Ihminen ja lämpömittari ovat kaksi keskenään ristiriitaista konetta,
jos niin saa sanoa. Otaksutaanpas että lämpömittari merenrannikolla
esim. Helsingissä näyttää 15 pykälää pakkasta. Kosteassa meri-ilmassa
se tuntuu ilkeältä, luihin ja ytimiin tunkeutuvalta, yks', kaks'
pujahtaa se vaatteiden läpi iholle — lämmittelemään muka, ja
kylmänhyristys käy läpi ruumiin, jos vielä käy tuuli on kylmä vallan
sietämätöntä. Ylempänä sisämaassa on samainen pakkanen vallan
mukiin menevää, vaikkapa tuulikin käy. Keski-Venäjällä sitä vastoin
tyypillisessä mannerilmastossa tuntuu 15° pakkanen, sanoisinko
miellyttävältä, eikä ensinkään pahalta, vaikka tuulikin käy. Tammi- ja
helmikuun keskilämpötila talvella 1919 oli Buissa 15° pakkasta. Tuuli
käy myötäänsä. Ainoatakaan ehdottomasti tyyntä päivää en tavannut
kokonaisen vuoden aikana 1918—19.
Mutta kun pakkanen kohoaa 25—30, jopa 35° C ja sen lisäksi vielä
puhaltaa sangen navakka tuuli Venäjän suunnattomilla lakeuksilla, on
tunnelma jo vallan toisenlainen kuin Suomessa yhtä kovilla pakkasilla,
sillä tavallisimmin on siellä tyven kovina pakkaspäivinä. Huomaamatta
on nenänipukka ja poskipää jäässä ihan tuokiossa.
Mutta siitä syystä onkin luonto tarkoituksenmukaisesti opettanut
paikalliset asukkaat sopeutumaan vallitseviin oloihin, kuten se
on eskimot soveltanut napaseudun ilmastoon, kuuman vyöhykkeen
asujamet omaansa, jopa karaissut eräät kansanosat kestämään
epäterveellisiä kuolettavia asumus- ja elinkeskuksia. Keski-Venäläinen
talonpoika varustaa itsensä jo hyvissä ajoin ennen talven tuloa,
jo syys—lokakuulla ensimmäisillä talvivarusteilla: pitkällä
tiilikivenruskeaksi värjätyllä turkilla. Pakkasten ja talviviimojen
aljettua kahdella turkilla ja huopasilla. Turkit ja huopasaappaat ovat
sukupuoleen, ikään ja yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta kaikilla,
ainoastaan kaikkein köyhimmät käärivät jalkaansa niinivirsut ja
vallan mahdottoman määrän rääsyjä. Kovemmilla pakkasviimoilla tapaa
jopa kolmekin turkkia sekä pää käärittynä karvalakkiin, rääsyihin ja
turkinkauluksiin.
Venäläinen talonpoika sananmukaisesti makaa talven lauteilla.
Pääasiallisena työnään on polttopuiden tuonti ja tavarain s.o.
karjantuotteiden ja riittävien viljaerien myytäväksi kuljettaminen,
minkä toimittavat pääasiassa naiset kotipaikkakunnallaan. "Pussiäijät",
sota-ajan kulaakit kuljeskelevat pitempiä matkoja mukanaan rukiita
tai leipää joku määrä arveluttavan likaisissa pusseissa ja käyvät
kauppaa. Pussiäijäin tulva on niin suuri maailman sodan luomissa
poikkeuksellisissa oloissa, että se on tehnyt vallan sietämättömäksi
muun normaalisen matkustusliikenteen.
Kuten sanottu, viettää venäläinen talonpoika talvensa lauteilla. Syö
ennen paastoa uskomattomat määrät ruokia, piirakoita, limppua, perunaa
ja ruokaöljyä, juo pivaa (olutta). Paastoaa uskollisesti seitsemän
viikkoa (paitsi nuorempi väki), syö leipää, suolakalaa ja etikkahapanta
"vorokkia" (piimiintynyttä juustoa). Paaston päätyttyä taas ottaa
kaksinverroin takaisin paastoruuan vauriot. Talvi on perin vähäluminen.
Normaalisina vuosina sataa etelä-Suomessa joulukuun loppuun mennessä
enemmän kuin täällä talvikaudessa. Maa jäätyy melkoisen syvältä ja
lakkaamaton tuuli sekoittaa hienoa lentohiekkaa niedoksiin.
Pohjoisen radan varsilla Vologdan, Kostroman ja Wjatkan lääneissä
on talvi tuima ja kevät pitkä ja kylmä. Niukka lumipeite häviää
tavallisimmin jo huhtikuulla, mutta purevat kevätkylmät, lämpimämpiä
väliaikoja lukuunottamatta, kestävät juhannukseen asti. Sitten alkaa
noin kuukaudeksi sietämätön kuumuus valelemaan kylmän kiduttamaa
kasvullisuutta, mikä äkkiä kuin loihdittuna alkaa rehevöidä ja
tuleentua.
Ankara talvi on pakottanut venäläisen talonpojan tiivistämään myöskin
asumuksensa lämpimänpitäviksi, vaikkakaan ei polttopuusta ole puutetta,
lukuunottamatta varsinaisia steppi- ja aroseutuja. Lauteilla ja laajan
uunin ylisillä vallitsee hiostava lämmin.
Kerran viikossa käytetään vartavasten lämmitettyä uunia saunan
asemasta, mihin perheen jäsenet vuoron perään pujahtavat hikoilemaan
ja sitten peseytyvät suuressa puuammeessa. Sanomattakin on selvää että
syöpäläiset tämmöisissä oloissa viihtyvät mainiosti.
Kevät, tuo ikuinen mutta aina uusi heräävän elämän ja suurien toiveiden
mieluinen sanansaattaja, voi Venäjän aavoilla yksitoikkoisilla
tasangoillakin luoda oman värikkään ja toivorikkaan tunnelmansa. Kun
aurinko pehmein miellyttävin punerruksin nousee laajan lumitasangon
ääriltä, missä metsä mustana epäselvänä viivana häviää punertavaan
ilmanrantaan, tulvehtii heti koko näköpiiri yltäkylläistä valoa, mistä
mikään kukkula tai epätasaisuus ei osaansa ota. Tuhlaamalla luo se
keväisiä värejä ja omaa toivorikasta voittoaan hyydyttävän talven yli.
Keskipäivällä se jo tuulen suojassa polttavilla säteillään kiiruhtaa
lumen lähtöä. Talvi kyllä varmistaa vielä jäisen otteensa illan tullen,
kun aurinko punertavana, kylmenevänä, putoaa laajan horisontin taa,
mutta jokaisella uudella kierrolla tuhlaa se yhä runsaammin valoa ja
lämpöä, kunnes kevään toiveet ovat muuttuneet kesän silminnähtäviksi
tosiasioiksi.