Venäjälläkin suurien kauppateitten varsilla ja liikepaikkojen
lähettyvillä ovat tyypilliset kansantavat, puvut, asumukset ja
tuotantokeinot eurooppalaistuneet, s.o. yleistyneet enemmän
kansainväliseen suuntaan. Kapitalistinen yleiskulttuuri siinä
tapauksessa astuu tilalle ja työntää syrjään vallinneet eristetyt
tavat ja yksimpä puhekielellisetkin ominaisuudet. Mutta ylipäänsä
on venäläinen talonpoika sangen hidas luopumaan perinnäisistä
ominaisuuksistaan, tai ottamaan oppia muilta, jopa valistamaankin
kehittyneimmän naapurinsa seurassa.
Keski-venäläinen talonpoika on siis perin orjuuttavan valtiollisen
ja kirkollisen holhouksen alaisena pysynyt perinnäiselle
kehittymättömyydelleen uskollisena. Rakennuksissaan noudattaa hän
sekä pikkukaupungeissa että maalaiskylissään kiinteästi ikivanhaa
suippo-kattotyyliä, mikä on välitöntä perua paimentolaisajan
kota-asumuksesta, tekeepä mieli venäläisen talonpojan vallan
ylettömästi leikkauksilla ja maalauksilla koristelemissa akkuna- ja
päätylaudoissa näkemään välittömän viitteen, vanhimman kivikauden
taide-kulttuurista. Hän kattaa asumuksensa olkikatoilla, kuten hän on
tehnyt siitä asti kuin siirtyi paimentolaisesta maataviljeleväksi.
Karjahuone, vieläpä käymälä ovat poikkeuksetta asuinhuoneen alakertana
— etenkin Kostroman läänissä — ja talli kylkiäisenä, mutta useimmin
saman katon alla. Karjahuoneiden varustaminen ihmisasumusten
välittömään yhteyteen on aikoinaan johtunut yhdeltä puolen ankaran
kylmästä ja pitkästä talvikaudesta, mikä manner-ilmastossa
on luontaista ja toiseltapuolen tarkoituksenmukaisuudesta
suojella kotieläimiään nälkäisiltä pedoilta. Joskin kumpainenkin
syy on entisestään lieventynyt: asumukset ovat ehkä tulleet
tarkoituksenmukaisemmiksi ja petoeläimet ovat harventuneet
ihmisasutuksen laajentuessa, niin perinnäiset tavat eivät hevillä häviä.
Asuinrakennukset, jotka poikkeuksetta ovat pyöreistä, veistämättömistä
hirsistä n.s. "ämmäsalvo"-nurkilla, ovat yleensä pieniä. Tupa on
jaettu väliseinällä kahtia, väliseinän kumminkaan ulottumatta ihan
lakeen asti. Toinen puoli muodostaa siistimmän oleskelu- n.s.
vierashuoneen, missä samovaari koristaa pöytää, lasikaappi tai lipas
tallentaa perheen kalleuksia ja muistoja. Seinillä kuvastimia, kuvia
ja tauluja — arvokkaampiakin jos perhe on varakas — sekä nurkassa
jumalankuva lamppuineen ja sitten perheen vanhempien kattoa myöten
verhottu vuode. Toinen puoli sitävastoin on vielä väliseinällä jaettu
keittiöksi ja miestenhuoneeksi, tai saa sen haltuunsa uuden perheen
muodostuttua nuori pari, siksi kunnes saa tilaisuuden perustaa
oman kodin. Keittiössä on rakennuksen ainoa tulipesä, lauteet y.m.
missä etenkin lapset ovat pakkasta paossa. Hellakeittiö on vallan
tarpeeton venäläisen talonpojan tuvassa, mutta n.s. leivinuuni on sitä
tarpeellisempi. Perheen äiti leipoo jokaikinen aamu, s.o. seitsemänä
päivänä viikossa. Tavallisimmin leivotaan vaan piiraita (pirookia).
Hiivalla, tai sen puutteessa etikalla alustettu taikina leivotaan
ohuiksi leiviksi peltilaatikoihin, yhtä vahva kerros munilla ja
maidolla tai kermalla sotkettua perunamuhennosta laitetaan päälle ja
tämä vielä lopuksi sivellään kermalla, voilla tai ruokaöljyllä ja
paistetaan uunissa. Samalla kertaa paistetaan myöskin rieskamaito
saviruukuissa uunipiimäksi, mitkä paistokset sitten muodostavat päivän
ruuan perheelle ja seuraavana aamuna alkaa samanlainen valmistus
uudelleen. Niin herkullisesti valmistetaan ruuat kylläkin vain kylä-
ja muina juhla-aikoina ja etenkin valistuneimmat ja varakkaimmat
kaupunkilaiset.
