Tuli räiskien loimuili uunissa. Hertta nosti matalan jakkaran uunin
eteen, kävi istumaan ja nojasi päänsä käsien varaan. Hänen ajatuksensa
harhailivat hillittömästi sinne tänne, ja kaivautuivat kauaksi
menneihin aikoihin.
Varhaisimmasta lapsuudestansa hän muisti illan, jolloin hänet oli
kannettu suureen, kylmään vuoteesen. Vieraat kasvot olivat kumartuneet
hänen ylitsensä ja hyväilleet hänen poskeansa. Joku oli käärinyt peiton
lujemmin hänen ympärillensä ja jättänyt hänet yksin pimeään huoneesen.
Hän oli huutanut äitiä, nimittänyt häntä hellimmillä lempinimillänsä,
pyytänyt ja rukoillut, häntä tulemaan, mutta ovi ei auennut, eikä
kukaan hänen luoksensa kiiruhtanut. Hän ei uskaltanut nousta
vuoteestaan, oven suussa hän oli näkevinään valkoisen peikon, joka
tavoitteli häntä laihoilla käsivarsillaan. Ja äkkiä hänen mieleensä
muistui jotain outoa ja kummaa, — hän oli nähnyt äidin liikkumatta
makaavan aivan uudessa kapeassa vuoteessa, hän oli nukkunut niin
raskaasti, ettei ollut herännyt, vaikka häntä oli nimeltä huudettu ja
hän muisti jonkun sanoneen että äiti oli kuollut.
Mitä se merkitsi, sitä hän ei voinut ymmärtää, mutta varmaan äiti oli
lähtenyt jonnekin hyvin kauaksi, koska hän antoi Hertan maata yksin,
ilman iltasiunausta ja ilman suudelmaa. Peloissaan Hertta oli painanut
kasvonsa tyynyyn ja vihdoin nukahtanut nyyhkytyksiinsä.
Seurasi sitten aika, joka oli harmaatakin harmaampi. Ei pienintäkään
vaihtelua tuossa pitkässä loppumattomassa päivien jonossa. Matka
kouluun ja koulusta kotiin, siinä kaikki, mikä hänen mieleensä oli
painunut. Vanha täti, joka joskus kuulusteli häneltä läksyjä ja
nuhteli häntä, jos hän maitolasin kaatoi puhtaalle pöytäliinalle.
Ja isä, tuo ahavoitunut, suippopartainen mies, joka joskus palasi
pitkiltä merimatkoiltansa kotiin tuoden mukanansa eriskummallisia
esineitä kaukaisista, vieraista maista. Mutta selvimmin hänen mieleensä
oli painunut pitkät, pimeät illat, jolloin hän unettomana makasi
vuoteellansa ja lakkaamatta tuumiskeli, miksikä hän oli heitetty niin
yksin maailmaan, ilman kotia, vanhempia ja sisaruksia.
Hän muisti sitten päivän eräänä keväänä. Kepein askelin hän oli astunut
kotiin koulusta päästötodistus kädessänsä. Hän oli niin iloinen ja
vapaa mielestänsä, hän näki elämän ensi kertaa hymyilevän edessänsä
ja kaikki raskaat ajatukset olivat kadonneet. Isä oli palannut kotiin
pitkältä matkaltansa ja aikoi nyt asettua kaupunkiin asumaan. Tuota
aikaa oli Hertta kauan ikävöinyt, sillä oma koti oli väikkynyt hänen
mielessänsä kuin ihana unelma. Yhä uudelleen hän oli mielessään luonut
kuvan tuosta kodista, jossa hänelläkin isän huoneen vieressä olisi
oma pieni soppensa. Hän asettelisi hienoja uutimia ikkunoihin ja
kukkivia kasveja joka pöydälle, äidin kuvan ympärille hän kietoisi
köynnöskasvin, joka ei koskaan saisi kuihtua ja kellastua. Ja kun
kaikki olisi valmiina, hiipisi hän hiljaa isän huoneesen, käsipuolesta
taluttaisi hänet äidin kuvan eteen ja kuuntelisi, mitä hän hänestä
kertoisi.
