Selvempi ja pätevämpi kuin Suomen ja Venäjän valtiollinen ja
kansantieteellinen raja on sen maantieteellinen ja etenkin geologinen
eroavaisuus. Laatokan ja Jäämeren välinen valtakunnan raja on
kansantieteellisesti enemmän mielivaltainen, sillä Venäjän-Karjalaiset
ja Inkerinmaan paikallinen väestö ovat suomensukuisia heimoja ja myös
säilyttäneet kansallisuutensa ja osaksi kielensäkin tyyten sulautumasta
suuren Venäjän vieraisiin aineksiin. Mutta sitä huomattavampi on
kumpaisenkin maan toisistaan eroava geologinen rakenne. Suomi kuuluu
Fennoskandian ikivanhaan alkuvuorialueeseen, joka sitten devonikauden
vain pieniltä osilta on ollut merenpeittämänä, lukuunottamatta
jääkautta ja sen loppupuolella vallinnutta jäämerenaikaa, jolloin
Jäämeri osittain peitti eteläisiä ja läntisiä seutuja maasta.
Sitävastoin keskinen Venäjä kauttaaltaan on sedimenttisien (vedessä
laskeutuneiden) kerrosten peittämä. Kun Suomen vuoriperä suunnattoman
pitkien geologisien kausien aikana — radioaktiivisien tutkimusten
perusteella lasketaan devonikaudesta nykyaikaan kuluneen vähintäin 370
milj. vuotta — on ollut erosionille, rappeutumiselle alttiina, minkä
tuotteet sitten jääkauden mannerjäätikkö kuljetti pois, paljastaen
alkuvuoren asutuksen ja kasvullisuuden varsinaiseksi pohjaksi, on
Venäjän alkuvuorialueet verrattain paksujen sedimenttisien kerrosten
peittämät, mitkä ovat laskeutuneet maan toisina ajanjaksoina ollessa
merien peittämänä.
Kuten sanottu, on siis Suomen ja Venäjän geologisen rakenteen
erilaisuus silmiinpistävä: Suomen alkuvuorialueen raja käy suoraa
poikki Laatokan, ja Karjalankannaksen, sekä pitkin Suomenlahtea,
aleten vuoriperä vähitellen meren tasapinnan alle. Suomenlahden
eteläisellä rannikolla peittää alkuvuoren jo 107—190 metriä paksut
kambrilais-siluurilaiset kerrostumat. Siirryttäessä rajan yli Laatokan
ja Suomenlahden väliseltä alueelta alkaa maa yhtäkkisesti tasangoittua,
alkuvuoriperä on kadonnut näkyvistä. Tasankoa jatkuu suunnattomasti
puoleen ja toiseen. Vasta Euroopan-Venäjän itäisellä rajalla Uraalin
vuoristossa, noin 1,700 virstaa Pietarista, katkeaa tämä yhtämittainen
tasanko, jatkuakseen taas Aasian puolella laajassa mittakaavassa.
Venäjä niinmuodoin käsittää suuren ikivanhan pidätysalueen, missä
erosio on kuluttanut vuoristot suunnattoman pitkien aikojen kuluessa
ja toisin ajoin lainehtineet meret ovat kerrostaneet sedimenttejä,
lieteitä, mitkä ovat kivettyneet mahtaviksi tuhansia metrejä paksuiksi
kerrosvuorilajeiksi rapautuneen ja tasoittuneen alkuvuorialueen päälle.
Mainitun pidätysalueen omituisuus ilmenee juuri siinä seikassa,
että maaperä pitkiä geologisia kausia on pysynyt levossa. Venäjän
pidätysalueen ainoa poimuvyöhyke on Uraalin vuoret, jotka kohosivat
jo kivihiili- ja permikausien rajalla. Ne jakavat Euroopan-Venäjän
Pohjois-Euroopan suureksi yhtenäiseksi pidätysalueeksi ja samanlaiseksi
alueeksi itäpuolellaan Pohjois-Aasian, s.o. Siperian tasangon.
