Inkerinmaan suomalainen asutus on vuosisatoja vanha. Alueella missä
nykyään kohoaa Pietarin miljoonakaupunki, oli sitä ennen alkuperäisiä
suomalaiskyliä, joiden asukkaat harjoittivat maanviljelystä ja
kalastusta sillä rämeisellä Nevan suistomaalla mihin Pietari Suuri
sittemmin kaikkia vaikeuksia uhmaten rakennutti, kuten sanottu,
nykyisen Pietarin kaupungin.
Suomesta tullen ei Inkerinmaan luonto ja asutus niinkään suuresti
eroa rajan vastaisella puolella olevasta — jyrkemmin eroavia kieli-
ja murrerajoja tapaa itse suomalaisien rajojen sisällä — mutta jos
matkustaja saapuu sisä-Venäjältä ja sillä tuhatvirstaisella taipaleella
ei ole kuullut mitään muuta kuin venäläisten loppumatonta puheenpulinaa
ja nähnyt ijankaikkisen tasangon päivästä päivään jatkuvan
samanlaisena, on ero sangen jyrkkä saapuessaan pohjois-Inkeriin,
Inkerinmaan kehittyneimpään ja suomalaisen asutuksen itsenäisimpään
ja tyypillisimpään seutuun, Toksovan kuntaan. Tasankoinen maaperä on
hävinnyt ja sen suoranainen vastakohta tullut vallitsevaksi. Kummut ja
laaksot jyrkin piirtein vuorottelevat. Huimaavia harjanteita ja syviä
laaksoja, joiden pohjalla puro lirisee kirkkaita vesiään. Kallioita
ei näe missään. Ylänteet ovat hiekkaharjanteita. Verraton näköala
tarjoutuu niiden laelta, esim. Toksovon kirkonkylän ylänteeltä, joka
on Inkerinmaan korkeimpia kohtia suoranaisena vedenjakajana kaikille
ilmansuunnille. Järviä ja lampia on tämän tästä, kuten Suomessa.
Eteläänpäin avautuu suunnaton tasankomaa, minkä taustana on Pietari
lukuisine torneineen ja savupiippuineen. Lännessä Suomen rajametsien
ääriviivat siintävät, sulautuen niihin yhtyvään ilmanrantaan.
Idästäpäin alkaa vähitellen sen suunnattoman tasangon reunaviiva, joka
sitten keskeytymättä lähes kaksituhatvirstaisena jatkuu Uraalille asti.
Inkerinmaan asutus, kuten jo mainitsin, on alkuaan vuosisatoja vanhaa,
vaikka tietystikin pitkin matkaa uudistunutta sisään- ja ulosmuuttojen
kautta. Karjalan kannas ja samalla Inkerin maa, pääasiassa
pohjois-Inkeri ovat idästä siirtyneiden suomalaisheimojen kaikkein
vanhimpia asutuskeskuksia. Laatokan muinaislöytöjen ja muiden seikkain
perusteella tiedetään suomalaisia asuneen karjalankannaksella jo 4,000
vuotta sitten. Mutta tuskinpa sitä alkuperäistä sukujuurta on enään
tavattavissa. Nykyinen asutus juurtaa pääasiassa olemassaolonsa ajalta,
jolloinka Inkerinmaa Stolbovan rauhassa siirtyi Ruotsin alaiseksi,
noin 300 vuotta sitten ja pysyi noin 90 vuotta Ruotsilla. Sillä ajalla
tapahtui Inkerin alkuperäisten asukkaiden paisuminen itäänpäin ja
uusien asukkaiden pääasiallinen siirtyminen Inkerinmaalle Suomesta
käsin ja kehittyivät vähin erin järjestetyt seurakunnalliset olot
emämaan Suomen mukaisesti.
