Oli kolmas joulupäivä. Senaattori Taubeh komea, laaja asunto oli
kirkkaasti valaistu. Sali, jonka lattia kiilsi kuin jäänpinta, oli
varta vasten tanssiin järjestetty. Sohvat ja tuolit seisoivat jäykissä
riveissä pitkin seiniä, flyygeli oli oven suuhun työnnetty ja kasvit
nostetut toisiin huoneihin.
Senaattori Taube asteli kädet selän takana vitkalleen huoneesta
huoneesen ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Häntä huvittivat pienet
kemut näin joulun aikana, hän piti nuorisosta, heidän iloisista
kasvoistaan ja sulavista liikkeistään. Jo usean vuoden kuluessa oli
hänen tyttärensä syntymäpäivää vietetty tanssiaisilla. Ensi alku oli
ollut hyvin vaatimaton — tanssihaluiset nuoret olivat vain koulutyttöjä
ja lyseolaisia ja senaattori itse ei ollut vielä kohonnut nykyiseen
korkeaan asemaansa. Mutta vuosi vuodelta vaatimukset olivat kasvaneet
yhdessä nuorten kanssa.
Rouva Taube kiiruhti punakkana ja niin nopeasti kuin hänen lihavuutensa
salli, miehensä luo.
— Rakas ystävä, hän sanoi läähättäen, — kyökissä on mies apua
pyytämässä. En tunne häntä, mutta hän näyttää niin kurjalta. Hän sanoo
tulleensa jalan kuinka kaukaa, jostain pohjoisesta pitäjästä.
Senaattori Taube näytti kärsimättömältä.
— Kuka heistä tietää. He osaavat kaikki niin erinomaisesti
teeskennellä. Anna hänelle lippu Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Ei
minulla nyt ole aikaa, kun vieraat juuri ovat tulossa.
Rouva Taube kiiruhti takaisin kyökkiin. Oven suussa seisoi laiha,
kelmeä mies. Vaikka hän olikin vielä nuori, niin hänen poskensa olivat
kuopille painuneet ja ihon väri oli aivan harmaa. Takki oli repaleinen
ja saappaat niin huonot, että tuskin jalassa pysyivät.
— Ei meillä nyt ole aikaa, mutta tuosta saatte lipun
Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Sieltä he antavat työtä ja apua.
— Hyvä rouva, mitä minä siellä. Kävin jo kerran ja sain koko päivän
odottaa vuoroani. Ja kun vihdoin pääsin puhumaan asiaani, niin
lupasivat ensin ottaa selkoa minusta, sanoivat tulevansa kotiin
katsomaan, tarvitsisinko apua. Siitä on jo kaksi viikkoa, eivätkä he
vieläkään ole käyneet.
— Avunhakijoita on niin paljon, että yhdistyksen on vaikea ehtiä
heti kaikkien luo. Ja sitä paitse he ensi sijassa auttavat omia
paikkakuntalaisia. Mutta minä käyn huomenna teitä katsomassa.
Mies kääntyi ovea kohti, mutta loi vielä pitkän katseen rouva Taubeen.
Se oli niin rukoileva, ja samalla epäluuloinen. Rouva Taube tunsi
pistoksen sydämessään, olisiko hän ollut liian kova tuolle miehelle,
hän olisi ehkä todellakin ansainnut apua. Hän aikoi kutsua hänet
takaisin, antaa hänelle ruokaa, hän ehkä ei ollut syönyt koko päivään,
mutta mies vetäisi jo oven kiinni jälkeensä, ennenkuin rouva Taube oli
ennättänyt mitään tehdä.
— Malin, missä ihmeessä sinä viivyt, sali oli jo täynnä vieraita.
Hän kuuli miehensä äänen kyökin ovelta ja hän kiiruhti sisään. Olihan
hän luvannut käydä huomenna häntä katsomassa, voisihan hän silloin
korvata minkä nyt oli laiminlyönyt.
Mutta hän ei sittenkään saanut rauhaa tuolta mieheltä. Hän koetti
hillitä mieltänsä, voidakseen olla kohtelias ja ystävällinen
vierailleen, mutta hän ei voinut yhtyä toisten iloiseen puheluun eikä
hilpeään nauruun. Valo ja vaaleat puvut kiusasivat häntä, hän oli
vaivattu kaikesta komeudesta ja turhuudesta ympärillään, eikä vähimmin
tyttärestään, joka puvullaan voitti kaikki toiset.
