Ilta oli kirkas ja kylmähkö. Tuollainen talvea ennustava ilta, joka
viikkoja kestäneen sade- ja sumusään jälkeen on virkistävä ja ilmaa
puhdistava kuin ukkossade kesähelteellä. Kepeästi jalka liikkuu
kovettuneilla kaduilla, helposti käy hengitys raittiissa ilmassa ja
silmää sivelee sinertävä taivas lukemattomine tulinensa.
Hertta astui kepeällä mielellä ihmistungoksessa, joka myöhäisestä
illasta huolimatta oli kerääntynyt kaduille jaloittelemaan. Tulet
loistivat teatterin ikkunoista, ja läheisestä kahvilasta kuului
hiljainen soiton sävel. Mutta Hertta astui nopeasti kiinnittämättä
huomiotaan mihinkään ympärillään; hän näki vain edessään valaistun
salin pitkine tuoliriveinensä ja kuuli ääniä ja puhetta. Hän tunsi
sydämensä vielä sykkivän innostuksesta, outo, lämmittävä tunne oli
tunkeutunut häneen ja saanut jok'ainoan hermon hänessä vireille.
Hertta painoi kädellään poskiaan. Ne hohtivat kuin tulessa ja otsa oli
hiessä. Kuinka kuuma hänen oli. Hetkeksi hän pysähtyi ja veti syvältä
henkeä. Sitten hän jatkoi taas kulkuaan.
Hän tuli Ylioppilastalolta, kansalaiskokouksesta. Hän oli kuullut
kenraali Löfbergin puhuvan kadosta, joka oli kohdannut suurta osaa
maata, — hänen korvissaan kajahteli vielä kenraalin äänen lämmin
väre. Hän oli kehoittanut läsnäolevia auttamaan hädänalaisia, hän
oli esittänyt keinoja miten hätää lieventää. Hän oli puhunut niin
vakuuttavasti, niin innostavasti ja hän oli riistänyt satoihin nousevan
ihmisjoukon mukanansa.
Ennen kokouksen alkua, saliin astuessansa, Hertta oli tuntenut
ahdistusta, jonkunlaista pettymystä. Hänen katseensa oli kiintynyt
etumaisiin tuoliriveihin, joihin kaupungin hienosto oli asettunut. Hän
näki vain kiiltäviä silkki- ja samettikappoja ja liehuvia höyheniä,
hän kuuli hillittyä naurua ja katkonaista puhelua. Ja hänet valtasi
sanaton epätoivo. Mitä nuo silkkipukuiset naiset tiesivät kansan
hädästä, mitä he kansan hyväksi saattoivat uhrata? Hän oli nähnyt
heidät usein ennenkin hyväntekeväisyyttä harjoittamassa, hän tunsi
heidän ompeluseuransa ja arpajaishommansa. Niillä oli niin kaunis
kiiltävä kuori, mutta niiden sisus tuntui niin ontolta. Niiltä puuttui
todellinen harrastus, ja ne kätkivät vain kauniin tarkoituksen alle
liiallisen huvituksenhalun ja työnpuutteen. Mutta Hertan katse siirtyi
heistä muutamiin vanhempiin herroihin. He näyttivät vakavilta ja
huolestuneilta. Kenraali Löfbergin pieni, laiha vartalo katosi tuolin
selän peittoon, mutta Hertta saattoi nähdä hänen harmaat, ohuet
hiuksensa, jotka olivat pyyhkäistyt ylöspäin korkealta otsalta. Ja
hänen kääntyessään naapurinsa, erään lihavan herran puoleen, Hertta
näki vilahdukselta hänen silmänsä; ne olivat terävät ja vilkkaat.
Ahdistus katosi vähitellen Hertan rinnasta. Hänen mielensä tyyntyi ja
turvallisuuden tunne tuli entisen rauhattomuuden sijalle. Vähitellen
äänet asettuivat salissa, kenraali Löfbergin ääni yksin kantoi yli
laajan huoneen. Ja mitä lämpimämmäksi se sävyltään muuttui, sitä
syvemmäksi kävi hiljaisuus ihmisjoukossa. Ikäänkuin yksi ainoa sydän
olisi sykkinyt, yksi ainoa henkäys kohonnut.
Hertta pyyhki silmiänsä. Olisiko hän sittenkin erehtynyt noiden
ihmisten suhteen? He tunsivat varmaan yhtä lämpimästi kuin hänkin,
heidän tarkoituksensa epäilemättä oli yhtä hyvä ja vakava. Miksikä he
eivät voisi kansan hyväksi työskennellä samoin kuin hänkin?
Ja äkkiä hänelle kaikki kuvastui uudessa valossa. Hän näki siunausta
tuottavan työn leviävän kauaksi sydänmaihin, ja avun ja lohdutuksen
saapuvan moneen hädän ahdistamaan mökkiin. Hän näki tulen jälleen
syttyvän kylmenneellä liedellä, tuvan pöydälle ilmaantuvan ravintoa ja
kalpeille kasvoille nousevan ilon punan.
Hän oli niin kuvittelujensa vallassa, että hän sätkähti ikäänkuin
äkisti unesta herätessä, kun ihmisjoukko alkoi ovea kohti liikkua.