Kumpaisessakin pidätysalueessa katsotaan maakuoren poimuutuksen, s.o.
vuoristoja kohottavien maankuoren liikkeiden, lakanneen jo ennen
kambrilaista aikaa ja siinä juuri perussyy Venäjän tasankomuodon
olemassaololle.
Kivet, puhumattakaan pinnallisista vuorialueista, ovat niinmuodoin
yhtä harvinaisia Venäjän tasanko-alueella, kuin ne ovat yleisiä
Suomessa. Joskus sattumalta tapaa eruptiivisen vierinkiven kappaleen.
Pinnallisena kerroksena tapaa pienempinä osina valkeata hienoa, s.o.
devonilaista kalkkikiveä Vologdan läänissä, etenkin sen itäreunalla.
Pintakerroksena Kostromanläänin Buin seuduilla esiintyy yksinomaan
jääkauden hieno ruskea tai valkeahko kvartsi-hiekka. Kostromajoen
rantamilla Buissa se on vallitsevana, jopa paikoin kymmenisen metriä
vahvana patjana jääkauden aikaisen savikerroksen päällä. Kostromanjoen
alajuoksulla se muuttuu yhä enemmän keveän saven sekaiseksi, ollen
silloin mainiota viljelysmaapohjaa. Jokiäyräillä ja maanleikkauksissa
kuvastuu jääkauden luoma profiili tyypillisenä: siluuri-, karboni-,
mutta etenkin devonikerroksista murtunutta moreenisoraa esiintyy
kerroksittain tai jokitulvan huuhtomana, onpa siellä täällä joku
isompi tai pienempi eruptiivinenkin vierinkivi. Sanottu murtosora
sisältää runsaasti fossiileja eli kivettymiä: _Hippurites Gassaviensis_
yläsiluurista, _Brachiopodes_ (Pääjalkaisia), _Semireticulatus_ ja
_Enkrinitiä_ karbonista ja _Stringocephalus Buritini_ devonista
näyttivät olevan vallitsevina Kostromajoen rantaäyräillä. Pääasiassa
samoja fossiileja, mutta etupäässä devonilaisia, tapaa vallitsevana
myöskin Jaroslavin, Vladimirin ja Moskovan lääneissä.
Viimeksimainituissa lääneissä on savihiekkamulta vallitsevana
pintakerroksena, sekin siis vielä suuren jääkauden viimeisimpänä
muodosteluna. Luonnostaan on semmoinen pintakerros hyvin löyhää
ja erinomaisen altista sateitten ja pintaveden muodostelevalle
toiminnalle. Maanleikkauksissa uutta rautatietä varten Buin ja
Danilovin kaupunkien välillä Kostraman ja Jaroslavin läänien rajalla,
tarvitsi juuri siitä syystä muurata leikkaus-sivustat hiekkasäkeillä
alhaalta ylös asti, estämään radan leikkauspohjaa ensimmäisen
rajusateen aikana peittymästä liejuun.
Toisin paikoin Kostroman lääniä esiintyy kerroksellisista eli
sedimenttisistä vuorilajeista peräsin oleva moreenisora ja kivet ihan
pinnallisina. Moreenin kokoomus on etupäässä piihappoisia vuorilajeja:
piiliuskeita ja n.s. lydiittiä, ylä-devonilaista kalkkikiveä, vähän
punasta hiekkakiveä, saviliusketta, tuffia, eräitä fosforiitteja
ja eruptiivisiä vuorilajeja, etupäässä nuorempia graniitteja ja
kvartsia. Lisäksi, kuten sanottu, sisältävät ne sekä siluurilaisia että
karbonilaisia sedimenttejä. Kun sanotut sedimenttimoreenit esiintyvät
pääasiassa kvartsiittihiekkapatjojen, mitkä nähtävästi ovat siirtyneet
tänne kauempaa fennoskandian rajoilta, ylimpinä kerroksina, mitkä taas
otaksuttavimmin ovat paikallista tuotetta, tekee mieli olettamaan että
kerrostumat ovat fluvoglasiaalisesti muodostuneet, s.o. jääkauden
sulavesivirtojen kuljettamia ja muodostelemia.