Luonnostaan rouva Taube oli kaikkea ylellisyyttä vastaan. Hän oli
kasvanut yksinkertaisissa oloissa ja saanut varhain tottua työhön.
Mutta jouduttuaan naimisiin, hän oli tullut ikäänkuin uuteen
ilmakehään, joka uhkasi kumota ne mielipiteet ja sen elämänkäsityksen,
jonka hän kasvatuksensa kautta oli saanut. Hänen miehensä oli kasvanut
rikkaassa kodissa, hän oli tottunut ylellisyyteen ja turhamaisuuteen ja
senaattoriksi tultuaan hän tahtoi myös elää asemansa mukaan.
Elsa oli aivan isäänsä. Yhä enenevällä huolella rouva Taube näki
tytön harrastusten kääntyvän kaikkeen ulkonaiseen. Ja hän näki
oman vaikutuksensa häviävän aivan mitättömiin, sillä silmittömässä
ihastuksessaan isä ei voinut tyttäreltä mitään kieltää.
Soitto oli jo alkanut. Rouva Taube saattoi budoariinsa muutamia
vanhempia rouvia, talon läheisimpiä tuttavia ja heidän seuraansa
isäntäkin vieraineen liittyi. Nuoret neitoset istuivat seinävierustalla
juhlallisessa odotuksessa. Herrat seisoivat senaattorin etuhuoneen
ovella, he vetivät hansikkaita käsiinsä ja antoivat katseittensa kulkea
seinävierustaa pitkin. Etumaisimpana oli senaattorin veljenpoika,
luutnantti Taube, joka oli saapunut kaupunkiin virkalomallensa. Hän
astui nyt yli lattian, kannukset helisivät hänen kulkiessansa ja hänen
saappaansa kiilsivät. Hän kumarsi talon tyttärelle, joka hymyillen
nojautui hänen käsivarteensa ja antoi viedä itsensä tanssin pyörteesen.
Iltaa oli kappale kulunut, kun Hertta Ek astui salin ovelle. Hänen
silmänsä etsi emäntää, mutta kun hän ei häntä mistään keksinyt, niin
hän jäi arasti ovenpieleen seisomaan. Hän seisoi siinä silmät maahan
luotuina, omiin mietteihinsä vaipuneena. Hänen yksinkertainen tumma
pukunsa erosi niin jyrkästi koko hänen ympäristöstänsä, samoin kuin
hänen kasvojensa vakava ilme ei ollut sopusoinnussa toisten ilosta
hehkuvien kasvojen kanssa.
— Neiti Ek, kuuli hän äänen vieressänsä. — Ettekö tanssi? No sallikaa
sitten että vien teidät rauhallisempaan paikkaan.
Antti Hammar tarjosi käsivartensa Hertalle ja he astuivat Elsan
huoneesen, joka oli aivan tyhjä.
— Te olette tänään ollut niin näkymätön, sanoi Hertta, heidän
istuessaan matalalle sohvalle.
— Olen ollut kovassa työssä koko päivän. En olisi oikeastaan tännekään
ehtinyt.
Melkein joka päivä he olivat tavanneet toisensa kenraali Löfbergin
luona. Ensi alussa Antti oli vain pikimältään pistäytynyt kenraalin
huoneesen, jossa Hertta pöytänsä ääressä työskenteli, mutta päivä
päivältä hän oli viipynyt yhä kauemmin. Hän innostui yhä enemmän
toimikunnan työhön, hän tiedusteli mitä kulloinkin oli tekeillä ja otti
osaa neuvotteluihinkin. Vähitellen Hertta tottuikin hänen puoleensa
kääntymään, kun hän tarvitsi apua työssänsä. Ja siten heidän välilleen
oli syntynyt tuttavallinen suhde, kuin kahden toverin, joita yhteinen
asia innostaa ja joille se tarjoo loppumattomia keskustelun aiheita.
— Mitä teillä tänään oli esillä? kyseli Antti Hertalta. — Onko tullut
uusia tietoja hätämailta?
— Sisar Cecilia kirjoitti Vaaralammelta. Teidän pitää lukea se kirje.
