Vallinneen ammattiopettajien puutteen vuoksi tarjoutui
allekirjoittaneelle tilaisuus ryhtyä kansakoulun opettajantoimeen
tai oikeammin työkoulun palvelukseen, minkä periaatteen pohjalle
koko kansanopetussysteemi nykyään rakentuu neuvosto-Venäjällä.
Toimeen ryhdyin tammikuulla 1920 Toksovan kunnan Vaarakkalan koululla
pohjois-Inkerissä. Vaikka en ollut ammattiopettaja, miellytti tehtävä
useammastakin syystä. Ensinnäkin halusin ja otaksuinkin siinä
tehtävässä pääseväni tuntemaan lähemmin heimokansani subjektiivista
sieluelämää. Toiseksi työkouluperiaatteen käytäntöön soveltaminen
tarjosi kylliksi mielenkiintoa ei vaan minulle, vaan jokaiselle
kansanvalistuskysymyksistä viehättyneelle, sillä työkouluperiaate
oli tähän asti ollut vasta suurimmaksi osaksi teoriana — paperilla.
Kolmanneksi ja ehkä tärkeimmäksi syyksi voi katsoa taloudellisen
kysymyksen, sillä toimeentuleminen kieltätaitamattomana sikäläisiin
oloihin katsoen ei ollut ensinkään helppoa, sitäkin suuremmalla syyllä
kuin vaimoni kanssa kahden jouduimme vapaalta kädeltä työpaikkaa
hankkimaan Buin teollisuuslaitokselta lähdettyämme v. 1919 lopulla.
Kun sekä historia että kokemus toteaa äidinkielen kansallisuuden
varmimmaksi koossapitäjäksi ja säilyttäjäksi, jopa vieraan
kansallisuuden keskelläkin, olisi valmis Inkerin suomalaisiin sen
säännön sovelluttamaan ennen kaikkea. Hehän jo kolmisen vuosisataa
ovat olleet slaavilaisuuden välittömän raskaan ikeen alla, mutta
sittenkään ei voi sanoa äidinkielen rakkautta inkeriläisten
vahvimmaksi puoleksi. He ovat vereltään puhtaita suomalaisia, jopa
siinä määrässä, että kestävät vertailun minkä suomalaisseudun kanssa
tahansa rajan toisella puolen, mutta äidinkielensä halveksuminen on
sangen yleistä ja tunnusmerkillistä. Lapset itse tahtovat koulussa
oppia venäjänkieltä ja heidän vanhempansa ovat samaa mieltä. Sitäkin
oudommalta semmoinen kuulostaa nyt kun vähemmistökansallisuuksilla,
siis myöskin inkeriläisillä, on oikeus koulunkäyntiin ja opiskelemiseen
äidinkielellään. Kun tsaarinaikuinen äidinkielen käyttöoikeus
inkeriläisissä kouluissa oli ainoastaan kaksi tuntia viikossa,
opetus tuli nimittäin tapahtua valtakunnan kielellä, oli suhde nyt
neuvostovallan kouluissa päinvastainen, pakollisena nim. on kaksi
tuntia viikossa venäjänkieltä ensi asteen kouluissa.
Jos inkeriläinen talonpoika ottaakin koko kielikysymyksen puhtaasti
käytännölliseltä kannalta, niin sen toki vielä ymmärtää, onhan venäjä
hänen elinehtoinen kauppa- ja afäärikielensä ja siksi tahtoo hän sitä
lapsilleenkin opettaa, oppikoot suomea tahi ei. Mutta kun Inkerin
valistunein aines, kansanopettajat, sen asettavat etualalle, niin sitä
ei enään voi vaikenemalla sivuuttaa. Useimmat kunnan opettajakokoukset
tapahtuivat valtakunnan kielellä, vaikka kunnassa asui puhtaasti
suomenkielinen väestö ja jokikinen opettaja oli äidinkieleltään
suomalainen.
Tässä tulkoon myöskin mainituksi tosin vähäpätöinen mutta kuvaava
piirre Inkerin opettajiston yleisestä valistustasosta. Kuten tunnettua,
on Inkerin väestön ruokalista vallan kaavamaisen yksitoikkoinen.
Ruokailutapa samoin hyvin alkuperäinen. Keitetyt perunat syödessä
kuoritaan peukalon kynnellä, puukon, jos semmoinen kellä on, levätessä
toimettomana pöydällä; nyt tätä ikivanhaa kansantapaa ei edes
seminaarisivistys ole pystynyt poistamaan, sillä olin tilaisuudessa
näkemään kunnioitettavan ja kokeneen kansanopettajan orjallisesti
seuraavan tuota rumaa tapaa, kehoittaen minuakin ottamaan osaa
ateriaan. Tarkoitukseen soveltuvan kynnen puutteessa pelasti minut
pulasta — taskuveitsi.