Ja talvi-iltoina, kun isä syvässä nojatuolissansa istuisi takkavalkean
ääressä, vetäisi hän matalan jakkaran hänen jalkojensa juureen. Hän
uskoisi hänelle huolensa, ja isä lohduttaisi ja hyväilisi häntä. Ja he
eläisivät pienessä kodissansa vain toinen toisellensa.
Mutta todellisuus ei ollut vastannut Hertan mielikuvia. Jo ensi
hetkessä oli isä tuntunut hänestä vieraalta. Hänen olennossaan oli
jotain karkeata, merikarhun tapaista, johon Hertta ei ollut edeltäpäin
valmistunut. Hänen hyväilynsä ei lämmittänyt häntä, eivätkä hänen
sanansa herättäneet vastakaikua hänen rinnassansa.
Vaistomaisesti hän oli myös tuntenut isän pettyneen hänen suhteensa.
Hänessä ei ollut sitä hilpeyttä ja reippautta, jota isä varmaan olisi
toivonut ja joka helpommin olisi lähentänyt heidät toisiinsa. Ja
kahdeksan pitkää vuotta he olivat nyt yhdessä eläneet. Eläneet yhdessä,
ja kuitenkin erillänsä.
Hertta huokasi syvään. Mitä nuo vuodet olivat hänelle antaneet?
Nuo vuodet, jotka kuitenkin muodostivat hänen elämänsä parhaan
nuoruudenajan. Hertta kohenteli tulta uunissa, puut olivat palaneet
suuriksi kekäleiksi ja niitä liikutellessa loimuava liekki yltyi. Se
kohosi terävänä tulikielenä luoden valoa ja lämpöä pimeään huoneesen,
mutta samalla ahmien ja niellen kaikki ympärillänsä. Hän näki äkkiä
omassa elämässäänkin tuollaisen liekin, joka hetkeksi oli valaissut ja
lämmittänyt hänen sydänkammiotansa, mutta samalla myös polttanut ja
tuhonnut hänessä kaikki. Hän oli rakastanut ja luullut myös olleensa
rakastettu, mutta pettymys oli tullut liiankin pian. Ja jäljelle oli
jäänyt vain tyhjyys ja katkeruus, epäilys ihmisiä ja omaa itseäkin
kohtaan.
Siitä saakka hän oli hapuillut kuin eksynyt, löytämättä oikeata tietä.
Jossain kaukana hänelle häämöitti epäselvä päämäärä, jonka edestä elää
ja työtä tehdä, mutta aina kun hän luuli askeleen sitä lähestyneensä,
katosikin se uudelleen. Ja tuossa alituisessa hapuilemisessa hänen
mielensä muuttui yhä raskaammaksi ja alakuloisemmaksi.
Hertta nousi ylös. Kova ääni kuului eteisestä hänen korviinsa ja
äänekäs nauru. Se uudistui jälleen ja raskaita askeleita kajahteli
viereisestä huoneesta. Hertta sulki huoneensa oven. Hän tahtoi olla
yksin. Ei mistään hinnasta hän halunnut nyt vieraiden joukkoon. Hän
otti kirjahyllyltänsä pienen kirjan, sen lehdet olivat kellastuneet, ja
kannet kuluneet, ja hän selaili sitä, etsien ja etsien yhä kiihkeämmin.
Vihdoin hän pysähtyi. Niin, tuossa se oli, Matheuksen evankeliumissa —
— "menkäät ja opettakaat kaikkea kansaa" — —. Hieno lyijykynän merkki
marginaalissa, — varmaan äitivainajan vetämä, — tässä siis ei ollutkaan
pelkän sattuman oikkua, vaan korkeampaa johtoa ja tarkoitusta. Hertta
painoi päänsä käteen. Hän oli kuulevinaan äidin äänen, sanat olivat
vain niin epäselvät ja vieraat. Mutta johonkin hän Herttaa tahtoi,
johonkin suureen, joka vaatisi uhrausta ja itsensä kieltämistä. Ovelta
kuului koputus.
— Neiti, tee on nyt pöydässä.
