"Ihminen on sitä mitä hän syö." Feurbach.
Yksi ja toinen on kuullut mainittavan venäläisen työläisen ja
talonpojan sangen yksipuolisesta ruokalistasta. Itsekseen on hän
varmasti vetänyt johtopäätöksen asiassa että semmoiseen pakoittaa
kurjat olot ja monipuolisemman sekä ravitsevan ruuan saamattomuus.
Mutta niin ei ole aina asianlaita: venäläisen työläisen ja talonpojan
_kansallisluonteeseen_ kuuluu syödä huonoa ja yksipuolista ravintoa
silloinkin kun hän olisi tilaisuudessa saamaan parempaa ruokaa,
yhtähyvin kuin hänen kansallisluonteeseensa kuuluu likaisuus,
syöpäläiset, ristinmerkit, laiskuus, sivistymättömyys ja —
kansallisylpeys, kaiken huippuna. Onhan hän kaikista mainituista
varjopuolistaan huolimatta suurvaltakunnan kansalainen, valtakunnan,
joka on 10,000 virstaa reunasta reunaan ja siitä hän on vaistomaisesti
ylpeä.
Mitä syö sitten venäläinen talonpoika varsinaisissa kotioloissaan,
kysyttäneen. Leipää ja vettä! Mutta niitä nauttii hän sitten
uskomattomat määrät päivässä. Kesäisissä ulkotöissä liikkuva mies syö
leipää noin 2,000 gr. päivässä ja vettä samalla ajalla noin 3,006—4,000
gr. Liikkuvassa toimessa oleva mies syö niinmuodoin oman painonsa
leipää yhdessä kuukaudessa, jota vastoin suomalainen työmies kuluttaa
sen määrän vasta 4—5 kuukaudessa ja kumminkin sanotaan suomalaisia
enemmän leipää kuluttavaksi kansaksi pohjoismaissa.
Kansallisiin tapoihin kuuluu vielä että ruoka venäläisessä
talonpoikaisperheessä nautitaan juhlallisella vakavuudella. Emäntä
pyyhkäsee pöydän pahimmista roskista, levittää sille liinan, mikä
arkioloissa ja köyhemmissä perheissä välttää olla resuinen ja liasta
tummunut vaateriekale. Nostaa "samovaarin", mikä oli uuninkupeella
kiehumassa, keskelle pöytää. Latelee viereen hirvittävän määrän mehevän
turpeata limppua ja niin perhe käy aamiaiselle. Jokainen hankkii
käsiinsä mukin, lasin tai kahvikupin mihin laskee samovaarista kiehuvaa
vettä, "kipetkua", höystäen sitä teekannusta eräänlaisella ruskealla
nesteellä, mikä parempina aikoina on sajua, mutta nyt, kuka tietää
mitä ruohovettä! Sokerinpuutteen korvaa yleisesti — karpalot. Marja
pistetään suuhun antamaan hapanta tunnelmaa, mitä venäläinen talonpoika
yhdessä suolan ohella himoitsee kaikissa ruuissa. Perheen naisetkin
syövät samassa pöydässä miespuolisten kanssa, mutta jos talossa on vaan
yksikin miespuolinen vieras, ei naiset saa tulla pöytään. Syövät mikä
missäkin.
Päivälliseksi on taaskin limppua ja sen lisäksi eräänlaista harmahtavaa
lientä, mitä jokainen pistää palan paineeksi puulusikalla yhteisestä
kupista. Liemi valmistetaan kaalin lehdistä. Kesäaikana taas kun
ei kaalia ole "suolaheinistä", villinä kasvavista laukkasipulista,
tai muista ruohoista, joita lapset ja naiset keräävät niityiltä
ja vainioilta. Karpaleen ja puolukan happamet raakaleet ovat
myöskin liemen tärkeitä valmistusaineita mihin höysteeksi käytetään
myös tilkkanen maitoa tai kermaa. Mutta kun kerran sieniä alkaa
ilmaantumaan, silloin alkaa myöskin venäläisen talonpojan, tämän
kaikkien vegetariaanien varoittavan esikuvan kulta-aika. Kaikki
kynnelle kykenevät lähtevät hevosmatkassa takamaille sienen keruuseen
ja palaavat vasta täysinäisen kuorman keralla, jota paitsi joutilaampi
väki puuhaa sienenkeruussa päivät umpeensa. Sieni onkin päivällisliemen
varsinainen raaka-aine. Kourallisesta sieniä saadaan perheen
päivällisliemi.
