Utuun ja usvaan oli kaupunki kietoutuneena. Keltaisen himmeinä
tuikkivat tulet katulyhtyjen päissä ja kaukaisena huminana kuulosti
korvaan ajoneuvojen rätinä vilkasliikkeisemmiltä kaduilta. Ihmisvirta
vyöryi epämääräisenä haamuna katuja ylös ja alas ja äänet sulivat
yhteen hyökyaalloksi, joka kumahdellen kulki edelleen sankassa
sumumeressä.
Alastomina puut reunustivat puiston kylkiä ja vitkalleen vesipisarat
tihkuivat alas oksilta, jotka ojentautuivat katua kohti kuin paljaat
käsivarret. Puistikon keskeltä kohosi vanha puurakennus, jonka
kattopuoli kokonaan katosi sumun sekaan. Sen suurista, moniruutuisista
ikkunoista tulvaili valomeri synkkään syysilmaan ja urkujen
hillitty ääni tunkeutui seinien läpi. Äkkiä niiden ääni vahveni ja
täysivoimaisena se virtasi avatuista ovista ulos hiljaisen ihmisjoukon
mukana, joka harvalleen ja ääneti laskeutui portaita myöten ja
hajaantui puistikon teille.
Hertta Ek astui vitkalleen, silmät maahan luotuina. Hänen sormensa
olivat puristautuneet lujasti virsikirjan ympärille. Hänen kasvonsa
ilmaisivat mielenliikutusta, suun ympärillä väreili hermostunut
piirre ja hengitys oli lyhyttä ja kiihkeää. Hän pysähtyi hetkeksi ja
vilkaisi taaksensa. Tuossa kirkossa hän oli kerran seisonut ja antanut
lupauksensa — hän muisti sen päivän kuin olisi se eilen ollut ja
kuitenkin — mikä iankaikkisuus siitä jo oli kulunut. Hänen mielensä
oli silloin ollut niin herkkä kaikille vaikutteille, arvostelematta
hän oli omistanut itselleen toisten vakaumuksia ja ajatuksia. Ja hänen
sydämessään oli vallinnut hiljainen rauha.
Mutta tyyni oli vain käynyt myrskyn edellä. Se oli heittänyt hänet
tuuliajolle ja vieroittanut hänet kaikesta siitä, mikä ennen oli ollut
hänelle pyhää ja kallista. Vuosikausiin hän ei ollut kirkossakaan
käynyt. Sattumako se nyt äitivainajan kuolinpäivän oli hänen mieleensä
tuonut — siitä oli täsmälleen juuri kaksikymmentä vuotta kulunut — vai
olisiko joku muu voima hänet kirkkoon vienyt? Kaitselmusko? Hertta
hymähti itseksensä. Nuo ajatukset hän aikoja sitten oli tyhjinä ja
sisällyksettöminä karkoittanut luotaan. Ne olivat saaneet väistyä
järkeä tyydyttävämpien tieltä. — —
Hän oli istuvinaan vielä lehterillä, pilarin peitossa, jonne hän
kirkkoon tullessansa oli kyyristynyt. Hän oli kuulevinaan vielä tuon
voimakkaan äänen, joka kajahteli hänen ympärillänsä. Se ei ollut
sointuva eikä kaunis, korkeimmasta diskantista se aleni syvimpään
bassoon ja katkenneet soraäänet vihloivat tuon tuostakin korvaa,
kuin viulunkieli, joka kesken värähtelevää ääntä katkeaa haikeasti
valittaen. Mutta se oli niin vakuuttava, niin repäisevä, niin sydämeen
tunkeva. Jokapäiväisiin sanoihinkin se valoi voimaa ja hehkua ja
nostatti kylmänväreitä selkää karmimaan.
Ja kuitenkin Hertta ensimältä kuunteli vain puolella korvalla.
Tahtomattaankin hän asettui arvostelevalle kannalle. Hän koetti
syrjäisestä paikastansa nähdä pappia saarnastuolissa, mutta vaikka
hän kurottautui eteenpäin, ei hän nähnyt muuta kuin hänen laihat
kätensä, jotka lakkaamatta liikkuivat ja huitoivat ilmaa. Hän koetteli
kuvailla mielessänsä kasvoja, nekin varmaan olivat laihat ja vilkkaat,
niinkuin kädetkin, ilme vaihteleva ja silmät säkenöivät. Hän mahtoi
olla voimakas luonne, joka oli tottunut taistelemaan, mutta myöskin
voittamaan. Sen ilmaisi hänelle äänen syvä sävy.