Hertta siveli otsaa kädellänsä. Hetkeksi hän jäi seisomaan ja hänen
katseensa oli synkkä ja surumielinen. Mutta äkkiä hänen silmissään
välähti ja jotain kirkasta levisi hänen kasvoillensa. Hänen huulensa
liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Kun hän kääntyi mennäksensä, oli
välke jo kadonnut ja kasvon piirteet saaneet entisen jäykkyytensä.
Viereisessä huoneessa seisoi kapteeni Ek vieraineen teepöydän ääressä.
Hertta ojensi kätensä herra Väisäselle.
— Mikä ilo nähdä teitä, neiti Ek, sanoi Väisänen mielistelevästi ja
hänen silmänsä saivat omituisen kiillon. — Miksi te aina olette niin
näkymätön? Jospa te tietäisitte minkä onnen teidän läsnäolonne minulle
tuottaa — — —
— No, no, veli hopea, paina puuta, kuka noista naisista viisastuu.
Parasta on heittää rauhaan. Kapteeni nauroi kovaäänisesti.
Hertta istui ääneti ja katsoi eteensä. Hän tunsi Väisäsen katselevan
häntä, hänen katseensa oli tungetteleva ja hänen imelä hymynsä
vastenmielinen. Mutta tahtomattaankin hänen huomionsa kiintyi Väisäsen
moitteettoman hienoon pukuun ja valkoiseen kaulahuiviin, jonka neula
kimalteli kaikissa sateenkaaren väreissä. Ja hänen katseensa kohosi
hänen vasta ajelluille poskillensa ja rasvatuille hiuksillensa, joista
levisi hajuveden väkevä haju huoneesen.
— Kippis, veikkonen, sanoi kapteeni ja tarjosi vieraalleen ryypyn.
— Häh, häh, hyvää se tekee. Kapteeni tyhjensi yhdellä siemauksella
lasinsa ja siveli kädellään partaansa. Se oli harva ja harmaja. Hänen
kasvojensa väri oli tumma, melkein kupariin vivahtava. Monivuotinen
ahavoituminen ja meren suolainen karaisu ei ollut mannermaallakaan
hävinnyt. Puhuessaan hän alituisesti kilotti silmillään, ikäänkuin
aurinko olisi häntä häikäissyt.
— Kolmekymmentä vuotta sitten, alkoi kapteeni kertoa, — tuhat
tulimaista, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, ja kuitenkin muistan
sen kerran ikään kuin se olisi eilen ollut, — purjehdin Indian merellä.
Hirmuinen myrsky nousi illan suussa ja — —
— Ja te hukuitte kaikki, lisäsi Väisänen iskien silmää Hertalle.
— Älä saakelissa — —
— Niinhän veli eilen illalla kertoi.
Hertta tunsi punan kohoavan poskillensa. Isän karkea puhetapa loukkasi
häntä ja hänen meriseikkailunsa, joita hän niin mielellänsä kertoi
jokaiselle, joka vain malttoi niitä kuunnella, ikävystyttivät häntä.
Sillä hän oli jo kuullut ne monen monta kertaa.
Hetken aikaa kaikki kolme olivat vaiti.
— Oliko neiti vermisellissä viime lauvantaina? kysyi Väisänen
saadakseen keskustelun aikaan.
Hertta katsoi kysyvästi häneen.
— En tiedä, en ole kuullut mistään sellaisesta.
— Sehän oli sääli, se olisi varmaan teitä suuresti intreseerannut. Jos
olisin tiennyt, niin olisin kutsunut teidät sinne. Yleisö aivan kilvan
tunkeili laulajattaremme muotokuvan ympärillä ja konserveerasi sen
johdosta.
— Ah, te tarkoitatte taiteilijanäyttelyn avajaisia! sanoi Hertta
pilkallisesti.