Voimakkaan kansallisen vaiston ansioksi on kai laskettava että
inkeriläiset ovat jaksaneet vastustaa vuosisatoja ympärillä
vaikuttaneen ja puristaneen venäläistymisen ja mikä ihmeellisintä
miljoonakaupungin portilla, kaupungin, mihin toki sisältyy melkoinen
määrä tyypillistä Venäjää pienoiskoossa. Kosketusta "suuren
vallan" kanssa ei siis ole puuttunut. Pietarin läheisyys suurena
kulutuskeskuksena, mihin Inkerin talonpoika on vienyt myytäväksi
liikenevät viljansa, perunansa ja karjatuotteensa ja niillä vaihettanut
itselleen siirtomaatavaroita, kultturitarpeita y.m., sanalla sanoen,
tämä vilkas yhdystoiminta on näköjään tarjonnut sangen houkuttelevat
edellytykset unohtaa kansallisuutensa ja kielensä perityt ominaisuudet
sitäkin suuremmalla syyllä kun pienten kansojen kohtalona näyttää
olevan sulautua suurempiin, sitä nopeammin jos suurempi kansallisuus
seisoo korkeammalla taloudellisen ja sivistyksellisen elämän tasolla,
mikä suhde edellämainitussa tapauksessa ei ole ollut vallitsevana.
Vallan ilmatiiviisti, voisipa sanoa, on etenkin pohjoisinkeriläiset
säilyttäneet kansallisuutensa ja kielensä. Suorastaan harvinaisuuksiin
kuuluu että inkeriläinen talonpoika ottaisi itselleen vaimon "suuren
vallan" puolelta, taikka päinvastoin. Siksipä ovatkin kyläkunnan
kaikki talot läheisemmässä tai kaukaisemmassa sukuheimosuhteessa
keskenään. Lähiseutukylät niinikään keskenään. Kansallisuusluonteen
erilaisuus näyttää olevan sangen jyrkkä ja sovittamaton venäläisen
luonteen kanssa, hyvin ymmärrettävistä syistä tietenkin. Venäläinen
talonpoikaisaines, varsinainen rahvas, on perin sivistymätöntä
ja ylipäänsä melkoista alemmalla kehitystasolla inkeriläisiin
verraten, vieläpä sivistyskeskuksessa Pietarissa. Rakastaa suuresti
likaisuutta ja epäjärjestystä, tyytyy uskomattoman alkeelliseen
ravintoon. On varsin tyytyväinen elämään, jos se tarjoo hänelle
riittävästi leipää, suolaa ja vettä (saijua), mutta säilyttää
iloisuutensa ja kiittää elämän lahjoista saadessaan edes järsiäkseen
aurinkosiemen-kakkua ja kuumaa vettä. Ei tunne keittotaidon edes
alkeita ja vaatetuksessa tyytyy mahdollisimman yksinkertaiseen ja
halpaan. Inkeriläinen sitävastoin, kuten heimolaisensa Suomessa,
rakastaa ainakin rajasuomalaisten tapaan puhtautta sekä itseensä että
ympäristöönsä nähden, joskaan ei sentään aina siinä määrässä kuin
kohtuudella voisi vaatia, niin kumminkin toisessa kurssissa kuin
venäläisen väestön keskuudessa, jolla toisin paikoin ei ole lasinkaan
puhtaussanaa tai sitä vastaavaa kielenkäytössä. Kun Kostroman läänin
ja sen ympäristön talonpoika kylpee leipäuunissa vaan joskus silloin
tällöin, minkä johdosta voi panna kyseenalaiseksi, puhdistuuko hän
siinä vai likaantuuko entistä enemmän, kylpee sitävastoin inkeriläinen
saunassa noin kaksi kertaa viikossa. Venäläinen käyttää säästellen
vettä ja saippuaa, usein vaan ottamalla suuhunsa vettä, pesee sillä
kasvonsa ja kätensä, mutta inkeriläinen sitävastoin tuhlaa vettä ja
saippuaa. Vaikka ruuanvalmistus ja syönti käy venäläiseen tapaan —
perunapiirakka on parhainta juhlaruokaa, niin ravitsee inkeriläinen
sentään itseään paremmin ja voimakkaammalla ruualla kuin venäläinen
talonpoika. Vaatettaa myöskin ihmismäisemmin itseään, esim. tuohi-
ja niinivirsut ovat Inkerissä tuntemattomia. Laiskuudestakin syyttää
inkeriläinen "suuren vallan" eläjiä, vaikkapa hän itsekään ei ole
hituistakaan unohtanut karjalaisen luonteensa keveästä ja huolettomasta
vakaumuksesta työntekoon ja etenkin raskaampaan semmoiseen nähden.