Mutta äkkiä hänen omat hajanaiset ajatuksensa pysähtyivät ja mielikuvat
haihtuivat. Hän oli vain korvana, sittenkin kun sanat, jotka olivat
hänen huomionsa herättäneet, olivat vaienneet. Ukkosen jyrinänä ne
olivat vyöryneet papin avonaisilta huulilta ja kaikuna kajahtaneet
takaisin kirkon seinämiltä.
"Menkäät siis ja opettakaat kaikkea kansaa ja sairaita parantakaat,
spitalisia puhdistakaat, kuolleita herättäkäät. Lahjaksi te saitte,
niin myös lahjaksi antakaat."
Hertan pää painui alas. Tuskallinen vavistus sai vallan hänessä.
Koskisivatko nuo sanat häntäkin, olisivatko ne hänellekin aiotut?
Pitäisikö hänenkin mennä ja opettaa ja parantaa — vaan ketä? Eikö
hänellä olisikaan oikeutta elää vain omaa itseänsä varten, omien
pienten harrastustensa puolesta? Olisiko tässä vastaus siihen kaihoon,
jota hän sydämessään oli salannut, siihen sisälliseen ääneen, jota hän
ei ollut saanut vaikenemaan?
Vaan tätäkö hän olisi kaihonnut? Eikö se ollut jotain valoisampaa,
kirkkaampaa, jotain joka käsin kosketellessa oli vaaransa murtua ja
hajota tyhjiin? Jotain niin vienoa ja sanoin selittämätöntä... Ei niin
raskasta ja painostavaa kuin nuo papin sanat.
Ja kuitenkaan hän ei saanut ajatuksiaan irti niistä. Ne avasivat äkkiä
kuin uuden maailman hänen eteensä, maailman kaukana, kaukana hänen
silmänkannattamastaan. Mutta mitä kauemmin hän sinne silmäsi, sitä
kirkkaammaksi ja lämmittävämmäksi se muuttui ja sitä lähemmäksi se
läheni.
Kuin unessa hän oli seurannut toisia ulos kirkosta ja sivuilleen
vilkaisematta hän astui kotiansa kohti. Hienona vihmana sumu laskeutui
maahan ja kostutti hänen vaatteitansa ja kasvojansa. Mutta hän
ei huomannut sitä. Epämääräisenä hänen korvaansa tunkeutui melu
vilkasliikkeisiltä kaduilta, se kuulosti niin kaukaiselta ja vieraalta.
Hän kiirehdytti askeleitansa. Puolijuoksussa hän astui portaita ylös
ja riensi huoneesensa. Hän laski virsikirjan peilipöydälle ja vetäisi
hansikkaat käsistään. Peilistä kuva katsahti häneen, tuskallinen piirre
väreili suun ympärillä, syvä ryppy oli laskeutunut silmien väliin ja
katse oli himmeä ja epävarma.
Hertta heittäytyi nojatuoliin. Kylmän väristys kävi hänen ruumiissansa.
Kosteus oli tarttunut hänen hameensa liepeihin ja tukkaansa. Hän raotti
kyökkiin johtavaa ovea ja pyysi tulta uuniin.
— Täällä on niin kylmä, Anna.
Kyökistä kuului kopinaa ja nuori tyttö astui sisään kantaen halkoja
sylissään.
— Vai on neiti jo kotona. Kapteeni käski sanoa, että hän tulee illaksi
kotiin.
Tyttö oli polvillaan uunin edessä.
— Sanoi tuovansa vieraita tullessansa.
Tyttö katsoi olkansa yli ja iski silmää Hertalle.
Hertta oli ääneti.
— Miksi neiti on niin surullisen näköinen? Ei edes kysy keitä tulee.
Hertta ei vastannut mitään.
— Kyllä neidin pitäisi mennä naimisiin, kun on niin nuori ja korea.
Tyttö nousi lattialta ja lähenteli Herttaa tuttavallisesti. —
Kerronkos, mitä herra Väisänen sanoi? Niin, niin, hän se tänne lupasi
illalla tulla uudestaan, kun kapteenin kanssa ulos läksi.
Hertta katsahti tyttöön.
— Tahtoisitko sinä mennä naimisiin, Anna?
— Tahtoisin kyllä, kun olisi poika, jota oikein rakastaisin.
— Sinäpä sen sanoit, Anna.
— Kyllä se rakkaus tulee, neiti, ennenkuin arvaakaan. Ja hätäkös
teillä, kun on kosijoita vaikka joka sormelle. Toista se on tällaisen
kuin minun — —