Köyhemmissä perheissä sitävastoin paistetaan harvemmin piiraita mutta
syödään vaan limppua, höysteenä ja särpimenä joko kasviksista keitetty
ohut liemi tai hätätilassa ainoastaan suolainen kurkku. Jos hän joskus
onnistuu saamaan "siemenöljyä" on hän onnellinen. Kaali, sienet ja
kurkut ovat talonpoikaisväestön pääravintona kuin myöskin perunat,
mutta ne ovat enemmän kaupallista tavaraa ja köyhemmälle väelle
enemmän saavuttamatonta herkkua, paitsi niiden viljelyskeskustoissa.
Vallitsevan yleisen elintarvepulan aikoina tulee Venäjän köyhempi
väestö toimeen uskomattoman pienillä määrillä ja semmoisilla
ravintoaineilla ettei järjestyneemmissä, puhumattakaan kulttuurioloissa
kasvanut, sitä laisinkaan uskoisi. Kuten sanottu, on hätätilassa
suolainen kurkku hänen pääasiallinen ravintonsa; sekä leipänsä että
särpimensä pitkiä aikoja, jopa tekee työtäkin sillä yksipuolisella ja
laihalla ravinnolla. Jos hän sen perästä saa limppua ja suolaa ja vielä
hyppysellisen tupakkaa, on hän onnellinen ja pystyy rasittavaan työhön.
Parempi ruoka on hänelle suorastaan ylellisyyttä ja hän sitä saatuaan
helposti heittäytyy veltoksi ja laiskottelee. Onko se huonon ravinnon
vai kansanluonteen tai kukaties osaksi kumpaisenkin tekijän aiheuttama,
että venäläinen talonpoika ylipäänsä on laiska ja huomisesta
huolehtimaton, mutta niin kumminkin on asianlaita. Naiset saavat
ahertaa raskaimmat työt pellolla ja karjataloudessa, ruokkia ja hoitaa
lehmät ja hevoset, laittaa aitaa, hakata ja ajaa puita, huolehtia koko
lantataloudesta, sikäli kuin sitä maataloudessa käytetään, kyntää ja
kylvää. Mies ajelee hevosella sillävälin ja loikoo kuorman päällä, tai
jos ei siellä pysy, hevosen selässä. Useimmiten ottaa hän itselleen
vapauden ja menee naapurin luo pakinoimaan, polttamaan tupakkaa ja
juomaan tuota ijänikuista kansallisherkkua teetä.
Lukuisissa matkakertomuksissa ja kansantieteellisissä teoksissa
kuvataan venäläinen talonpoika vieraanvaraiseksi ja anteliaaksi, jopa
siinä määrässä, että hän on valmis muukalaisenkin kesken tasaamaan
ainoan leipäpalansa ja vaatekappaleensa sekä tarjoamaan suojaa kattonsa
alla sekä hoivaa sitä tarvitsevalle. Saattaa niinkin olla erikoisissa
tapauksissa, etenkin jos huomioitten tekijä kuuluu varakkaaseen
säätyyn, s.o. näyttää herralta. Kunnioitus ja nöyräniskaisuus
herroja sekä maallisia että hengellisiä kohtaan on venäläisen
talonpojan vahvempia puolia. Jos hän lisäksi toivoo hyötyvänsä
asianomaisen kustannuksella — ollen luonnostaan ahne rahalle, kuten
luontaistaloudessa eläneet ylipäänsä — on hänen vieraanvaraisuutensa
ja anteliaisuutensa tietenkin hyvin huomattava. Mutta jos huomioitten
tekijä voi samanarvoisena ottaa osaa venäläiseen kansanelämään pitemmän
ajan, saa hän vallan toisenlaisen käsityksen kansallisluonteesta kuin
useimmat turistimatkailijat.
Venäläinen talonpoika yleensä on sangen alhaisella sivistystasolla,
jopa paikoin kaukana liikepaikoista tavallaan luonnonkansan asteella,
mutta yksi tietoisuus hänellä on ja se on kaikilla sekä nuorilla
että vanhoilla, kuulukoot he mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, se
tietoisuus, että he kuuluvat suuren Venäjän satamiljoonaiseen kansaan
ja siitä tiedosta he ylpeilevät kaikessa tietämättömyydessään.