Lukiaa ehkä huvittanee tutustua neuvostovallassa 1921 alkaen käytettyyn
opetusohjelmaan I-asteen kouluissa. Se on seuraavanlainen:
Oppiaineet Osastot Tuntia
I II III IV V viikossa
Maa- ja luonnontieteet... 3 5 7 8 23
Matematiikka............. 5 5 6 5 21
Yhteiskuntatieto......... 3 3 4 10
Äidinkieli............... 8 7 6 6 27
Esteettinen kasvatus..... 5 5 5 5 20
Fyysillinen kasvatus..... 2 2 2 2 8
Käsityöt................. 2 2 2 8
Viikkotuntien luku....... 18 23 29 31 32 115
Ensi osastolla on oppiaineiden valinta vapaa ja opettajan valinnasta
riippuva. Ensiasteen kouluun kuuluvat kaikki 8—12 ikäiset lapset.
Kouluruokintaan kiinnitetään suuri huomio neuvostotasavallassa. Jo
syyslukukaudesta alkaen 1920 on säännöllinen jokapäiväinen lämpimän
aamiaisen tarjoilu kaikissa kouluissa sekä maaseuduilla että
kaupungeissa käytännössä. Koulukeittiöille luovutetaan parhaimpia
elintarpeita, vehnäjauhoja, sokeria, ryynejä, lihaa, jopa toisinaan
voita ja hedelmiä. Kaikesta päättäen tulee kouluruokinta olemaan
elimellinen ja eroittamaton osa tulevaisuuden kansanopetussysteemissä,
vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään katsomatta. Saadut, vaikka
lyhytaikaiset kokemukset neuvostovallan kouluista tukevat ehdottomasti
semmoista käsitystä. Ensinnäkin se poistaa kaikki varattomuuden
asettamat koulunkäyntiesteet, etenkin kun ruokintakysymykseen
yhdistetään vaate- ja jalkine-avustus. Terveydelliseltä kannalta se
on myöskin ylen tärkeä. Lämpimän ruuan tarjoilu koulukeittiössä,
etenkin talvikaudella, on korvaamattoman suureksi hyödyksi lasten
hyvinvoinnille.
Silmiinpistävintä Inkerin aikaisemmissa kouluoloissa on niiden
vaatimaton ja perin alhainen valistustaso. Inkeriläisen kansakoulun
läpikäynyt oppilas tietää yleensä vähemmän kuin suomalaisen koulun
ensiosastolainen. Lukee sangen virheellisesti ja väärin äidinkieltään
tai ei taida sitä laisinkaan ja yleissivistykselliset tiedot ovat perin
pienet. Syynä ovat ensikädessä opettajiston alhainen valistustaso ja
vielä useammilla kykenemättömyys tehtäväänsä suorittamaan.
Sangen tiheästä kouluverkostaan huolimatta — koulurakennus näet
komeilee lähes jokaisessa inkeriläisessä kylässä — on kansanvalistus
uskomattoman alhaisella kannalla. Tsaarivallan ies on silläkin alalla
painanut sangen raskaasti ja sen mainingit tuntuvat vielä niin
voimakkailta. Opettajistokin siis on aikansa ja kansansa lapsia,
etuluuloissa kasvaneita, joita ei pappishenkinen seminaarikaan ole
voinut pois karistaa. Etenkin sukupuolieroavaisuuksien tasoittaminen
jo edes nousevassa nuorisossa vaatisi voimakasta ja sitkeätä työtä
opettajiston puolelta, mutta nähdäkseni olisi opettajistossa,
etenkin sen naispuolisessa, semmoinen tasoitus- ja kasvatustyö ensin
loppuunsuoritettava.
Naissukupuolen halveksittu asema kodissa ei ole vaikuttamatta
nousevaan nuorisoon. Sukupuoliraja meidänkin koulussamme uhkasi
muodostua vallan ylipääsemättömäksi, vaikka me vaimoni kanssa olimme
ryhtyneet oppositsiooniin näitä ikivanhoja käsityksiä vastaan.
Annoimme tyttöoppilaille etuoikeuksia missä semmoinen vaan kävi
laatuun. Ruuanjakelussa esim. oli tytöillä oikeus saada ensiksi.
Mutta kuinka kävikään lopulta. Eräänä kauniina päivänä tuli vaimoni
ruuanjakelusta ja ilmoitti poikain ryhtyneen syömälakkoon viimeistä
sorkkaa myöten, vaatimuksella saada ruokaa ensiksi. Lakko tietenkään
ei tuonut toivottuja tuloksia, vaikka se huomattiin usein. Nämä kuin
muutkin sensuuntaiset yritykset vanhojen tapojen säilyttämiseksi saivat
voimakasta tukea ja kannatusta lasten vanhempain puolelta.
Laaja perkaamaton työmaa on kansanvalistuksen harrastajilla vielä
Inkerin heimokansan keskuudessa suoritettavana.