Hän kertoo keittiössä käyvän neljä- jopa viisikymmentä ruokavierasta
päivittäin, sekä aikuisia että lapsia. Suureksi siunaukseksi nuo
kansankeittiöt näyttävät olevan, kun varat vain myöntäisivät useampia
perustamaan.
— Se olikin suurenmoinen lahjoitus, jonka hätäaputoimikunta sai rouva
Aberlingiltä. Täytyy oikein ihmetellä että ulkomaalainen osoittaa niin
paljon myötätuntoisuutta kansalle, johon hän vain kesäisenä aikana on
tutustunut.
— Niin, hän se kokonaan kustantaa Vaaralammen kansankeittiön. Me
lähetimme sinne vaatteita ennen joulua. Sisar Cecilia sanoo jaelleensa
jo kaikki, ja tarvitsevansa vieläkin enemmän. Hän kuvailee kurjuutta
aivan sydäntäsärkevällä tavalla.
— Useampien naisten pitäisi seurata neiti Fährlingin esimerkkiä ja
lähteä hädänalaisille seuduille. He voisivat epäilemättä tehdä siellä
paljon hyvää.
— Sitä kenraali Löfbergkin sanoo. Mutta kaikki eivät ole yhtä
voimakkaat luonteeltaan ja rohkeat kuin neiti Fährling.
— Ei siihen tarvita kuin hiukan hyvää tahtoa ja rakkautta. Mutta sitä
ei jokaisella ole.
Hertta vaipui mietteihinsä. Olihan hänkin tuollaista työalaa
haaveillut, eikä mikään olisi häntä lähtemästäkään estänyt. Ei kukaan
häntä täällä tarvinnut eikä kaivannut. Ja kuitenkin hän epäröi, eikä
voinut lopullista päätöstä tehdä. Puuttuiko häneltä ehkä rohkeutta, vai
eikö hänen harrastuksensa asiaan olisi ollut todellinen?
— Te näytätte niin väsyneeltä, neiti Ek. Te olette liian ahkera ja
innokas työssänne.
— En minä ole väsynyt. Harvoin olen tuntenut sellaista työintoa kuin
nyt. Mutta tämä työ ei yksin tyydytä minua, vaikka nuo tunnit kenraali
Löfbergin luona ovatkin minulle oikeita juhlahetkiä. Minä tahtoisin
vieläkin tuntuvammin tarttua työhön.
— Mutta onhan teillä kotinnekin. Tarvitaanhan sielläkin teidän
voimianne.
— Oi, älkää puhuko minulle kodistani. Minä olen siellä enemmän yksin
kuin ulkona maailmassa, jossa ainakin joskus voi tavata ymmärtävän
sielun.
— Ajatelkaa kotia, sanoi Hertta hetken kuluttua, — ilman mitään
lämmittävää tunnetta, ilman äidin ohjaavaa kättä. Kun minä katselen
noita nuoria tyttöjä, niin minun käy heitä niin äärettömän kateeksi.
Heille elämä aina hymyilee, jota vastoin minulle — mitä iloa minulla
voisi olla — —
— Te olette katkera, neiti Ek. Ettekö usko että moni on saanut
viettää vieläkin valottomampaa nuoruutta kuin te? On saanut taistella
toimeentulonsa puolesta, ja saanut kärsiä hairahdusten vuoksi, joihin
itse on ollut aivan syytön.
— Uskon sen kyllä. Mutta sen sijaan voi lohdutus olla kahta kalliimpi,
kun sen vihdoin on saanut. Onhan esimerkiksi teilläkin Elli, joka
pienellä kädellään poistaa kaikki teidän huolenne.
— Te olette niin ivallinen. Jos te tietäisitte mikä rakkaus on, niin te
myös puhuisitte toisin.
— Rakkausko? Se on utukuva, jota kaikki ihmiset ajavat takaa, mutta
saavutettuaan sen, se haihtuu heiltä käsiin.
— Te herätätte ihmetystäni, neiti Ek.
— Ihmetyttääkö se teitä, että nuorelta naiselta elämä jo on ehtinyt
riistää kaikki unelmat? Uneksinhan minäkin kerran, mutta siitä on jo
niin pitkä aika. Sanokaa itse, tohtori Hammar, mitä jää jäljelle, jos
ihminen kadottaa kaiken sen, mikä hänelle on ollut kallista ja pyhää?
