Antti Hammar soitti kenraali Löfbergin ovikelloa.
— Tuleeko tänne vieraita, kysyi hän ihmeissään palvelustytöltä
katsoessaan salin ovelta sisään. Kaikki huonekalut olivat siirretyt
paikoiltaan ja pitkät tuolirivit asetetut pitkin seinämiä.
— Tänne tulee rouvien kokous, sanoi tyttö naureskellen. — Kyllä Elli
neiti on kotona, tohtori on hyvä vaan ja astuu sisään.
Antti astui salin yli Ellin huoneen ovelle. Hän kolkutti pari kertaa,
mutta kun vastausta ei kuulunut, astui hän sisään.
Sohvalla selin oveen istui Elli. Hänen vaalea, kihara tukkansa riippui
epäjärjestyksessä kasvoilla ja hänen poskensa ja silmänsä punoittivat.
Hän ei ollut kuulevinaan Antin tuloa ja käänsi itsepäisesti päänsä
poispäin.
Antti taivutti puoleksi väkisin Ellin pään puoleensa ja suuteli häntä.
— No pikku hiiri, mistä vihat?
— Anna minun olla.
Antti istahti Ellin viereen sohvalle, hyväili häntä, laski leikkiä
hänen kanssansa ja koetti saada hänet iloiselle mielelle. Vihdoin
Ellinkin suu vetäytyi vasten tahtoaan nauruun. Hän kietoi kätensä Antin
kaulaan ja painoi päänsä hänen kainaloonsa kuin jäniksenpoika pensaan
juureen.
— Sanoppa nyt, pikku pupuseni, mikä sinua vaivaa.
Elli nyrpisti suutaan ja sanoi pitkään:
— Ei mikään, mutta isä — — ja sinä pidät aina hänen puoliansa.
Äiti lupasi kuitenkin vielä puhua puolestani, sillä minä tarvitsen
välttämättä uuden puvun tanssiaisia varten Taubella. Isällä on
välistä niin kummallisia päähänpistoja, minun pitäisi muka olla ilman
tanssiaispukua, sentähden että jossakin Pohjanmaalla on ollut katovuosi.
Antti kumartui Ellin puoleen ja katsoi häntä hellästi silmiin.
— Elli, jos minä pyytäisin että sinä minun tähteni luopuisit tuosta
mielihalustasi, niin tuntuisiko se kovin katkeralta?
Elli tunsi silmänsä kostuvan ja sydämeen hiipi niin omituisen lämmin ja
sulattava tunne.
— Kun puhut noin, Antti, niin voisin tehdä vaikka mitä sinun tähtesi.
Mutta kun en näe sinua, niin kaikki pahat ajatukset heräävät minussa.
Elli nyyhkytti. Antti antoi hänen itkeä. Hän siveli hänen vaaleita
kiharoitansa ja hänen valkoista otsaansa. Kuinka hieno hänen
hipiänsä oli ja kuinka punakat hänen huulensa. Antti tunsi sydämensä
värähtelevän. Mitenkä hän olikaan voinut voittaa Ellin rakkauden,
Ellin, joka oli niin hieno ja hento, joka oli kasvanut niin aivan
toisessa maaperässä kuin hän itse?
Ja hänen mieleensä johtui ensi kerta, jolloin hän Elliä oli sylissään
pidellyt. Mikä onnen huumaus oli silloin hänen olentonsa läpi käynyt.
Hän oli tullut niin arkana ja pelokkaana Ellin luo, niin kömpelösti
hän oli tunteensa sanoiksi pukenut, mutta sitten oli kaikki arkuus
kadonnut, ja hän oli nähnyt edessään vain Ellin loistavat silmät.
Siitä oli nyt puoli vuotta kulunut. Hän oli tänä aikana oppinut Elliä
tuntemaan, hän oli useasti saanut kokea, että hän oli hemmoteltu ja
oikullinen lapsi, mutta se ei ollut hänen rakkauttansa vähentänyt. Se
oli vain herättänyt hänessä halun suunnata hänen kehityksensä oikeaan
ja jaloon ja tukahduttaa lapsen heikkoudet, ennenkuin ne olivat
todellisiksi taipumuksiksi muuttuneet.
Hän luotti niin varmasti omaan voimaansa ja vaikutukseensa, mutta
kun hän kerta toisensa jälkeen sai kokea, että toinenkin voima, ehkä
hänen voimaansa paljoa vahvempi, oli Elliin vaikuttamassa, voima,
jota myöskin rakkaus ohjasi, niin hänen itseluottamuksensa vähitellen
heikkeni. Oliko hänellä, vieraalla, sitä paitsi oikeus tunkeutua äidin
ja tyttären väliin?
