Jouduin vuoden 1919 lopulla matkustamaan Venäjän n.s. pohjoisella
radalla. Sattumalta tapasin Venäjän puna-armeijassa toimineen
suomalaisen pojan. Kun meillä oli vuorokautinen keskeymätön matka,
lyhensimme sitä pakisemalla kokemuksiamme. Hän kertoi toimistaan
osastonpäällikkönä Siperiassa ja seikkailuistaan siellä kuluneen vuoden
aikana.
"On se ollut hulinaa eri tavalla se kulunut vuosi", sanoi hän
rentoon, poikamaiseen tapaan. "Ensin tappelin Koltshakia vastaan,
sitten talonpoikais- ja teserttikapinoita kukistelemassa. Sillä välin
sairastuin pilkkulavantautiin, olin kirgiisien vankina ja muuta
semmoista vaihteeksi...
"Olin joukko-osastoni kanssa matkalla Omskiin etelästä. Surma raivosi
niillä mailla pahimmoisin. Jokaisella isommalla asemalla oli joku
yleinen rakennus muodostettu sairaalaksi, lavantautisairaalaksi, mitkä
olivat ääriään myöten täynnä sairaita, toisia tuotiin jokapäivä lisää
sekä ohikulkevista junista että paikkakunnalta ja entisiä raatoja ei
kukaan korjannut pois.
"Matkaa tehtiin sangen hitaasti. Joukko-osastoni majaili toisilla
paikkakunnilla jopa kuukaudenkin, kuljeksien ympäristöllä asettelemassa
kapinoita junamme seistessä asemalla. Eräänä aamuna ilmoitettiin
jossakin vaunussa, majailimme nim. junassa, olevan viisi sairastunutta
ja toisessa kolme, nähtävästi lavantautia. Sitä olin pelännytkin,
sillä paikkakunnalla oli tauti raivonnut jo pitkät ajat. Mikä pahinta,
oli parhain toverini Janne, Viipurin puolesta kotoisin ja pari muuta
suomalaista poikaa sairastuneet myöskin. Komensin pojat kantamaan
sairaat lähellä olevaan sairaalaan. Ei kukaan tartunnan pelossa
totellut käskyäni. Otin itse sairaan hartioilleni ja menin. Avasin
sairaalan oven, mutta jäin tyrmistyneenä tuokioksi tuijottamaan
edessäni olevaa näkyä. Olin kyllä viimeaikoina nähnyt yhtä ja toista
tavallisuudesta poikkeavaa, tottunut semmoisiin näkemyksiin, mutta
tämmöistä en edes osannut kuvitellakaan. Isonlainen 'ruuma', näköjään
ollut toisen luokan odotushuone, oli muodostettu sairaalaksi tai
oikeammin se oli nyt ruumishuone, eikä edes sekään, vaan kalman
luola, joka oli lähes puolillaan mätänevää, kuolettavasti löyhkäävää
ihmismassaa. Avatessani syöksyi ovesta, sanoisinko vihertävä paksu
löyhkä, joka jäykistytti siihen paikkaan kuin huumaava myrkky...
"Alimmainen kerros oli jo hajaantumistilassaan olevaa mätänevää massaa,
missä miljoonat madot olivat päässeet odotettuihin oikeuksiinsa; sitten
oli useimmassa kerroksessa päällekkäin sikin sokin myöhemmin kuolleita,
vääntynein kasvoin ja nurinkääntynein silmin. Usealta oli muodottomaksi
sinerväksi möhkäleeksi turvonnut kieli työntynyt suusta ulos ja näytti
siltä kuin olisi hän valkein hammasrivein pidellyt lihamöhkälettä.
Eräs oli kuolinkamppailussaan iskenyt hampaansa toverinsa kurkkuun —
janon pakoittamana nähtävästi — ja kiertänyt kätensä ja jalkansa hänen
ympärilleen kuin vampyyri... ja sitten, sitten oli päällimmäisenä
kerroksena vielä eläviä ihmisiä, viime päivinä sinne tuotuja, joista
jotkut hiljaa vaikeroivat, toiset taas makasivat kamalasti tuijottavin
silmin edes päätäkään kääntämättä.