Venäläistä talonpoikaa ei voida sanoa saituriksi sanan varsinaisessa
merkityksessä, mutta rahanahne hän on kuten on kauppamies tai ylipäänsä
affäärisielu. Hän on ystävällinen, uhrautuvainen, antelias, jopa
matelevan nöyräniskainen, mutta katsokaa hänen sisimpäänsä ja te näette
siellä sielun syvimmässä sopukassa elävän voimakkaan halun, pyrkimyksen
_ansaitsemaan_ alistumisellaan ja nöyräniskaisuudellaan mahdollisimman
paljon. Antakaa hänelle ja hän palkitsee teille yltäkylläisesti
semmoisella vastikkeella mitä hänellä herra paratkoon on riittävästi —
jumalan siunauksella. Hän ei pidä lupaustaan, tai pitää sen ainoastaan
siinä tapauksessa että se on hänelle itselleen edullista, se, se on
sangen huomattava piirre ei ainoastaan venäläisen talonpojan luonteessa
vaan koko venäläisessä kansallisluonteessa.
Hän on lisäksi viekas, kuten luonnon kansat ylipäänsä, mutta
yhtä paljon kuin siinä on perinnäistä luonnetta, on siinä
venäläiselle ominaisen yhteiskuntajärjestelmän aiheuttamaa.
Kuuluisa "Natsaju-järjestelmä", lahjusten otto ylemmistä
yhteiskuntapiireistä alempiin asti, on myöskin osaltaan venäläisen
valtio- ja talousjärjestelmän syy, mutta vain osaltaan, venäläisen
kansallisluonteen välittömäksi ansioksi jää siitä melkoinen osa, osa,
jota järjestelmän muutoskaan ei ole voinut tyhjäksi tehdä. Venäjän
neuvostovalta ei ole voinut poistaa "Natsaju-järjestelmää", vaikka
miten koettaisi, vaan kukoistaa se edelleen ja hakee itselleen uusia
esiintymismuotoja; ja vaikka venäläinen kansallisluonnekin loppujen
lopuksi on pitkäaikaisen historiallisen kehityksen tuotetta sille
ominaisien vissien tuotanto-olojen pohjalla, niin se on kumminkin
lukuisien vuosituhansien työtä, mikä "päivänpolitiikassa" edustaa
määräävää ominaisuutta jota sanotaan kansallisluonteeksi.
Miellyttäviäkin puolia on. Venäläinen talonpoika on hilpeä, leikillinen
ja huomisesta huolehtimaton. Mutta tämä huolettomuus ei mitenkään
tarvitse olla eikä ole syynä sen huonoon taloudelliseen asemaan ja
köyhyyteen yleensä, sillä se ennen kaikkea riippuu erikoisista omistus-
ja tuotanto-oloista Venäjällä.
Tuotanto-olot ovat Kostroman läänissä hyvin alkuperäisellä
kannalla. Buin kaupungin torilla, missä joka sunnuntai pidettiin
tavanmukaisia markkinoita pääasiassa maanviljelys-, talous-
ja etenkin käsityötavaroilla, esiintyy yleensä myyntitavarana
_puuäes_ puupiikeillä varustettuna, mitä käytetään paikkakunnan
maanviljelyksessä. Puuaura täyttää auran tehtävät. Mutta mikä
kummallisinta ja uskomattominta: talonpojat käyttävät kotimyllynään
"käsinkivinä" — _puisia myllynkiviä_ — rautanauloilla iskastettuna
tietenkin. Tuohityöt ovat varsinaista käsityöteollisuutta. Tuohivirsuja
— muuten sangen kömpelösti tehtyjä — on useita hevoskuormia kaikkina
markkinapäivinä torilla myytävänä, samoin lehmuksen kuorta, niiniä ja
siitä tehtyjä virsuja ja vasuja. Vitsateollisuustuotteet ovat myöskin
hyvin esiintyvä käsiteollisuuden haara. Tuohivirsut ovat muuten
talonpojan ja sitä köyhemmän väestön varsinaisina sekä kesä- että
talvijalkineina. Ne vyötetään rihmoilla sääriin, kuten eskimoilla, ja
sisustetaan suurella määrällä rääsyjä. Ajoneuvot, esim. rattaat, ovat
mitä alkuperäisimmät, nelipyöräiset, puuakseleilla. Venheet yhdestä
puusta (haapaa) koverretut.
Alkuperäisen luontoinen käsiteollisuus kukoistaa myöskin niissä
keski-venäläisissä lääneissä, missä maanviljelys ja teollisuus
kukoistavat. Jaroslavin, Vladimirin ja Moskovan lääneissä
on maatalous keski-Venäjän tuottavimpaa. Vladimirin lääni
esim. on puuvillateollisuuden keskus, mutta siitä huolimatta
esiintyvät tyypillisen alkuperäiset kansantavat ja käsityömuodot
kehittyneimpien tuotantomuotojen rinnalla. Koneellinen maanviljelys
ja "puuäes"-tuotanto esiintyvät rinnakkain. Toiselta puolen suuret
puuvillatehtaat ja toiselta puolen mitä monipuolisin tuohi-, puuastia-
y.m. käsityötuotanto. Kansansivistys on ylipäänsä alhainen.