Pieninkään kansa tai kansanosa ei ole vaarassa sulautua, tai ei
oikeastaan ilman muuta voikaan sulautua, kuten sanottu, suurempaan,
jos se vaan on ympäristöään valistuneempi ja seisoo korkeammalla
sivistyksellisellä ja taloudellisella tasolla. Inkerin kansa on siitä
elävänä esimerkkinä. Se ei ole menettänyt edes kielensä ikivanhoja
sanoja ja sanontatapoja, muinais-suomalaisia peruja omistamiensa
venäjänkielisten sanojen rinnalla, vaan säilyttänyt ne, tietenkin
todisteena siitä, että hän sentään on jäänyt suunnattomasti jälelle
suomalaisen kulttuurin yleisestä noususta. Tässä mainitsen muutamia
yleisestä kielenkäytöstä poimimiani paraikaa käytännössä olevia sanoja:
Emo = äiti, Äijä = isoisä, Ämmä = isoäiti, Äijä = paljon, Kätkye =
kehto, Läsivä = sairas, Silta = lattia, Makua = väkirehua, Laadia =
puhua, Akkomoinen = vieras, Raataa = tehdä työtä, Surma = kuolema,
Tunti = kello.
Inkerin suomalaisen väestön pääelinkeinona on maanviljelys ja
karjanhoito, mihin taas miljoonakaupungin karjantuotteiden kysyntä
on vaikuttanut, eikä, kuten etelä-Suomessa viimeaikoihin asti,
voimaperäisen maanviljelyksen aikaansaamiseksi karjanlannan valmistus.
Inkeriläinen talonpoika ei valmista lantaa, vaan pitämällä siinäkin
suhteessa esikuvanaan venäläistä talonpoikaa, antaa talvikauden
kulua vaan niin näin, kunhan saa polttopuita ja karjanrehua kotiin.
Venäläinen talonpoika suorastaan makaa talvikauden lauteilla ja
mieluummin kärsii vähän viluakin kuin lähtee metsään puita hakemaan,
jos nimittäin kesällä haalittu puuvarasto sattuu loppumaan.
Pääasiallisina viljelyskasveina Inkerissä on ruis, kaura ja peruna.
Sato on sentään tavallisimmin omaa kulutusta suurempi, mikä taaskin
on aiheuttanut vilkkaan kaupankäynnin Pietarin kanssa liikenevillä
elintarpeilla. Voin kotivalmistus Inkerissä on vallan "aatamin"
aikuista, ensiksi syystä että maidon myynti semmoisenaan on
edullisinta ja vaivattomampaa ja toiseksi maito ylipäänsä on vähemmän
rasvapitoista, luultavasti väkirehun puutteen vuoksi.
Pellavaa ei tunneta eikä viljellä laisinkaan pohjois-Inkerissä,
hernettäkin hyvin vähän.
Kansansivistys on verrattain huomattava ja rinnastettuna ympärillä
vallitsevaan venäläiseen, vallan loistava. Kaikki lapset opetetaan jo
kodissa lukemaan ja kirjoittamaankin. Sitten Inkerin kansakoululaitos
on yhtä vanha kuin Suomen. Sen kehitys onkin valoisampia kohtia
mainitun maan sivistyshistoriassa. Kolppanan seminaari on jo 57 vuoden
ajan (1920) valmistanut riittävästi koulutettuja kansanopettajia.
Mutta kaikissa tapauksissa on sekä kansanopetus että muunlainen
kansanvalistus ollut tavallaan "pappiskulttuurin" läpitunkemaa, millä
onkin ollut niin otollinen maaperä kansan mielissä masentuneen ja
maahanpolkeneen maaorjuuden jälkeisenä aikana.