Kuten jo ylempänä mainittiin, on kyseessäoleva keskinen Venäjä ollut
vuoroin mantereena ja vuoroin meren peittämänä, jolloin merisedimentit
ovat kerrostuneet, m.m. permiläinen systeemi, joka on saanutkin
nimensä samannimisestä läänistä Uraalin itäpuolella. Jo vanhimpana
siluurikautena peitti laaja valtameri keskisen Venäjän, samoin
devonikaudella. Laajemmillaan oli meri kivihiilikaudella, etenkin sen
loppupuolella, jolloin se yhtämittaisena Pohjois-Jäämerestä peitti
koko Euroopan-Venäjän ja kappaleen läntistä Siperiaa sekä Länsi-
ja Etelä-Euroopan, Etelä-Aasian ja Pohjois-Afrikan. Permikaudella
Uraalinpuoleinen Venäjä kohosi kuivaksi, mutta Keski-Venäjä yhä vielä
edelleenkin oli meren peitossa, vasta triiaskaudella sielläkin vallitsi
manneraikakausi. Juurakaudella, sen loppupuolella oli taas keskinen- ja
eteläinen Venäjä meren peitossa, joka tällöinkin välittömästi jatkui
Pohjois-Jäämerestä. Liitukaudella ja siitä lähtien koko tertiääriajan
on keskisellä Venäjällä vallinnut manner-aikakausi.
Keskinen Venäjä on siis muinaista ikivanhaa valtamerisyvännettä,
missä satojen vuosimiljoonien aikana on kerrostunut tuhansia metrejä
paksut merisedimentit. Vasta tertiäärikauden alusta lähtien, jolloin
ihmisen perikuva alkoi vähin erin hahmoittua eläinkunnan suuresta ja
muotorikkaasta sukupuusta, on manneraikakausi jatkunut noin 6—8 milj.
vuotta, lukuunottamatta jääkautta, joka on perinpohjin muuttanut sekä
Venäjän että muitten pohjoismaitten sen edellä vallinneet pinnan
muodostukset.
_Ilmastosuhteet_ ovat Keski-Venäjällä tyypillisen mannerilmaston: Kesät
lyhyehköt ja kuumat ja myöskin kuivat, sillä mantereilla, etenkin jos
ne ovat tasankoja, on vuotuinen sateentulo pienempi kuin vuoristo-
ja merivyöhykkeissä, talvet pitkät ja kylmät. Kumminkin kesä 1918,
mikäli se koski sateentuloa, teki tässä sangen jyrkän poikkeuksen.
Kostroman läänissä oli nim. touko-, kesä-, heinä- ja elokuun aikana 60
sade- ja 60 sateetonta päivää, mikä sanottiinkin vallan poikkeukseksi
miesmuistoisista ajoista. Mutta samalla oli kesä myöskin tavattoman
kylmä, myöhästyttäen vuodentuloa kokonaisella kuukaudella, ainakin
Kostroman läänissä.
Ainoastaan kesäkuun loppupuoli ja heinäkuun alku oli suorastaan
uunikuumaa noin 35—36° varjossa, taisipa nousta kuumimpina hetkinä
40° asti. Sillä ajalla kasvullisuus edistyi pitkin askelin, päivässä
vähintäin sen kuin aikaisemmin viikossa.
_Eläinmaailma_ ei paljoakaan eroa suomalaisesta. Susia ja karhuja
on viljemmältä kuin Suomessa. Teeriä ja metsoja Kostroman läänissä
näkee tuskin laisinkaan, samoin pikkulinnuista metsät ovat vallan
tyhjiä, ja sen johdosta kolkon hiljaisia ja elottomia. Variksia ja
naakkoja, etenkin edellisiä sitä vastoin on asutuilla seuduilla sitä
enemmän, sekä harmaita että mustia variksia. Ne pesivät Buin kaupungin
puistoissa ja pihattopuissa sekä pitävät aikaisesta keväästä alkaen
koko pesimisaikansa korvia särkevää melua. Sadoissa on niiden lukumäärä
laskettava jo yksin Buin kaupungin "vakinaisina asukkaina" ja sitten
kaupungin ympäristöseuduilla niitä on toisia satalukumääriä. Ainakin
keskinen Venäjä näyttää olevan niiden luvattu maa, sillä yksin Moskovan
miljoonakaupungin ympäristöllä ja ratapihoilla niitä vilisee suorastaan
maanvaivana ja päälle päätteeksi ne ovat hyvin kesyjä, rosvoavat
ruokansa kursailematta.
