Venäläinen kylä tekee jonkun matkan päästä hyvän, kodikkaan
vaikutuksen. Harmaa se on kuin varis, pääasiassa olkikattoisine
suojineen, mutta punaseksi tai vihreäksi maalattu peltikattokin
vilahtaa siellä täällä. Isoimmissa kylissä on kirkkoja kaksi tai
kolme. Kaukaa ne jo näköpiirin rajalta pistäikse silmään valkeine
torneineen. Pienemmissä kylissä vaan vaatimaton rukouskappeli seisoikse
parhaimmalla paikalla. Sunnuntaisin tai praasnikkoina (kyläjuhlina)
on kylän valtakadulla liikettä ja hyörinää. Nuoriso on kerääntynyt
jonkun talon pihamaalle, laulaa ja tanssii joko laulun tai hanurin
säestyksellä aito kansallisia tanssejaan kansallisissa pukimissaan.
Jostakin tallin ylisiltä kuuluu korvia särkevä melu ja väittely. Luulet
siellä jo tapeltavan täyttä vauhtia, etenkin kun sinne johtavaa leveätä
siltaa myöten tulee ja menee miespuolista väkeä. Itsesäilytysvaistosta
katselet jo suojattua asemaa ja jotakin kättäpidempää asetta, sillä
ilmitappelu ei nähtävästi ole enään vältettävissä, päättelet, tuon yhä
kiihtyvän metelin laajetessa. Ole huoletta, siellä pidetään tavallista
kyläkokousta, ja keskivenäläisen kyläkokouksen johtavana periaatteena
on huutaa niin kovasti, kaikkien yhtaikaa puhuessa, että saa äänensä
kuuluville. Kyläkokouksia pidetään lähes joka sunnuntaina. Naiset
eivät niihin saa osaa ottaa, ainoastaan isäntävallalla varustetut
partaniekat. Paitsi talous- ja kylänasiat, kuuluu kyläkokouksen
ohjelmaan vielä poliittistenkin asiain seuraaminen. Joten lukutaitoinen
kylässä selostaa kokoukselle sanomalehdistä lukemiansa tai muuten
kuulemiansa yleisiä uutisia ja siten joutuvat lukutaidottomat
talonpojat jokseenkin tarkasti ja tuoreeltaan seuraamaan politiikkaa ja
siihen näyttää heillä olevan tavaton halu.
Praasnikkoja (kyläjuhlia) joutuu jokainen kyläkunta viettämään
vuorollaan ja kestitsemään naapurikyläläisensä. Vähintäin kerran
kuukaudessa on semmoinen juhla, mikä minkin nimellinen: Touvon
alkajaisjuhla, yleinen elojuhla, ehkä suurimpia semmoisia 15 p.
heinäk., jolloin ollaan oikein kävelyretkellä, papit edellä kantaen
pyhäinkuvia ja väkeä loppumattomat jonot perässä. Sitten on perunain
siunausjuhla, jonka jälkeen niitä vasta vakinaisesti aletaan
maasta kaivamaan ja syömään. Kyläjuhlat ovat enimmäkseen joidenkin
kyläpyhimysten tai muiden semmoisten muistopäiviä. Vaikka venäläinen
talonpoika on maailman vaatimattomin eläjä ruokaan nähden, varustetaan
praasnikat herkullisiksi. Pivaa (olutta) pannaan, lammas teurastetaan,
maitoa paistetaan uunissa ja piiraita vähintäin kymmentä lajia, joiden
pääasiallinen ero on siinä, että toiseen lajiin on pantu kaalia,
lanttua, ryynejä, kun taas toiseen lajiin laitetaan ryynejä, lanttua,
kaalia.
Venäläinen talonpoika, joka on ollut "väkeville" tavattoman perso,
korvaa nyt sen puutteessa kotitekoisella "pivalla" haluaan ja pääseekin
näissä kyläjuhlissa kunnon humalaan. Niissä olet tilaisuudessa
näkemään vielä alkuperäisen väärentämättömän piirteen tyypillisestä
talonpojasta, piirteen, mikä on määräävänä vuosisatoja vallinnut,
mutta minkä maailmansota ja sitä seuranneet muuttuneet olot ovat juuri
suistamassa uusille laduille. Kun astuin tuommoiseen venäläistupaan,
missä vietetään kyläjuhlaa taikkapa vaan juhlaa naapurien kesken
suvisena sunnuntaina, lyön sisäänastuessani ensityökseni pääni
lauteisiin ja päästän hartaan mutta hiljaisen kirouksen, jonka jälkeen
kävelen 45 asteen kumarassa keskilattialle kunnes lauteet loppuvat,
suoristan itseni, luon katseeni ympäri tupaa ja toivotan hyvän, päivän.
Minä näen, istumassa tuvan vierustapenkit täynnään miehiä, partasuita,
mekko housujen päällä. Naiset puikkelehtivat lautaseinän toisella n.s.
keittiön puolella ja kantavat ruokaa tuvan avaralle pöydälle.
Ne lukuisat silmäparit jotka minua kysyvästi ja itsetietoisesti
tarkastelevat, saattavat minut tavallaan ymmälle. Sisäänastuessani
länsimaisen sivistyksen läpitunkemana, kuvittelin tapaavani joukon
ryssiä joita voin tanssittaa pillini mukaan, mutta eipäs niin, sillä
kaikessa tietämättömyydessään ne ovat itsetietoisinta väkeä maailmassa.