Väisänen tunsi jotain ilmassa. Olisiko hän taaskin erehtynyt noiden
vieraskielisten sanojen suhteen, joiden käyttäminen oli milt'ei
kunnia-asiaksi hänelle muuttunut. Hän kadehti kaikkia niitä, jotka
saattoivat kevyesti puhallella niitä ilmaan kuin saippuapalloja. Tosin
hän ei ollut saanut korkeampaa koulusivistystä, juoksupojasta hän
oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja sittemmin konttoristiksi, mutta
luontaista kykyä ja sukkeluutta häneltä ei puuttunut. Ja alotettuaan
oman liikkeensä, välittämällä asioita, hankkimalla lainoja, ostamalla
ja myömällä arvopapereita, hän oli saavuttanut jonkunlaisen varmuuden
ja asemankin yhteiskunnassa. Hyvät raha-ajat olivat häntä suosineet ja
täsmällisyydellään ja uutteruudellaan hän oli voittanut luottamusta.
Mutta hän olikin äärettömän arka arvostansa. Hän ei kärsinyt
pienintäkään pilaa ja hän pelkäsi alituisesti että toisetkin
huomaisivat entisen juoksupojan, joka tuon tuostakin pisti päänsä esiin
hienon ulkokuoren alta.
Hertta huomasi hänen epävarmuutensa. Hänen kävi äkkiä häntä sääli. Ja
ikäänkuin hyvitelläkseen häntä hän sanoi:
— Se on suurenmoinen tuo muotokuva. Niin häikäisevän kaunis ja henkevä
— —
— Ja niin mainiosti blaseerattukin! Aivan ovea vastapäätä — —
Hertta painoi päänsä alas. Koko säälin tunne oli kuin poispuhallettu.
Hän tunsi vain inhoa, koko hänen ympäristönsä kiusoitti häntä. Hän
olisi tahtonut nousta ylös ja paeta huoneesensa. Mutta hän hillitsi
itsensä ja jäi äänettömänä paikoilleen.
Kapteenilta oli keskustelu jäänyt huomaamatta. Hän oli kokonaan
kiintynyt lautaseensa ja pureskeli hartaasti lihapaloja. Äänettömyys
sai hänet heräämään ajatuksistansa. Hän katsahti Väisäseen, puna oli
noussut tälle korviin saakka ja hämillään hän kilisteli kahveliansa.
— Millä matkoilla veli viime viikolla oli? kysyi kapteeni, pyyhkien
rasvaa viiksistänsä.
— Kävin metsäkauppoja hieromassa. Väisänen tunsi taas seisovansa
vakavalla maapohjalla. — Metsän hinta on alenemassa; huono vuodentulo
ennustaa kovaa talvea ja rahat ovat vähissä.
— Omissa asioissako sinä kävit?
— Sekä omissa että "Vesa" yhtiön asioissa. Tuolla idän puolella myövät
aivan polkuhinnasta.
— Ja teillä olisi sydäntä ostaa polkuhinnasta, herra Väisänen? sanoi
Hertta ihmeissään.
— Asia kuin asia. Ostajia on vähän näinä huonoina aikoina. Ei kannata
rahoja kiinnittää tavaraan, joka ehkä ei kaupaksi kävisi. Mutta kansan
hyväksi sopii jotain uhratakin.
— Kyllä sinä ostaa osaat, myhäili kapteeni. — Taskumatti toisessa
kädessä ja rahat toisessa. Kuka siihen ansaan ei tarttuisi.
— Älä joutavia. Pitäähän liikemiehenkin saada palkkansa. Ei puulla
metsässä arvoa ole, hänen käsissäänhän se vasta arvoon nousee. Sitä
paitsi kilvanhan nuo käyvät kaupittelemassa. Ja kun eivät osaa puitansa
lukea, niin oma syynsä, jos kaupassa kadottavat.
Väisänen hieroi tyytyväisenä käsiään. Hertta katsoi halveksivasti
häneen.
— Hyi teitä, kun iloitsette toisen vahingosta!
— Oma suu propsimus!
Hertta kävi yhä alakuloisemmaksi. Että saattoikin kerskailla
uhrautuvansa kansan hyväksi vaikka kaikella toimella oli itsekäs
tarkoitus. Olisipa kerrankin ollut näkemässä niitä, jotka todellakin
kansan hyväksi työskentelivät.
Ja hän alkoi kertoa kansalaiskokouksesta, joka oli kutsuttu kokoon avun
hankkimista varten hädänalaisille seuduille, ja kenraali Löfbergistä,
joka oli asettunut homman etupäähän.