Tuolla kenraali Löfberg astui lihavan naapurinsa rinnalla, tämä oli
senaattori Taube, hallituksen mahtavimpia jäseniä. Heidän jäljessään
astui rouva Löfberg, keski-ikäinen, komea nainen ja hänen rinnallaan
aivan nuori tyttö, joka nojautui kookkaan miehen käsivarteen. Tyttö
katsoi lapsellisen kysyvä ilme kasvoissaan mieheen, tämä kumartui
hänen puoleensa — Hertta saattoi nähdä miten hänen silmänsä loistivat
— ja siveli tytön hansikoittua kättä. Hertta seurasi tuota paria
silmillään ovelle saakka, se herätti hänessä niin omituisen tunteen,
puoleksi sääliä, puoleksi katkeruutta. Se oli Antti Hammar, ja hänen
morsiamensa, kenraali Löfbergin tytär.
Samassa hänen mieleensä muistui Väisäsen pilkallinen ihmettely, mitenkä
Antti Hammar oli voinut kelvata kenraalin perheesen. Hän oli vain
kansan mies synnyltänsä, yksinäisen naisen lapsi. Väisänen oli joskus
puhunut hänestä, sillä he olivat samoilta seuduilta kotoisin. Hän oli
saanut käydä kovan koulun, kärsiä puutetta ja vilua ja pilkkaakin
kovasta kohtalostaan, joka oli heittänyt hänet ilman isää keskelle
elämää. Mutta se oli vain karaissut hänen luonnettansa ja opettanut
häntä turvautumaan omaan voimaansa ja työhönsä.
Hän oli vasta ylioppilaaksi tullut tutustuessaan Herttaan. Hänen
olennossaan oli silloin jotain ujoa ja arkaa, hän oli tottumaton
naisseurassa liikkumaan, sillä koko hänen nuoruutensa oli kulunut
kirjan ääressä. Mutta Hertan seurassa hän oli vähitellen irtaantunut
tuosta arkuudestaan, ja heidän välilleen oli muodostunut toverillinen
suhde.
Hertan kautta hän oli tutustunut kenraali Löfbergin perheesen. Kenraali
oli aineellisesti häntä kannattanutkin kuultuaan, kuinka ahtaissa
oloissa hän eli. Hän oli mielistynyt tuohon vaatimattomaan ja ahkeraan
poikaan, jonka koko elämä näytti rajoittuvan hänen lukujensa piirin
sisäpuolelle.
Joku aika sitten hän oli mennyt kihloihin Elli Löfbergin kanssa. Hän
oli nyt melkein valmis lääkäri, lähimmässä tulevaisuudessa hän saattoi
saada viran ja perustaa oman kodin. Hertta ei ollut nähnyt häntä
hänen kihloihin mentyään. Elli Löfberg oli Hertan koulutovereita,
joskin Herttaa useaa vuotta nuorempi. Hän oli vielä täydellinen lapsi,
pintapuolinen ja turhamainen, ilman mitään vakavampia harrastuksia.
Hammarin kihlaus oli sentähden suuresti kummastuttanut Herttaa. Hammar,
joka itse oli niin vakava, melkein raskasmielinen, mitenkä hän oli
voinut kiintyä tuohon pieneen hupakkoon?
Hertta oli heidän jäljissään astunut ulos kadulle. Mutta ihmisjoukossa
hän oli pian kadottanut heidät näkyvistään ja hän kiiruhti nyt vain
kotiansa kohti.
Eräässä kadunkulmassa hän oli törmätä vastaantulijaan. Hän pysähtyi ja
katsoi ylös. Lyhdyn valossa hän tunsi Antti Hammarin. Tämäkin pysähtyi,
katsoi Herttaan ja hymyili. Siitä oli todellakin pitkä aika kulunut,
kun he viimeksi olivat tavanneet toisensa.
Hammar astui Hertan rinnalla. Vaistomaisesti he hiljensivät kulkuansa.
Olihan ilta kaunis ja virkistävä. He keskustelivat iltaisesta
kokouksesta, Antti ei ollut siellä lainkaan Herttaa huomannut, osanotto
oli ollut tavattoman suuri ja innostus yleinen. He innostuivat
itsekin puhuessaan, lämpenivät yhteisestä asiasta. Ja tultuaan Hertan
asunnolle, he puristivat lämpimästi toistensa kättä.
— Teidän täytyy ottaa osaa hätäaputyöhön, neiti Ek, sanoi Antti Hammar,
pidellen Hertan kättä omassansa. — Minä puhun kenraali Löfbergille, hän
tarvitsee innokkaita auttajia.
Hertta seisoi kauan aikaa vielä ikkunassaan ja katsoi ulos.
— Hän on muuttunut, sanoi hän puoliääneen itseksensä, — siitä kuin
viimeksi hänet tapasin ja kuitenkin hän on entinen ja sama.
Hänen kasvoissaan kuvastui haaveileva ilme. Mutta äkkiä ilme vaihtui ja
jotain kovaa tuli entisen sijalle. Hän muisti Ellin, joka riippui Antin
käsipuolessa ja Antin loistavat silmät hänen kumartuessaan hyväilemään
pientä hansikoittua kättä.
Ja sama, puoleksi säälivä, puoleksi katkera tunne kohosi taaskin Hertan
rintaan.