Lihaa syödään perin harvoin, ainoastaan jonkun kerran vuodessa,
kaikkein parhaimpana "praasnikkana", kyläjuhlana, karjantuotteita
niinikään. Kaikki myydään lähikaupunkiin tai liikepaikkaan, vieläpä
viimeaikoinakin, vaikka raha oli horjahtanut määräävältä ladultaan,
muuttunut joukoksi paperia, jota kertyi talonpojille korimääriä.
Kuten sanottu, vastaa edellämainittu päivällisliemi ravintoarvoltaan
vaan vettä, millä huuhdotaan alas mahdottomia määriä hapanta pehmeätä
limppua.
Illalliseksi saa taas samovaari, kuten aamiaiseksikin, tyhjentää
sisältöään ja niin on päivän ruokavero otettu, pääasiassa leipää ja
kuumaa vettä, höystettynä suolalla ja happamella.
Ei ole unohdettava että venäläinen talonpoika paitsi limppua, syö
vahvasti perunoita — peruna leipänä, n.s. piirakkana: happamalle
leipätaikinalevylle levitetään aimo kerros perunamuhennosta, paistetaan
uunissa ja siten valmistettua "pirookia" on ruokapöydässä joka
aterialla, mutta sitä syödään pääasiassa vaan saijun — "kipetokin"
kanssa aamiaiseksi ja illalliseksi.
Saiju, kun sitä vaan on saatavissa ja "piva" (olut) ovat venäläisen
talonpojan, oikeita siunattuja kansallisjuomia. Maltaat ja olut
valmistetaan pääasiassa suomalaiseen tapaan ja myöskin melko voimakasta
ja saa se nyt muiden väkijuomien poistuttua näyttämöltä tyydyttää
venäläisen talonpojan, sekä miesten että naisten ja lasten voimakasta
alkoholihimoa.
Karjatalous, vaikka onkin enemmän toisarvoisella ja alkuperäisellä
kannalla Kostroman jokilaakson ja Volgan yläjuoksun asuma-alueilla,
tarjoaisi toki vaihtelevampaa ja ravitsevampaa ruuanlisää
talonpoikaisväestölle jos niitä käytettäisiin kotitaloudessa.
Mutta niitä ei käytetä kuin ainoastaan nimeksi ja sekin happamana
"varokuukina", mikä jää jälelle hapanta kermaa "smetanaa"
valmistettaessa. Karjantuotteet ovat ainoastaan rahaa, rahaa mitä
talonpoika himoitsee kaikesta sielustaan. Ja, kuten sanottu, hänen
ruokalistansa, leipää ja vettä höystettynä suolalla, perunalla,
sienillä, happamilla marjoilla ja ruohoilla, hapatetulla kaalilla,
nokkosilla ja muilla rehuaineilla, on vanha ja veriin imeytynyt,
periytynyt sukupolvesta toiseen. Se kyllä osoittaa mukautumisen
äärimmilleen soveltamista, jopa niin pitkälle että neljäjalkaiset
kasvisyöjät voivat sitä kadehtia, mutta se samalla todistaa myöskin
sen lauseen pätevyyden, mikä on tämän kappaleen otsikossa, ja siitä
syystä pitää vielä moniaita sukupolvia poistua olemassaolon näyttämöltä
ennenkuin venäläinen talonpoika seisoo yleismaailmallisen kulttuurin
tasolla.