Siksipä hän usein tulevaisuutta huolella ajatteli. Hän lääkärinä
olisi tarvinnut vaimon, joka täydellisesti olisi häntä ymmärtänyt ja
ottanut osaa hänen työhönsä. Hän antoi itsensä niin kokonaan Ellille,
hänellä tuskin oli ajatusta, johon Elli ei olisi kietoutunut. Hän olisi
tahtonut vastaanottaakin saman täydellisen rakkauden, kuin hän itsekkin
antoi. Mutta Ellin tunne oli niin usein tuntunut puolinaiselta.
Jos hän edes hiukankin olisi osoittanut harrastusta Antin työhön!
Edes jonkun kerran kysellyt päivän töistä sairashuoneella! Hän oli
koettanut herättää hänessä harrastusta, oli antanut hänelle kirjoja
luettavaksi, kertonut leikkauksista, joissa hän oli ollut mukana tai
selittänyt hänelle ihmisruumiin rakennusta. Elli oli kuunnellut häntä
hajamielisesti tai peittänyt kasvonsa käsiinsä vähimmästäkin syystä.
Hän ei kärsinyt kuulla mainittavankaan verta, puhumattakaan siitä, että
hän olisi uskaltanut sitä nähdä. Ja jos hän selitti hänelle naisen
ruumiin rakennusta, puhui siitä tarkoituksesta, johon luonto sen on
määrännyt, tai sanoi, että nuoren, avioliittoon aikovan tytönkin
oli tulevien äidinvelvollisuuksiensa tähden hoidettava järkevästi
ruumistansa, niin hän oli moittinut häntä epähienoksi ja rivoksi.
Kaiken tuon takana hän näki äidin, joka tytön päähän pani kieroja
mielipiteitä. Ja hänen katkeruutensa äitiä kohtaan lisääntyi sitä
myöten, kuin hän huomasi omien ponnistustensa kiveen kirpoavan.
Elli nosti päätään ja pyyhki silmiään. Hän näytti jo aivan tyyneltä.
Hän kävi Antin polvelle istumaan, veti häntä viiksistä, pörrötti hänen
tukkaansa, suuteli häntä ja nauroi heleää nauruaan. Hän oli kuin
vallaton, herttainen lapsi, joka ei lopulta tiedä, miten hyväilyään
osoittaa. Ja Antti, hän hurmaantui niinkuin niin useasti ennenkin
hänen hyväilyistään ja pienistä kepposistaan, häneen tarttui sama
vallattomuuden ja suutelemisen halu.
— Kuinka onnellinen minä olen, sanoi Elli nauraen — ja kuinka minä
sinua rakastan!
— Minulla on hauska uutinen sinulle, Elli, sanoi Antti hetken
kuluttua. — Olen puhutellut sairashuoneen ylilääkäriä, ja hän ottaa
sinut ylimääräiseksi oppilaaksi. Sinun ei tarvitse puuttua mihinkään
raskaampiin toimiin, saat vain oppia haavojen sitomista ja sairaitten
hoitoa.
Ellin iloisuus oli kuin poispuhallettu. Antin ehdoitus ei ollut hänelle
laisinkaan mieleen. Hänen hetkellinen mielentilansa vaikutti kuitenkin
sen, ettei hän jyrkällä kiellolla tahtonut pahoittaa Anttia, mutta
hänen kasvonilmeensä puhui kyllin selvää kieltä.
— Niin jos sinä tahdot, niin täytyyhän minun.
— Enhän minä pakoita. Mutta sinä tiedät kuinka mielelläni minä sen
soisin. Antin ääni kuulosti niin vakavalta. — Jos minä saan viran
maaseudulla, joka on hyvinkin luultavaa, niin minä välttämättä
tarvitsen apulaista. Onhan silloin meille kumpaisellekin paljoa
hauskempi, jos sinä voit auttaa minua.
Elli ei koskaan ollut ajatellut heidän oloansa maalla siltä kannalta.
Hän oli vain iloinnut omasta hevosesta, jolla saisi huviksensa ajella
ja ratsastaa, ja polkupyörästä, jonka selässä hän kulkisi. Elämän
vakavaa puolta hän ei ollut ensinkään ajatellut, sillä sehän oli
ikävää. Hän tahtoi olla kuin perhonen, joka auringonpaisteessa liitää
kukasta kukkaan ja nauttii elämän suloutta.
— Äitikin arveli... aloitti hän ikäänkuin puolustaakseen itseänsä.
Antti nousi sohvasta, hänen mielensä kuohui. Siinä se oli taaskin,
äidin voima, joka kukisti kaikki hänen tuumansa ja lopulta se hänet
itsensäkin masentaisi. Elli oli lapsi, häntä hän ei voinut soimata. Hän
oli taipuvainen kuin vaha, jos hän yksin saisi häntä vallita.
