En tiedä mitään kauniimpaa kuin on pohjolan kevätaamu. Suottako sitä
luonnonihailijat ovat ylistäneet ja runoilijat kauneimmat laulunsa sen
ylistykseksi laulaneet. Se on taisteluista ja itsekkäistä pyyteistä
muodostuneen olemassaolon hiljaista, mutta suuremmoisen valtavaa
sunnuntairauhaa. Se on synninpäästöä, jolloin pikkumaiset ajatukset,
rikkomukset luontoa ja elämää vastaan sulavat ja haihtuvat nimettömiin
luonnon ikuisen valtavan majesteetin lempeiden sovittavien kasvojen
edessä.
Kiipeän valtavan harjanteen laelle, mitkä pohjois-Inkerissä niin
tyypillisinä vuorottelevat yhtä syvien laaksopohjien vastakohtina,
ikäänkuin hirmumyrskyssä myllertänyt vedenpinta olisi yhtäkkiä
jähmettynyt ja siten säilyttänyt silloisen muotonsa ikuisiksi ajoiksi.
Mikä valtava näköala kevätaamun ominaisissa väreissä: Miljoonakaupungin
kirkkokupoolit sädehtivät juuri nousseen auringon tulvehtivassa valossa
laajan horisontin eteläisellä reunustalla. Lukemattomat harjanteet
vihreine lehvästöineen kylpevät yltäkylläisessä valossa samalla aikaa
kuin varjoisat laaksopohjat luovat verhokseen villanvalkoista huurua.
Kohta näyttäytyvätkin kumpujen vihreät laet ikäänkuin saarilta laajassa
valkeassa usvameressä. Mutta muodot vaihtuvat nopeassa tempossa.
Aurinko imasee huurut lämpimin henkäyksin. Tummat laaksonpohjat avaavat
myöskin sylinsä vastaanottamaan lämpöä ja valoa.
Kaukaisella kunnaalla kukahtelee käki kevään ensimmäisiä laulujaan ja
toukopellon yläpuolella korkealla tulvehtivassa valomeressä laskettelee
kiuru iloisia huolettomia liverryksiään. Karjankellot kilkattelevat
eri puolilla ikivanhaa kotoista säveltään. Miten tuttua tämä kaikki
näkemäni ja kuulemani onkaan, mutta kumminkin tavallaan vierasta.
Olenko minä vanhettunut tästä kaikesta idyllisestä lapsuustunnelmasta
sivu, vai ovatko nämä näkemäni ja kuulemani tunnelmia, mitkä kuuluvat
ainoastaan menneelle ajalle ja näinköhän nykyisyys luo jo omia
arvoleimojaan haaveellisille luonnontunnelmille, kuten se muitakin
arvoja uudelleen arvioi...
Oli miten oli, mutta _minä_ sittenkään en lakkaa ihailemasta mahtavaa
luontoa, mikä joka kevät luo ikuisen nuoruuden elämälle minkä me
yksilöt menetämme... Saahan elämämmekin häipynyt kevät uusia silmuja,
nouseehan virkistävät nesteet kevään kuohuvista virroista pehmittämään
ihmismielenkin jäykistyneitä katsomuksia ja aavistamattomien aikojen
tuulahdus leyhähtää tulevaisuuden ihmiskunnan kehdon yli, valaen
mieleeni hivenen oikeata ikuisuustunnelmaa.
Toksovassa toukokuulla 1920.