— Ei kenraali Löfberg tunne kansaa, sanoi Väisänen pilkallisesti.
— Hän on ainakin kansanmielinen, intti Hertta vastaan, — eikä etsi omaa
etuansa.
— Onhan hän ottanut vävypojakseenkin kansan miehen, naureskeli
Väisänen. — Kukapa olisi uskonut että Hammarin Antti kelpaisi kenraalin
taloon.
Kapteeni Ek näytti olevan omissa ajatuksissansa. Hän katsahti
rauhattomasti Väisäseen ja sanoi huolestuneella äänellä:
— Kato tulee tietenkin vaikuttamaan koko maan taloudelliseen tilaan.
Yksityiset yhtiötkin — —
Väisänen keskeytti häntä.
— Ei veljen pidä turhia huolehtia. Osinkomaksut korkeintaan voivat
pienentyä, mutta ne jotka kerran seisovat vankalla pohjalla, niinkuin
"Vesa" yhtiökin, ne eivät vähällä horjahda.
— Niin sinä aina vakuutat, sanoi kapteeni epäilevästi, — ja sen nojalla
minä "Vesa" yhtiöönkin kiinnitin niin suuret summat. Mutta jos se
sortuu, niin minäkin menen sen mukana.
— No, no, eihän sitä vielä niin pitkällä olla. Voit täydellisesti
luottaa minuun.
— Hertta, sanoi kapteeni, kun hän pöydästä noustua saattoi vieraansa
huoneesensa, — lähetä meille kahvia ja konjakkia. — —
Oli jo myöhäinen ilta, kun Hertta yhä istui huoneessansa mietteihinsä
vaipuneena. Hän tunsi niin omituista liikutusta. Hänen sydämensä
sykki rajusti, jokin valtava tunne pyrki irti hänen rinnastansa.
Hän pysytteli liikkumatta, ikäänkuin odottaen jotakin ja kuunnellen
sisällistä ääntä. Hänen silmissään syttyi outo välke. Entäs jos hänkin
voisi työskennellä kansan hyväksi? Jos milloin niin nyt, hädän sitä
uhatessa, se tarvitsi apua, ja ehkä pappi kirkossa juuri tätä oli
tarkoittanutkin. Entistä voimakkaampina nuo sanat nyt astuivat hänen
eteensä. Hän luuli ne nyt täydellisesti ymmärtävänsä. Ne kutsuivat
häntä työhön, ne viittasivat hänelle tien, jota hänen tuli kulkea. Ja
kaukana Pohjan perillä hän näki edessään laajan työkentän, tuhansia
tarvitsevia veljiä, jotka odottivat vain hänen apuansa ja lohdutustansa.
Mutta kesken innostustansa hän tunsi lamauksen ruumiissansa. Mitäpä
hän, heikko nainen, voisi saada aikaan? Kahdella tyhjällä kädellänsä?
Jos hän lähtisikin hätää lieventämään, niin voisiko hän muuta kuin
nähdä nälkää yhdessä heidän kanssansa?
Hänen silmänsä kostuivat. Miksikä kaikki mihin hän yritti tarttua,
muuttui hänen käsissään naurettavaksi?
Hertta säpsähti. Hän kuuli ääniä isän huoneesta. Miten usein tuo nauru
oli herättänyt hänet kesken uniensa ja tunkeutunut hänen luoksensa yön
hiljaisuudessa. Hän inhosi noita pitkiä yöistuntoja konjakkilasien
ääressä, joiden jälkeen isä koko aamupäiviksi sulkeutui huoneesensa.
Hän inhosi silloin koko kotiansa, johon hän oli kytketty kiinni, ja
olisi halunnut katkaista kaikki vastenmieliset siteet.
Ei, hänen täytyi saada elämälleen tarkoitus, ilman sitä hän ei jaksanut
elää.
Hän lähtisi sittenkin hätämaille, hän ponnistelisi ja taistelisi, siksi
kuin hän voittaisi, ja hänen täytyi voittaa. Ja kaukana pimeydessä hän
näki häämöittävän valonsäteen, joka antoi hänelle toivoa ja rohkeutta.