Saman kirkollisen hengen raskaassa ilmapiirissä on ehkäistynyt muutkin
itsenäiseksi merkittävät kyvyt kehittymästä. Ulospäin huomattavia
semmoisia on Inkerinmaa sentään antanut eräitä. Niistä mainittakoon
näyttelijä Iisakki _Lattu_ ja Matti _Kurikka._
Olisi väärin mitata kansan sivistystasoa yksinomaan sen perusteella
missä määrässä se on luku- ja kirjoitustaitoista. Siinä suhteessa
Inkerin, etenkin sen nuorempi polvi, on kyvyllinen Suomen
keskinkertaisien kansanvalistus-seutujen kanssa rinnastettavaksi, mutta
yleis-sivistyksellinen taso siitä huolimatta on rinnastettava, jopa
eräissä kohdin keski-Venäläisen talonpoikaisväestön kanssa. Taikausko
vanhemman väen keskuudessa rehoittaa vielä yleisesti. Tavat ovat
alkuperäisiä, kuten sen käyttämät nimi- ja laatusanat. Viittaahan yksin
jo _kiuas_-sanan yleinen ja ehdoton käytäntö sivistystasolle, mikä
vallitsi _savupirtti_-kaudella noin vuosisataisen vuotta taaksepäin,
kielenkäyttöön ei ole vakaantunut mitään muuta yleis-sivistyksen
ja nousevan kansanvalistuksen tuomaa muotoa uusiaikaisemmille
lämmitysuuneille, ne ovat vaan: tiili-kiuas, kaakelikiuas, rauta-kiuas
(tarkoittaen kaikkia rautauunia, kamiinia ja hellauunia). Hellauuni on
joskus vaihteen vuoksi venäläiseen tapaan "liitta".
Tämmöisiä esimerkkiä voisi luetella useita, mutta lopputulokseksi
jää tosiasia, että Inkerinmaan yleisvalistuksen alhainen
asema on ensikädessä niin huomattavasti vallinneen kirkko- ja
pappis-"kulttuurin" ansiota. Yksinpä puolueettomien kansainvalistajien
oppiahjo, Kolppanan seminaari, on ollut pappisvallan määräävissä
käsissä sen lähes kuusikymmenvuotisen olemassaolokauden. Seuraus siitä
on ollut se, että vaikka kansalla on ollut lukutaito ja nuoremmalla
polvella kirjoitus- ja luvunlaskutaito, niin kansanvalistus on
alhainen. Kirkko on tukahuttanut valistushalun. Talonpojan kirjastossa
löytyykin vaan katkismus, virsikirja, Siionin virsiä ja Unikirja,
sekä lastenopetusta varten aapinen, piplianhistoria ja perin
harvinaisissa tapauksissa joku lukukirjan tapainen. Valistavia sanoma-
ja aikakauslehtiä ei ole ilmestynyt laisinkaan, pikku-uutislehtinä
ja pappien äänenkannattajina vaan "Neva", "Inkeri", "Uusi-Inkeri" ja
eräitä uskonnollisia joulu- ja tilapääjulkaisuja.
Ruuanvalmistus ja -syönti on tunnusmerkillisempiä kehitystason
ilmaisijoita ja siinä suhteessa on inkeriläisillä paljon
aitovenäläisiä tapoja. N.s. "perunalepuskat", perunapiirakat ovat
koko ruokajärjestelmän a ja o. Jauhoista vanutetulle ohuelle kuorelle
levitetään vahva kerros perunamuhennosta, maidolla ohennettua — jos
maitoa on. — Niitä paistetaan suuri pirtin uunillinen keskiviikkoisin
ja lauantaisin. Sitä syödään aamiaiseksi ja illalliseksi teen kanssa,
samalla kuin se on korkeimmatkin vaatimukset täyttävä vierasruoka.
Päivälliseksi syödään ruisjauhopuuroa ja kokonaisia perunoita, mitkä
kuoritaan kynsin ja syödään sormin kastamalla suolaan, mitä jokainen
ottaa pöydälle viereensä. Veitset, kahvelit, lautaset ja metallilusikat
ovat vallan käyttämätöntä. Keittoa pistää koko pöytäseura, talonväki
ja vieraat, puulusikallaan yhteisestä kupista, kuten keski-venäläiset
konsanaan.
Käsimylly, jauhinkivet, on lähes jokaisessa talossa, kuten vanhaan
aikaan Suomessa. Rakennusjärjestelmä osaksi samanlainen kuin keski-
ja pohjoisvenäläisillä, nim. asuin- ja ulkohuoneryhmät kaikki saman
katon alla. Lämmitysuunit ovat tyypillisin perintö savupirttikiukaasta,
kuten koko laajalla Venäjällä, semmoinen nim. että savu on järjestetty
menemään "suorinta" tietä katolle. Ainoastaan hellalaite suuren
paistinuunin ohella on inkeriläisillä, mikä taas keski-Venäjällä ja
senmukaisesti sen teollisuudessa on lähes tuntematon laitos. Yksin
mahtavan Pietarin orjallisesti seuratun kansallisen tavan mukaiset
lämmityslaitteet ovat suorastaan häpeäpilkkuna — keskuslämmitystä
lukuunottamatta, — missä semmoinen uusiaikainen laite on olemassa.