Ja juuri sen tähden, etten usko persoonalliseen onneen, tahtoisin saada
jotain muuta, joka täyttäisi tyhjyyden omassa itsessäni, tahtoisin
antaa ja uhrata jotain kansalleni.
— Mutta ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan.
Soitto salissa oli la'annut. Useita nuoria tyttöjä astui huoneesen.
Heidän poskensa hohtivat ja viuhkoillaan he löyhyttelivät itseään. He
kerääntyivät Elsan ympärille ja hyväilivät häntä.
— Voi Elsa kulta, kuinka hieno hän on, ja kuinka hyvin hän tanssii.
Luulisi ilmassa lentävänsä.
Elsa naurahti.
— Serkkuniko? No, tanssiihan hän.
— Ja sen sinä sanot noin välinpitämättömästi, vaikka hän on niin fiksu.
Elsa nojautui vallattomasti nojatuolin selkämystä vasten ja heilutteli
kenkänsä kärkeä.
— Kuinka kaunis sinä olet, Elsa. Etkö todellakaan ole kähertänyt
hiuksiasi? Sinullahan on oikea glooria otsasi ympärillä.
Elsa kohautti vain olkapäitään.
— Tiedättehän tytöt, etten käherrä, ääni oli hiukan kopea. — Ei,
mennään takaisin saliin; nyt aloitamme masurkan.
Elsa kiiruhti masurkka-askelin toisten edellä saliin.
— Ettekö tahdo tulla tanssimaan, kysyi Antti Hertalta, joka oli jäänyt
paikoilleen istumaan.
— Kiitos, ei minua haluta.
Antti läksi tyttöjen jäljessä salin ovelle ja jäi katsomaan toisten
tanssia.
Elli tanssi luutnantti Tauben kanssa. Hän tanssi hyvin, se oli Antin
myönnettävä ja jonkunlaisella mielihyvällä hän seurasi Ellin sulavia
liikkeitä. Taube ei vaan ollut hänelle mieleen. Hänen katseensa oli
liian lämmin ja lähentelevä ja Ellikin silmäsi häneen niin kirkkaasti.
Mutta Antti poisti nuo ajatukset heti paikalla, olihan Elli niin
ystävällinen ja herttainen kaikille.
Niin, hän rakasti Elliä, tuota hentoa, suloista lasta, joka oli
päivänpaistetta varten syntynyt. Hän tasoittaisi hänen tiensä, niin
ettei hänen koskaan tarvitsisi mitään kärsiä, eikä tulla katkeraksi,
niinkuin Hertta. Hertta parka! Hänen silmänsä olivat syvät ja
surulliset, niiden katsetta ei helposti unohtanut. Mutta miksi hän oli
katkera ja tyly ja miksi hän puhui niin ivallisesti Antin suhteesta
Elliin? Olisiko hän huomannut sen, mitä Antti ei itsekkään käsittänyt,
ei ajatellut, ainoastaan joskus hämärästi tunsi... Ei, hän oli vain
niin hermostunut ja väsynyt tänä iltana. — — —
Luutnantti Taube vei Ellin sivuhuoneesen istumaan. Matala sohva
oli suurien kasvien peitossa ja himmeä kattolamppu antoi huoneelle
salaperäisen leiman. Luutnantti Taube kohotti viinilasia.
— Maljanne, neiti Elli, meidän uudistetun tuttavuutemme malja!
Tiedättekö kuinka hyvin nuo kiharat teitä pukevat, teidän ei pidä
koskaan niistä luopua.
Elli leikitteli viuhkallansa.
— Sanokaa, ettei se ole totta, mitä teistä kerrotaan, eihän se voi olla
mahdollista, että te olisitte kihloissa! Ja kenenkä kanssa sitten?
Vakavan kirjatoukan. Ei hän teille sovi.
Elli säpsähti. Hän oli kokonaan unohtanut Antin, hän ei ollut
kertaakaan muistanut häntä koko iltana. Hän oli antanut itseään
sokaista, tanssi oli noussut hänelle päähän ja viini kiihoitti hänen
vertansa.
— Antakaa minun mennä. Elli nousi istualtaan. — Mitä muut sanoisivat
jos he tietäisivät että olen kahden teidän kanssanne, erillään kaikista
toisista.