Elli hypähti ylös sohvasta ja järjesti hiuksensa peilin edessä. Hän oli
kokonaan unohtanut vieraat, useita nuoria tyttöjäkin oli kokoukseen
kutsuttu. Hän kuuli salista liikettä ja ääntä ja hän kiiruhti sisään
katsettakaan Anttiin luomatta.
Sali oli jo täynnä naisia. He istuivat juhlallisina pitkissä riveissä
seinävierustalla. Rouva Löfberg astui edestakaisin salin ja eteisen
väliä. Ellin ympärille keräytyi nuoria tyttöjä ja he vetäytyivät Ellin
huoneen ovelle.
— Emmekö mekin perusta ompeluseuraa, sanoi vaaleaverinen, kaunis tyttö
toisille.
— On niin hirveän ikävä ommella vaatteita, arveli Elli.
— Hui hai, sanoi Elsa Taube, joka oli ehdoituksen tehnyt, — me otamme
herroja mukaan. Sitä paitsi voimmehan me ommella korutöitä ja pitää
sitten arpajaiset.
— Ja tanssit arpajaisten yhteydessä.
— Mene sinä tansseinesi. Me keksimme jotain sukkelampaa, joka ei ole
niin tavallista.
Antti astui tyttöjen luo ja kumarsi heille kohteliaasti. Hänen
suupielessään väreili ivallinen hymy.
— Eivätkö neitoset haluaisi panna toimeen muiskukaupat, ne varmaan
tuottaisivat sievät summat hätääkärsiville.
Elsa Taube loi suuttuneen katseen Anttiin ja käänsi hänelle selkänsä.
Hertta Ek istui ääneti ovensuussa ja kuunteli keskustelua salissa.
Kenraali Löfbergiä oli monen kursailun jälkeen naisten puolelta
pyydetty puhetta johtamaan, mutta hän sai puhua melkein yksin,
keskustelu ei ottanut sujuakseen. Hän oli kehoittanut naisia ryhtymään
rahankeräykseen hädänalaisten hyväksi ja ehdoittanut ompeluseurojen
perustamista. Toimikunta oli saanut lahjaksi työtarpeita, työntekijöitä
vain tarvittiin.
Ei kukaan ollut ehdoituksiin vastannut mitään. Vihdoin eräs joukosta
pyysi puheenvuoroa ja arveli että näin lähellä joulua tuskin kukaan
ehti ompeluseuroja ajatellakaan. Kullakin oli kylläksi työtä
joululahjoistansa.
Mutta siitäkös syntyi liikettä salissa. Senaattorin rouva Taube nousi
rivakasti ylös paikaltansa. Hänen silmissään oli omituinen välke ja hän
heilahutti päätään sivulle.
Häntä hämmästytti suuresti, niin hän sanoi, että joku yleensä saattoi
panna kysymykseenkään ettei heti työhön ryhdyttäisi. Sitähän varten
sitä oltiin kokoon tultu, ja olihan jokaisen velvollisuus auttaa
lähimäistänsä. Hän puolestansa perustaisi ompeluseuran ja tekisi kaikki
mitä hänen voimassaan olisi.
Hän sai kaikki muut puolellensa ja rouva Illman, joka ehdoitusta
oli vastustanut, koetti selittää, että hän oli aivan samaa mieltä
kuin rouva Taubekin, hän oli vain arvellut, että ehkä kaikki eivät
joulukiireiden vuoksi ehtisi ottaa niihin osaa. Hän puolestansa olisi
valmis työhön milloin hyvänsä.
— Minä toivon, sanoi kenraali Löfberg vakavalla äänellä, — että me
kaikki olemme yhtä mieltä siinä, että tahdomme tehdä työtä kansan
hyväksi. Kukin voimiensa ja kykynsä mukaan.
Rouva Löfberg istui ääneti paikallansa ja näytti välinpitämättömältä,
melkein kiusaantuneelta. Hän piti miehensä intoa aivan liiallisena
ja aikaa kerrassaan sopimattomana. Mutta hän ei uskaltanut asettua
vastustavalle kannalle. Hän oli mielestään keksinyt hyvän ratkaisunkin
miten saada varoja kokoon hädänalaisille, ja hän odotti vain sopivaa
hetkeä tuodakseen sen ilmi.
Hänen ehdoituksensa iltaman toimeenpanemisesta hätääkärsivien hyväksi,
voitti kaikkien suosion. Keskustelu vilkastui. Toinen ehdoitus seurasi
toistansa ohjelman aikaansaamiseksi, kaikki näytti suoriutuvan aivan
kuin itsestänsä.