"Ainoastaan hetken epäröin mitä oli tehtävä, sitten tein päätökseni:
Minkä kuolema on merkinnyt sen se saakoon, olinhan siihen tottunut
jo rintamalla. Tänään tämä, huomenna jo ehkä minut kannetaan samaan
ruumiskasaan, kalman luolaan, mistä lääkärit ja henkilökunta olivat jo
ammoin paenneet, jos niitä siellä koskaan oli ollutkaan. On tapauksia
elämässä jolloinka ei tule enään kysymykseen mikään _sääli,_ ei voi
eikä saa tulla... Otin sairaan uudelleen selkääni, kuin olin sen
laskenut oven edustalle, ja astuin ruumisröykkiön päälle. Elävät naamat
litisivät ja vääntyivät raudotettujen kenkieni alla, kuului parahduksia
ja uikutusta...
"'Toveri, toveri! älä jätä tänne... vie pois', vaikeroi sairaani —
viskasin hänet ruumiskasaan... Minkä minä sille voin, että näin
piti tehdä, mutta niin kumminkin piti tehdä, siitä olin varma. Yhtä
tunteeton olin niille heikoille pyynnöille: 'Toveri... vettä...
apua...!' mitä ympärilläni kuulin ja riensin hakemaan toisia sairaita.
"Mutta mihin kätkeä sairastuneet suomalaiset. Kalman luolaan en
niitä vie ja vaunussa en niitä uskaltanut pitää, sillä paikkakunnan
sotilasjärjestöjen taholta oli semmoinen ampumisen uhalla kielletty ja
tarkastuksia toimitettiin myötäänsä. Sairaalaan muka piti viedä sairaat!
"Jannen suhteen en hetkeäkään epäröinyt. Hyvä tuttava maailmanrantaa
kiertäessä on kallisarvoinen kuin itse elämä ja Janne oli semmoinen.
Rintamilla ja muissa seikkailuissa oli monen monet kerrat oman
henkensä kaupalla elämäni pelastanut. Päätin hänet kätkeä vaunuuni ja
hoitaa parhaani mukaan, tuli mitä tuli. Mutta ne toiset sairastuneet
suomalaiset... Heimotunne, veriheimolaisuus veti... suomalaisiahan ne,
kuin veljiä ikään... rinnan tapeltu ja näytetty oikeata suomalaista
sisua...
"Asukaa vaikka vaunussakin, mutta koettakaa kaiken nimeen välttää
tarkastusta, sillä minun pääni ei ole silloin lujassa..., sanoin niille.
"Kun Janne alkoi toipumaan päin, sairastuin minä, mutta kun ihmisellä
on kova usko elämään ja se on nuori, niin ei tautikaan sitä voita.
Minulla oli vaistomainen tunne että piti syödä, syödä niin paljon kuin
maha veti ja se minut nähtävästi pelasti. Muistan Jannen sanoneen
huonommillani ollessani, kun hetkeksi heräsin horrostilasta: Lihaa,
lihaa! ja kuin sitä sain olin raadellut sitä kuin nälkäinen koira
ikenet irvissä.
"Sitten tuli lähtö ja junan tarkastus. Olin sangen heikko, mutta kun
kuulin sanan: tarkastus, muistui kalman ruumiskasa mieleeni. Kimposin
ylös ja sitten ulos. Piileksin siellä kunnes juna lähti, sitten
puhvelin päälle, jossa sain 'raitista tuulta' enemmän kuin halutti.
Seuraavalla asemalla pääsin vaunuuni, kun tarkastus oli ohi.
"Kuten jo sanoin toivuin siitä verrattain pian, mutta joukko-osastoni
supistui kahdellakolmatta osalla ja suomalaisiakin meni viisikolmatta
mäkeen.
"Oltuani edelläkerrotun jälkeen jonkun aikaa Omskissa, sain määräyksen
osastoineni siirtyä kirgiisiaroille Altain vuoriston lähelle, sillä
siellä vastakumous nosti päätään...
"Majailimme eräässä arokylässä. Sikäli kuin olin hankkinut tietoja,
piti tämä olla verrattain rauhallinen etappipaikka, josta sopii pitää
silmällä sissiileviä kapinallisia talonpoikia. Mutta kuinkas kävikään.