Suomessa ilolla tervehdityt muuttolinnut ovat täällä hyvin harvinaisia
ja vaatimattomia. Ne tuntevat tavallaan olevansa vieraissa oloissa,
minkä vaikuttaa vallitseva lyhyt kesäaika. Käki kukahtelee vaan jonkun
kerran kesässä. Leivonenkaan ei voi puristaa itsestään sitä huolettoman
poikamaista liverrystä kuin Suomessa ja västäräkki myöskin tuntee
itsensä huomaamattomaksi vieraaksi ja näyttäytyy sen johdosta harvoin.
Etelämpänä Moskovan läänissä esiintyy muuttolintuja jo viljalti.
_Kasvullisuusolot_ ovat Kostraman läänin pohjoispuolella kuin
Suomessa: mänty- ja kuusimetsät vallitsevina, koivua jonkun verran,
etelämpänä jo esiintyy lehmus hyvin huomattavana. Jaroslavin läänissä
alkaa välittömästi lehtimetsävyöhyke: koivu, haapa, leppä ja lehmus
esiintyvät määräävänä metsäkasvullisuutena. Metsän maapohja hyvin
voimakasta, työntää sankkaa rehevää heinää, jopa nokkosia. Vladimirin
läänissä, etenkin sen eteläpuolella, alkaa tammi esiintyä jo hyvin
vallitsevana metsäpuuna, antaen metsälle omituisen viehättävän
leimansa. Keski-Venäjän luonnon kauneimpia seutuja onkin oikeastaan
Vladimirin lääni: maa on loivan kumpumaista, viehättäen silmää
vaihtelullaan. Ei mitään terävää ja särmäkästä kohtaa missään, pyöreitä
kumpuja silmänkantamalla lakeudella ympäriinsä. Kumpujen rinteillä
lainehtivat elovainiot tai verhoaa ne yltäkylläisen runsas tumman
vihreä heinikko. Siellä täällä huojuilee tiheä lehväkäs koivu- ja
tammimetsälehdikkö, tai haavat varistelevat lehtiään tuttuun tapaansa
lämpimässä etelämaan tuulessa ja kummun juurella pälyilee mustia
lämpimiä vesiään puro, toisin paikoin ihan häviten uhkuvan heinikon
sisälle. Tuolla harmaa, olkikatoilla varustettuine asumuksine,
tiheään rakennettu kyläryhmäke ja sen alavalla rinteellä karjalauma
paimenineen. Tuolla kirkonkylä, sillä lehtimetsän vihreästä taustasta
loistaa lukuisia liidunvalkeita kirkontorneja ja aurinko heijastelee
sädekimppujaan niiden kullatuista kupooleista. Tuolla taas luostari
kirkkoineen ja torneineen ikivanhojen lehtipuitten varjossa vihreäksi
maalattuine muureineen. Sen ulkoasu on kylläkin houkutteleva, värit
miellyttävät ja valkotornit neitseellisen puhtaat ja sirot, mutta sen
sisältä löytävät lepoa ja tyydytystä ainoastaan semmoiset henkilöt,
jotka ovat elämänsä pelin väärin pelanneet ja — hävinneet. Tämmöisessä
kauniissa uhkuvassa luonnossa ei pitäisi löytyä tilaa luostareille!
Jos tahdot nähdä jotakin yhtä kaunista ja suuremmoista kuin mitä
tarjoaa tuhatjärvien maa Suomi, niin matkusta Vladimirin lääniin.
Joitakin kasvullisuuseroja Suomeen verrattuna tapaa tosin jo Kostraman
läänissäkin. Esimerkkinä tulkoon mainituksi että ruoholaukka kasvaa
villinä ja hyvin vallitsevana Kostromanjoen rantaniityillä, jotavastoin
se Suomessa kasvaa vaan puutarhoissa ja hoidotta häviää tyyten.