Pietarin lämmitysuunit ovat enemmän ulkoilma kuin huoneen lämmitystä
varten, vieläpä parhaimmissa hotelleissakin. Peltinä on jonkunlainen
ovella suljettava aukko seinässä ja siellä malminen pyöreä irtonainen
läppä, mikä käsin kopeloimalla nokisessa aukossa avataan ja suljetaan.
Uunin yhteydessä ei semmoista laitetta koskaan tarvitse etsiä, vaan
huoneesi tai eteisen seinästä taikka kukaties toisesta talosta ja
tämmöinen aitovenäläinen komento vallitsee, kuten sanottu, monissa
ensiluokkaisissa hotelleissakin, missä ei löydy keskuslämmitystä.
Uuninpeltijärjestelmässä on toki sentään inkeriläinen talonpoika
länsimaitten tasolla.
Inkerin nuoriso ja sen sukupuolisuhteet ansaitsevat erikoista
mainitsemista. Yhtä harvinaisia kuin ovat seka-aviot inkeriläisten
ja venäläisten kesken, yhtä harvinaisia ovat avioliiton ulkopuolella
syntyneet lapset. Sukupuoliseurustelu nuorison kesken on vaan puhtaasti
joukko-seurustelua. Yökengässä kulkeminen on vallan tuntematonta ja
lähempi seurustelu ja toisiinsa tutustuminen tapahtuu vasta naimisiin
mentyä. Naimiskaupat juuri siitä syystä solmitaan aikaisin, pääasiassa
17—22 ikävuosien välillä. Kihlausaika on mahdollisimman lyhyt ja muuten
käytetään avioliittosolminnassa vielä aika paljon ikivanhoja tapoja ja
muotoja.
Sukupuolinen tietämättömyys, kuten luonnollistakin, on suuri. Siitä
kuvaava esimerkki: Talollinen, kuuluen kylän valistuneimpaan väkeen,
kansakoulun käynyt ja toimii kylän esimiehenä, oli tietämätön siitä
seikasta että hänen vaimollaan ja ylipäänsä naissukupuolella on —
kuukautiset, vaikka olikin ollut naimisissa jo yhdeksän vuotta. Niin
uskomattomalta kuin se kuuluukin, on se tosi. Siksipä naissukupuolen
halveksuminen, tuo ikivanha, mutta Inkerin kansan keskuudessa yhä vielä
käytännössä oleva tapa, todistaa sukupuolista ennakkoluuloisuutta ja
ennen kaikkea sangen alhaista kansansivistystä. Esim. synnytystilassa
oleva nainen on saastainen olento, joka hakee tilaisuuden tullessa
itselleen synnytyspaikan ometasta, kellarista tai saunasta. Yhden
viikon aikana sen jälkeen ei saa tulla muiden ihmisten ilmoille
ja sittenkin kuin hän muuttaa yhteisasumukseen, tulee hänen olla
eristettynä syödessä y.m. toimissa n.s. kirkkoonottamiseen asti.
Lapsenpäästäjää ei inkeriläinen äiti tavallisesti tarvitsekaan ja
yleisenä käsityksenä on veriin syöpynyt, että sitä ei saakkaan käyttää.
Itse on yksin seikasta selviydyttävä, joko onnistuttava tai kuoltava,
jos niikseen on, ja semmoiseen on äiti jo valmistautunut, sillä kaikki
edellämainitut ja muutkin vanhat tavat velvoittavat ja niitä seurataan
tarkasti ja vääjäämättömästi. Uuden ajan tuulahdukset, ihme kyllä, ei
niitä vielä ole horjuuttanut.