Eräänä yönä ilmoitti tiedusteluamme että olimme saarretut ja aijottiin
käydä juuri kimppuumme. Aseisiin pojat! huudahdin ja painauduin
ulos. Ryssät aikoivat olla tottelematta. 'Tekö p—keleet taaskin
tappeluttaisitte meillä suomalaisilla itsellenne voiton', sanoin. Ulos
ja ketjuun joka mies taikka nagaanista lähtee ensiksi teille...
"Tappelu oli kuuma, mutta lyhyt. Ryssät heittivät heti aseensa ja
antautuivat. Ylivoima se olikin, ehkä noin viisitoistakertainen. Näin
ettei ollut muuta tehtävää kuin yrittää murtautua ulos, mutta siinä
hupenivat suomalaisetkin ja kun olimme juuri pääsemäisillämme, saarti
meidät uusi joukko-osasto. Niinkauan ammuin kuin patruunat loppuivat,
sitten olin kiinni. Aamun laume kajasteli kuun valaiseman rannattoman
suola-aron itäisellä taivaanrannalla. Vangit olivat koottuna joka
puolelta sankoilla miesjoukoilla ympäröidyn piirin sisään. Venäläistä
kansallisuutta olevat komennettiin astumaan oikealle puolelle ja
muukalaiset vasemmalle: 'Ei mennä vasemmalle', kuiskasin vieressäni
olevan Jannen korvaan, 'niillä on piru mielessä'. Kun jako oli
tapahtunut alkoi aseettomien muukalaisten teurastus alkuperäisellä ja
villillä tavalla tietenkin. Ensin silvottiin jäseniä, sitten vähin erin
kiduttamalla tapettiin. Suomalaisia ei siinä monia ollut, ne olivat
kaatuneet suurimmaksi osaksi.
"Mutta eikös nuo musta-sieluiset ryssät, kai oman nahkansa
säilyttämiseksi, antaneet minua ilmi sekä päälliköksi että
suomalaiseksi ja Jannea myöskin. Kurjat saatanat, sanoin niille,
mutta mitä se enään auttoi. Käteni sidottiin hihnalla mikä solmittiin
ratsumiehen satulaan, sitten jalkineet pois jalasta ja sitten
juoksemaan ratsastavan kirgiisin rinnalla pitkin teräväpintaista
suola-aroa. Suoritin sen kokeen loistavasti, sillä olen juoksija,
toisin sanoen täydyin sitä olla, sillä oli se kumminkin parempi
juosta kuin laahata maassa. Jalkani oli verillä kyllä, mutta kipua en
vähääkän tuntenut, enkä masennusta, pelkoa puhumattakaan... Yksi elämä
menetettävänä... ennemmin tai myöhemmin, sama se... Muulloinkin olen
tämmöisessä 'ahtaassa' paikassa tuntenut saman poikamaisen, sanoisinko
ylimielisen tunteen. Koko elämä tuntuu niinkuin se olisi jotakin
pahanpäiväistä ilveilyä.
"Loppuyöksi työnnettiin minut Jannen kanssa eräänlaiseen vankilaan, se
oli jonkunlainen viljaelevaattori, sillä se oli puolillaan — vehnää,
johon jalat vajosivat kuin löysään hiekkaan. Pakeneminen kyllä näytti
mahdottomalta, mutta kätkeytymistä sieti ajatella. Vehnän sisään
ei päässyt omin neuvoin, vaikka miten olisi yrittänyt, sen tulin
nyt kokeneeksi, mutta orsilla oli joukko raavaan vuotia kuivumassa.
"Kätkeydymme niihin", sanoin Jannelle toivorikkaana ja se onnistuikin
mielestämme niin hyvin, että voimme levollisina odottaa aamun
valkenemista.
"Nukahdettuamme pari tuntia, lopen väsyneitä kuin olimme, olivat punaset
vallanneet kylän ja kapinalliset vetäytyneet arolle."
* * * * *
Uudelleen tavattuani alussamainitun suomalaisen pojan, vuosikauden
myöhempään, kertoi hän lisää kokemuksiaan:
"Harhailin Siperiaa ristiin rastiin kevääseen 1920 asti, kunnes
Koltshak oli karkoitettu Baikalin tuolle puolelle. Mutta sen
perääntymistie, kuten yleensäkin rintamaseudut, joutuivat kaameiden
näytelmäin todistajiksi, mitkä vasta tulevaisuus voi tasoittaa ja
unehduttaa. Se prosessi mitä Venäjän vallankumous on käynyt, nyt käy
ja vasta tulee käymään, on voimakkaampi samassa suhteessa kuin se on
jälessä yleismaailmallisesta henkisestä ja teollisesta kulttuurista.