— Ja lopuksi me annamme nuorten tanssia. Rouva Löfbergin äänessä oli
tyytyväinen sävy.
Seurasi hetken hiljaisuus. Ei kellään näyttänyt olevan sen enempää
sanomista. Kenraali Löfberg antoi katseensa kulkea yli salin. Se
pysähtyi Ellin huoneen ovelle. Tytöt olivat poistuneet sieltä. Antti
Hammar seisoi yksinään pihtipuoleen nojautuneena ja hänen vieressään
istui Hertta Ek. Antti näytti sanovan hänelle jotain, ikäänkuin
kehoittavan johonkin. Hertan kasvoille kohosi puna, hän silmäsi
kenraaliin ja nousi sitten ylös. Hänen äänensä vapisi hiukan ja
käsillään hän hypisteli tuolin selkää.
— Minun mielestäni aika ei ole sopiva iltamien pitoon. Hertta katsahti
arasti ympärilleen, — ei ainakaan tanssi-iltamien. Eikä meillä nuorilla
ole halua tanssia, kun kansa näkee nälkää.
Rouvat katsoivat toisiinsa.
Tytöt ilmaantuivat uudelleen ovelle ja nykivät toisiansa.
— Neiti Ek on ehkä oikeassa, sanoi rouva Taube. — Kyllä me ilman
tanssiaisiakin saamme kylliksi rahaa kokoon.
— Mutta onhan täällä muitakin nuoria kuin neiti Ek, arveli joku. —
Voimmehan kysyä heiltäkin.
— Me tahdomme tanssia!
Tytöt purskahtivat nauruun ja hävisivät taas ovelta.
— Onhan aivan luonnollista, sanoi rouva Löfberg, — että nuoret tahtovat
huvitella. Onneksi eivät kaikki ole ennen aikojaan kadottaneet
nuoruudeniloansa.
Hertta puri huultaan ja nousi ylös. Kenraali Löfberg lopetti äkisti
kokouksen.
Kun kenraali oli poistunut, niin kaikki kielet pääsivät valloilleen.
Yksityistä ääntä oli mahdoton eroittaa, koko sali oli kuin kuohuva
koski, jossa kimakat äänet kohosivat kuin valkoinen vaahto ylös ilmaan.
Rouva Taube puolusti Hertta Ekiä, hän tuli oikein kiihkoihinsa ja sai
useat muut puolellensa. Toiset asettuivat rouva Löfbergin puolelle, ja
luopuivat vihdoin kiistasta ylenkatseellisella hymähdyksellä.
Hertta Ek seurasi Antti Hammaria kenraalin huoneesen. Kenraali
istui syvässä nojatuolissaan tupakoiden. Hän kertoi Hertalle työstä
hätäaputoimikunnassa, jonka puheenjohtajaksi hän oli valittu ja
tiedoista, joita hätämailta oli saapunut. Kenraali olisi tarvinnut
kirjeenvaihtoa ja kirjanpitoa varten jonkun nuoren naisen avuksensa, ja
tiedusteli, tokko Hertta olisi siihen halukas.
Hertta tunsi rajua iloa rinnassansa. Hän olisi tahtonut tarttua
kenraalia kaulaan kiinni ja kiittää häntä. Ja kuitenkaan hän ei saanut
sanaakaan sanotuksi. Hän loi häneen vain katseensa, silmissä kimalteli
jotain kosteaa ja suupielet värähtelivät.
— Milloin minä saan aloittaa, kysyi hän väräjävällä äänellä.
Kenraali hymyili hänelle ystävällisesti.
— Huomispäivänä, ja sitten säännöllisesti joka iltapuoli.
Antti ei voinut irroittaa katsettaan Hertasta. Hänen olennossaan oli
jotain, jota hän ei ollut ennen huomannut hänessä, jotain rohkeaa ja
tarmokasta ja samalla pehmeää. Hänen silmissään oli omituisen haikea
ilme, ikäänkuin hän olisi kokenut suuria suruja eläissänsä, jotain niin
erilaista kuin muissa nuorissa. Ja kun hän nousi mennäksensä, näytti
hän Antin mielestä entistä pitemmältä ja solakammalta. Hänen tumma
yksinkertainen pukunsa solui myös kuin valettu hänen vartalonsa mukaan.
Antti saattoi hänet eteiseen. Hän tunsi äkkiä iloa ajatellessaan että
hän pian taas olisi tilaisuudessa tavata Herttaa. He voisivat uudistaa
entisen tuttavuutensa ja jatkaa yhdessäoloa aivan kuin ennenkin.
Hänellä oli mielestään niin paljon puhuttavaa Hertalle, niin paljon
kysyttävää ja hän tiesi niin varmaan saavuttavansa ymmärrystä.