— Eivät he sano mitään, pikku Elli, tehän olette kihloissa.
Elli riuhtaisi kätensä irti, jota luutnantti Taube koetti pidättää.
— — —
Budoarista kuului vilkasta keskustelua. Rouva Löfberg istui mukavassa
korituolissa ja sohvassa, talon emännän rinnalla, rouva Illman.
Senaattori Taube ja kenraali Löfberg juttelivat ikkunan ääressä.
— Tiesinhän minä sen edeltäpäin, sanoi rouva Illman kiihkeästi, —
heidän kanssaan ei koskaan tule toimeen. He tekeytyvät puolueettomiksi,
mutta ovat itse asiassa punaisempia kuin koskaan ennen.
Rouva Illmanin kiihkeä ääni veti herrojen huomion puoleensa. He vetivät
tuolinsa lähemmäksi rouvia ja kenraali Löfberg sanoi naureskellen:
— Luulenpa että rouvat ovat törmänneet yhteen. Onko sula sovinto
rikottu?
— Minä en ainakaan enää tahdo olla heidän kanssansa tekemisissä, sanoi
rouva Illman yhä kiihtyvällä äänellä.
Rouva Löfberg oli iltamatoimikuntaan pyytänyt muutamia ruotsinmielisiä
naisia, hän oli toivonut voivansa panna toimeen iltaman, johon molemmat
puolueet ottaisivat osaa. Mutta aie oli mennyt myttyyn. Jo ensi
kokouksessa oli erimielisyyttä syntynyt ja molemmat puolueet olivat
pitäneet puoliansa. Olihan niitäkin, jotka olivat koettaneet sovittaa,
mutta se ei onnistunut, kun riita lopulta muuttui persoonalliseksi.
Rouva Tauben ehdoituksesta oli päätetty pitää kaksi iltamaa, kumpikin
puolue eriksensä.
— Onhan se vain eduksi, puolusteli rouva Taube. — Tungos on siten
vähempi ja tunnelma kodikkaampi. Se, joka haluaa, voi sitä paitsi ottaa
osaa molempiin.
— Ihmeellistä se vaan on, ettemme voi sovinnossa elää, sanoi rouva
Löfberg. — Eikö ole yhdentekevää, mitä esitetään milläkin kielellä, kun
vaan molemmat pääsevät oikeuksiinsa.
— Onko se yhdentekevää, intoili rouva Illman, — jos koko ohjelma
on ruotsinkielinen, paitsi mahdollisesti jotakuta suomalaista
lausuntokappaletta. Niin, niin, minä tunnen nuo rouvat, suoraan sanoen,
he halveksivat meitä ja meidän kieltämme.
Keskustelu kävi ruotsiksi niinkuin tavallisestikin suomenmielisten
rouvain keskuudessa.
— Arvoisat rouvat ovat osittain itse syypäät tuohon halveksumiseen,
sanoi kenraali Löfberg. — Jos te itse käyttäisitte kansan kieltä, niin
voisitte myöskin vaatia, että muutkin pitäisivät sitä arvossa.
— Kun lapsuudestaan asti on tottunut käyttämään ruotsia, niin on niin
vaikea luopua siitä tavasta, sanoi rouva Löfberg.
— Ei siihen tarvita kuin lujaa tahtoa ja rakkautta. Mutta oma mukavuus
on aina jokaista lähinnä.
Rouvat näyttivät hiukan noloilta. Ei kukaan sanonut mitään.
Rouva Taube huomasi Hertan, joka oli pysähtynyt oven suuhun. Hän
viittasi hänet luoksensa ja puheli puoliääneen hänen kanssansa.
— Se on siis sovittu, hän sanoi, — sinä tulet minun kanssani tuon
miehen luo. Hän näytti niin rehelliseltä. Tahtoisin mielelläni häntä
auttaa.
Rouva Taube nousi ylös ja pyysi vieraitaan siirtymään ruokasaliin.
Senaattori Taube tarjosi käsivartensa rouva Löfbergille. Soitto salissa
oli tauonnut. Leveät ovet, jotka yhdistivät salin ja ruokasalin yhdeksi
huoneeksi, olivat avautuneet ja pöydältä loistivat sähkön kirkkaassa
valossa korkeat kristallimaljakot ja kiiltävät hopeat.