Venäjän kansa on oppinut kärsimään ja unohtamaan. Siitä syystä ja
asiain valitettavan laadun vuoksi tulee monen monet kärsimysnäytelmät
häipymään unhoon hipaisemattakaan historian lehtiä. Esimerkin vuoksi
kerron eräitä semmoisia jatkoksi edelläkertomilleni kokemuksille:
"Kun Koltshak oli pakoitettu perääntymään 'pääkaupungistaan' ja
samalla hallintokaupungistaan Omskista rientomarssissa itään päin,
seurasi hänen kintereillään 'bolsheviikkikauhun' ajamina suunnattomat
pakolaislaumat. Koltshakin, perääntyessä oli paikallisen väestön
vallannut semmoinen pakokauhu, että pakolaisjunat, joita tuli
myötään ja jotka polttoaineiden ja veden puutteessa pysähtyivät ja
ruhkaantuivat Siperian radan toisille raiteille, muodostaen lopuksi
toista sataa virstaa pitkän vaunu- ja veturijonon Omskista länteen
päin. Vaunut olivat tulvillaan pakolaisia, joita oli kerääntynyt
ja Koltshakin 'vanavedessä' kulkeutunut hänen pitkällä noin 3,000
virstaisella perääntymistiellään Wjatkan rajoilta asti. Kun tämmöinen
pakolaistulva ruhkaantui paikalleen keskellä Siperian ankarata talvea,
niittivät nälkä ja pakkanen runsasta satoa. Siten pysähtyneistä
junista ei kukaan välittänyt, jokainen huolehti vaan omasta itsestään.
Vasta bolshevikkien rintamain saavuttua alettiin niitä tarkastella
ja tavattiin useimmista vaunuista joukottain kuoliaaksi nääntyneitä,
paleltuneita ja tönkiksi jäätyneitä ihmisruumiita. Täten menetettyjen
ihmishenkien lukumäärä oli laskettava tuhansissa.
"Samana aikana valtasi bolsheviikkipelko ja pakokauhu myöskin Koltshakin
hallintokaupungin. Omskin esikaupungissa Irtisch-joen toisella
puolella sijaitsevasta suuresta sairaalasta, mikä oli muodostettu
sotilassairaalaksi, olivat paenneet koko henkilökunta: lääkärit ja
sairaanhoitajat niin tyyten, että avuttomat sairaat, jotka eivät
kynnelle kyenneet muutamassa päivässä paleltuivat kuoliaaksi.
Bolshevikkien saavuttua ja jouduttua sairaalalle, korjattiin sieltä
1,500 paleltunutta ihmisruumista, joista ainoastaan pieni osa oli vielä
hieman hengissä, mutta kuolivat heti lämpimään siirrettyä, kaikki muut
olivat tönkäksi jäätyneitä.
"Pieni Taaran kaupunki Omskista itäänpohjoiseen päin sai myöskin olla
järkyttävän murhenäytelmän todistajana ennen Koltshakin rintaman
sieltä poissiirryttyä. Joukko kaupungissa majailevia Tsekko-slovakkeja
olivat bolshevikkien nopeasta tulosta rohkaistuneina salaliittoutuneet
paikallisten asukasten kanssa kukistamaan koltshakilaiset kaupungissa.
Kaikessa hiljaisuudessa valtasivat he asearsenaalin ja anastivat sieltä
kiväärejä ja patruuneja. Kiväärit olivat japanilaismallisia, mutta
onnettomuudekseen olivat he pimeässä suurella kiiruulla kahmimansa
patruunat saaneet kaikki toiseen kiväärilajiin kuuluvia. Niillä ei
siis voinut ampua. Koltshakilaiset saatuaan tiedon anastuksesta ja
siinä tapahtuneesta erehdyksestä, vetivät kaukaa kaupungin ympäristöltä
umpinaisen saartoketjun salaliittolaisten ympärille, mikä loppujen
lopuksi tiukennettiin kaupungin torille ja siinä kaikki suoraa sanoen
'aseettomat' salaliittolaiset teurastettiin viimeistä miestä myöten."