Patriarkaalisen ylevä, varma hymy tuuhean parran ympäröimissä
kasvoissa. Käsketään toki istumaan ja heti saan tehdä selvää
kansallisuudestani. "Ahaa finskikö...!" Olan kohautus ja halveksivan
säälivä hymyily ilmoitukseni johdosta. Säälittävä olet, luen heidän
silmistään. Ihmiseksi sinut nyt juuri ja juuri voi katsoa siitä syystä
että onneton maapahasesi Suomi voi ylpeillä kerran kuuluneensa suureen
Venäjään. Ollakseen suuren Venäjän poikia kuten me, on kylliksi
kohottamaan rintaa ja paisuttamaan ylpeyttä. Näitä äänettömiä mietteitä
lukiessani mekkoukkojen parrottuneilta kasvoilta, nousee pyhän
suuttumukseni mittari polttopisteeseensä. Tarjotaan lasillinen pivaa
ikäänkuin armosta ja säälistä. "En tahdo." "Finski ei tahdo pivaa!"
Tarjoojan huomautusta seuraa halveksiva nauru.
Pöytä on katettu ja patriarkaalisella hartaudella kerääntyvät ukot sen
ympärille, naisia ei poikkeuksessakaan sallita tulla yhteiseen pöytään
miesten kanssa. Vanhin siunaa ruuan ja alkaa jakamaan. Kiiruhdan
ulos, mutta varon enään lyömästä päätäni onnettomiin lauteisiin.
Ei jumalakaan tyhmyydelle voi mitään, mutisen itsekseni ja jos ei
venäläinen talonpoika olisi niin lopen tyhmä, niin ei se olisikaan
viittäsataa vuotta jälessä eurooppalaisesta kehityksestä.
Jos vertaa venäläisen talonpojan työhalua ja -kykyä suomalaisen
talonpojan aikaansaannoksiin, voi edellistä hyvällä omallatunnolla
sanoa upilaiskaksi. Akka kyntää toukoa ja ukko loikoo lauteilla, on
liiankin totta. Naiset tekevät oikeastaan kaikki työt, heinän- ja
elonkorjuut, touot, aidanpanot j.n.e., ukot ajelevat hevosella mikä
missäkin joutavanpäiväisiä asioita tekaisten. Talvikautena sitten eivät
he leikillä lauteilta lähde, syövät, juovat ja makaavat, sekä antavat
naistensa hoitaa itseään ja koko kotitaloutta hevosen ruokinnasta
polttopuun pilkontaan asti. "Laiskuus on hyvä lahja", sanotaan, "joka
sen oikein osaa käyttää", mutta kyllä keski-venäläinen talonpoika sitä
"lahjaa" käyttää osaa.
Venäjän talonpojan, s.o. varsinaisen kansan takapajuinen asema
länsimaisesta kehityksestä on osotteena sen aineellisesta ja henkisestä
kyvyttömyydestä. Se on vastahakoinen omistamaan uutta, väittäköötpä
eri tutkijat ja matkakirjailijat mitä tahansa, sen suunnattomasti
takapajuinen asema on siitä parhaimpana todisteena. Se oli Venäjän
proletariaatti joka tsaarillisen ikeen pudisti hartioiltaan. Venäjän
talonpoika sitä vielä olisi sietänyt pitkät ajat. On väärin syyttää
tsaarillista despotismia kansan pimeydessä ja alennustilassa
pitämisestä. Se kansa ei ollut ansainnut parempaa hallitusta kuin
se sieti semmoista eikä järjestänyt itselleen parempaa. Kuka
väittää etteikö despotismi kukoistaisi vielä meidän päivinämme itse
länsi-Euroopan maissa, jos ne kansat olisivat semmoista suvainneet.
Esim. maanviljelys- ja talouskalusta ei ole viimeisen vuosituhannen
aikana hituistakaan uusiintunut. Puuäes vitsaksilla kokoon kyhätty,
mikä on vallitseva maanmuokkausase Kostroman, Jaroslavin ja Vladimirin
lääneissä, kuuluu hyvällä syyllä kivikautisen kulttuurin tuotteisiin,
samoin huhmari viljanrouhimista varten ja _puiset_ käsimyllynkivet.
Sahra on "Aatamin aikainen" onneton vehje, johon keskinkertaisellakin
järjellä varustettu käyttäjä on pakotettu suunnittelemaan korjauksia.
Puukupit ja lusikat sekä tuohiteollisuus täydentävät kivikautisen
kulttuurin peruja. Riihi on mitä alkuperäisin. Puhumattakaan siitä
että vilja puidaan tantereella taivasalla ja ilmaan viskamalla
puituja jyviä saa jumalan tuuli puhdistaa ruumenet ja akanat jyvistä
ja viedä akanat mennessään. Elonkuivaus on vallan kamalata. Riihessä
ei ole minkäänlaisia uunia, vaan ahdoksen alla kovaksi poljetulla
savilattialla poltetaan aimo nuotiotulta. Ihmetellä täytyy ettei
punanen kukko esiinny vieläkin useammin tiheästi rakennetuissa kylissä.
Uunissa kylpeminen kuuluu myöskin keski-venäläisen pyhiin
perinnäistapoihin. Sauna on toki useimmissa taloissa, mutta siinä
kylvetään vaan pääsiäisenä, tuvan uunissa muulloin, pari kolme kertaa
viikossa. Uunia lämmitetään joka aamu, paistetaan piiraita, maitoa y.m.
Illaksi on sen kuumuus lientynyt niin paljon että sinne levitetyille
olille voidaan ryömiä yksi toisensa jälkeen hikoilemaan ja vihtomaan.
Sanotunlainen kylpytapa näyttää tarjoavan jonkunlaista mielenkiintoista
vaihtelua perin yksitoikkoiseen lauteilla loikomiseen.