvän kasvatuksen, hän olisi kelvannut vaikka kuinka
hienosukuiselle herralle. Mutta olihan Väisänenkin kelpo mies, kyllä
hän vaimonsa jaksaisi elättää. Ja mitä kauemmin hän asiata tuumi,
sitä edullisemmaksi se hänestä muuttui. Ja vihdoin hän tuli niin
sokaistuksi, että hän mielestään ajatteli vain tyttärensä onnea
päättäessään kehoittaa häntä suostumaan.