Vapaan rakkauden ja yhteiskasvatuksen kielteisinä tuloksina
miljoonakaupungin loistoelämästä näkee siellä täällä Inkerissä
Pietarin tsaarivallan aikuisen ns. lastenseimen hoidokkia, aikuisia ja
keskenkasvuisia, kaikki joko idiootteja tai kumminkin keskinkertaista
alemmalla järjellä varustettuja. Lukija vetäköön tästä omat
johtopäätöksensä.
Luonnonsuhteet Karjalan kannaksella kahden laajan vesistön,
Suomenlahden ja Laatokan välimaalla, ovat oikeastaan meri- ja
mannerilmaston ristiaallokossa. Ollen porttina suuren itäisen mantereen
vaikutuksille, lieventyy se toki läntisien tuulien vaikutuksesta,
saa kosteutta ja ilmasto on siinä määrin suotuisaa, että villinä
kasvava omenapuu kantaa hedelmiä, myöskin pähkinäpuu tavataan villinä.
Lämmönvaihdokset ovat tavattoman äkilliset ja jyrkät, muodostuen
semmoinen hyvin epäterveelliseksi. Päiviä jolloinka ei tuulisi sattuu
vuoden mittaan tuskin niin paljon mitä kahden käden sormilla voi laskea.
Luonto on maamiehelle anteliaampaa kuin Suomessa. Milloinkaan ei
suomalainen saa, kuten inkeriläinen, korjata niin runsasta satoa
aittaansa niin vähällä työllä. Suomalainen ahertaa kaiken talven
peltojensa voimistamiseksi, inkeriläinen sitä vastoin ei siinä
suhteessa pane tikkua ristiin. Nauttii vaan oikeastaan viisaan lepoa
kesäisen aherruksen päälle ja vaihettaa aittansa tuotteilla muita
kulutus- ja mukavuustarpeita itselleen.
Kevät 1920 Inkerissä oli sentään poikkeuksellisen aikainen, jopa
enemmän kuin kuukauden aikaisempi etelän-Suomessa vallitsevasta.
Jo maaliskuun loppupuoliskolla teki kesä tuloaan pitkin askelin..
Päivillä vallitsi keskimäärin 10—12° C lämmin varjossa. Lumi suli
pyyhkäisemällä. Kirsi suli päivänpuolisilta rinteiltä ja sitä mukaa
pisrilla. Kolmanneksi syyksi voi katsoa taloudellisen kysymyksen,
sillä toimeentuleminen kieltätaitamattomana sikäläisiin oloihin
katsoen ei ollut ensinkään helppoa, sitäkin suuremmalla syyllä kuin
vaimoni kanssa kahden jouduimme vapaalta kädeltä työpaikkaa hankkimaan
Buin teollisuuslaitokselta lähdettyämme v. 1919 lopulla, neljänneksi
ja ehkä ratkaisevaksi syyksi sanottakoon se seikka, että yleisen
työvelvollisuuden mukaan palkkatyötä ei saanut tehdä yksityisille vaan
ainoastaan valtiolle. Piti olla välittömästi neuvoston palveluksessa,
sillä omaksi hyödykseen työtätekevä joutui tuomituksi lyhyemmäksi tai
pitemmäksi ajaksi pakkotyöhön.
Lopuksi en voi olla mainitsematta siitä turmelevasta vaikutuksesta,
mikä suurkaupungeilla on ympäristöönsä. Inkerinmaa on ollut Pietarin
vaikutuspiirissä koko sen olemassaoloajan ja siitä on ollut
seurauksena, että Inkerin talonpoika on milteipä moraalitonta —
"kauppamoraalia" lukuunottamatta. Tunteellisuutta, hienompaa ihmisyyttä
ei hiventäkään, kaikki mitataan kauppa- ja hyötymoraalin mittapuulla.
Sivistymättömyydestä se ei voi olla johtunutta, sillä nuoleehan
eläinkin pentujaan, mutta inkeriläinen ei näy tuntevan mitään sääliä
edes sairaita ja kärsiviä omaisiaan, edes lapsiaan kohtaan. Kärsiväin
valitukset eivät sen korvia häiritse, se voi tinkiä kaikella sielullaan
ja mielellään peruna-naulan hintaa tai maito-putilkaa samalla aikaa
kuin hänen lapsensa tai omaisensa kamppailee samassa yhteisasunnossa
viimeistä taisteluaan hoidon ja avunannon puutteessa.