Ei tarvitse ihmetellä sitä seikkaa, miksi inkeriläisillä on
pääasiallisesti samanlainen rakennusjärjestelmä kuin koko keski-
ja pohjois-venäläisellä väestöllä, sillä ovathan he kumpaisetkin
kansat olleet pakoitetut olemaan ja elämään samojen taloudellisten ja
poliittisten kaavojen sisällä. Mutta toiseltapuolen kyllä kansallisiin
erikoisuuksiin kuuluu ei ainoastaan kansalliset puvut, tavat, kieli,
mutta ehdottomasti ja ennen kaikkea kansalliset rakennustyypit.
Vaikkakin käytännölliset seikat: Maantieteellinen asema, ilmasto y.m.
ehdottomasti määräävät asumusjärjestelmän, niin näyttäikse siinä aina
kansalliset erikoispiirteensä siinä määrässä ja niin kauvan kuin tapa-
ja kielelliset eroavaisuudet säilyvät.
Inkeriläisten ja venäläisten rakennustavan yhtäläisyys on siinä, että
kumpaisessakin sisältyy karjatalous ihmisasutuksen kanssa saman katon
alle, muodostaen kokonaisuuden, mikä on tai voidaan tyyten eristää
kaikilta ulkopuolisilta vaikutuksilta. Seuraavat piirrokset näyttävät
_Vävylän _talon rakennusjärjestelmän Toksovan Kujalan kylässä:
Vertailun vuoksi esitän tässä myöskin venäläisen talous- ja
asuinrakennuksen julkisivu- ja läpileikkauspiirustuksen Malisnoin
kylästä Kostroman lääniä.
Kaikki seikat viittaavat siihen, että nyt inkeriläisillä käytännössä
oleva rakennusjärjestelmä juurtaa alkuunsa keski-pohjois-venäläisestä
rakennustyypistä, ollen inkeriläinen siitä kehittynyt uudempi
muodostus, kehittyneempien talousolojen, laajentuneen karjatalouden
y.m. aiheuttama.
_Saman katon alla olevat rakennukset, julkisivupiirros._
Ei ole epäilemistäkään etteikö suomalaisheimoille tule kunnia tämän
rakennusjärjestelmän alkuisin keksimisestä ja kehittämisestä,
rakennusjärjestelmän, jota nyt koko pohjois- ja keski-Venäjän laaja
venäläisväestö käyttää. Semmoisen keksiminen ja kehittäminen on ollut
välttämätöntä suojaksi petoeläimiä ja kylmiä pohjoisia seutuja vastaan,
joihin suomalaisheimot lopulta tulivat työnnetyksi.
Tämä n.s. venäläinen rakennustyyppi on taas välittömästi kehittynyt
semmoisesta kota-asumuksesta, missä sekä ihmiset että kotieläimet
ovat välittömästi asuneet yhdessä, mikä vieläkin on käytännössä
kehittymättömien, kylmillä seuduilla asuvien heimojen kesken.
Miten monipuolinen ja kehittynyt onkaan jo inkeriläinen
rakennusjärjestelmä venäläiseen verrattuna: tallit, navetat,
pesutuvat, kellarit y.m., kaikki eri rakennuksia, vaikka tietenkin
yhteiseksi kartanoryhmäksi yhdistettynä. Yksi kehitysaskel vielä ja
inkeriläinenkin rakennustyyppi on vaihtunut länsi-suomalaiseen vapaine
rakennusryhmineen. Yhden semmoisen poikkeuksen tapasinkin Suomen rajan
lähiseutuja lukuunottamatta. — Asuinrakennus — sekin uusiaikainen
suomalainen — erikseen ja karjahuoneet siitä jonkun matkan päässä,
aivan kuin nykyaikaisessa etelä-suomalaisessa talossa.
_Saunalla_ ja _aitalla_ ei kumpaisellakaan ole sanottavaa merkitystä
venäläisessä taloudessa, sillä keski-venäläinen kylpee tuvan uunissa
ja viljansa sekä muut tavaransa hän taas säilyttää rehusarajassa
(katso venäläisen talon halkileikkausta). Mutta inkeriläisille sitä
vastoin kumpaisellakin rakennuksella on vallan määräävä merkitys.
Saunaa rakastaa hän vielä suuremmassa määrässä kuin etelä-suomalainen,
nauttien sen rakasta löylyä poikkeuksetta kaksi kertaa viikossa
lauvantaisin ja keskiviikkoisin. Minä en osaa kuvitella mitenkä hän
tulisi toimeen ilman saunaa, niin veriin mennyt se hänelle on.
_Aittaan_ sisältyy inkeriläisellä kaikki se mitä me suomalaiset
ymmärrämme sanalla _koti._ Inkeriläiset tuvat ovat yhteisasumuksia,
missä useinkin sangen suurilukuinen perhekunta, monasti neljää
miespolvea ja useampia perheitä asustavat. Tämmöinen yhteisasumus on
inkeriläistenkin mielestä semmoinen välttämätön paha jota on siedettävä
niin kauvan kuin pakkanen kepillään nurkkia paukuttelee. Mutta kun
huhtikuun loppupuolelle kääntyy, silloin inkeriläinen nuorikko-nainen
ja vanhempikin perheenemäntä kukin oman aittansa siivoo, pesee ja
tuulettaa. Siirtelee sinne nimikko-kappaleitaan yhteisestä pesästä:
sängyn, pöydän, parin tuolia, piironkinsa, peilinsä ja kaikki rakkaat
muisto- ja tarvetavaransa ja silloin on kesäinen perhekoti valmis,
missä hän avioliittotoverinsa kanssa viettää kaikki vapaahetkensä,
vieläpä ruokalomallakin sinne viehättyy levähtämään. Siellä vietetään
suvinen sunnuntaikin, sillä luontoa ei hän kaipaa, hän saa sitä pitkinä
työpäivinään liiaksikin ja siksi hän vapaa-aikoinaan pakeneekin
vilpoiseen aittaansa, todellisen kotinsa helmaan, mihin ei päivä pääse
eikä kuuhut kuumota.
Inkeriläiset aitat ovat ylipäänsä pieniä ja yksikerroksisia,
keskimäärin vain noin 3 m kunnekin päin. Niitä ei käy vertaaminen
eteläsuomalaisiin kaksikerroksisiin aittarakennuksiin.
Asuinrakennus, miten suuri se kulloinkin suunnitellaankin, tehdään
aina neljällä seinällä, siis ilman väliseiniä. Se on vaan yhteinen
suuri pirtti, sitä suurempi miten suuri siinä asuva perhekunta on.
Joskus jaetetaan se lautaväliseinällä kahteen osastoon. Kaksi tämmöistä
laajaa tupaa ja niiden välissä oleva läpikuljettava eteinen muodostavat
tyypillisen inkeriläisen talonpoikaistalon.
Rakennusten leikkauksilla koristeleminen, kuten venäläisillä,
on inkeriläisilläkin vielä käytännössä, tosin vain vanhoissa
rakennuksissa, mutta sitä monipuolisimpana niissä. Nykyaikaisissa
rakennuksissa sitävastoin alkaa Inkerissäkin yksinkertaiset koruttomat
muodot päästä oikeuksiinsa.